Lue keskustelun säännöt.
Pikkulasten vanhemmat ei tiedä vielä mitään vanhemmuudesta
28.08.2014 |
Tähän tulokseen olen nyt vahvasti tullut :D Meillä on vasta pikkulapsi, vähän isompia murheita ollut jo. Koulutuksen puolesta ja työelämää nähneenä en ole kokenut vielä muuta kuin pääasiassa niitä hyviä juttuja. Isojen lasten ongelmat voi olla oikeasti isoja. Siinä ei enää tuo muutaman vuoden takainen 1.5v valvominen tunnu missää. Vanhemmuus on aidosti henkisesti kuluttavaa, se vauva- ja taaperokupla on tavallaan kaikessa sitovuudessaan ihana!
En tiedä miten voisin enää lisää lapsia haluta, ne pitäisi tehdä siinä vaiheessa kun suurin murhe on univelka ja uhmaikä :D
Jakaako kukaan näitä tunteita?
Kommentit (19)
Kyllä se vanhemmuus on kaikkein raskainta kun lapset on pieniä, jos kaikki menee niinkuin kuuluu eli lapset on peruslapsia, perusterveitä, kohtuu kapinallisia uhma- ja murkkuiässä, pärjäävät koulussa kohtuullisesti, löytävät paikkansa opiskelu- ja työelämässä kohtuu kivuttomasti, löytävät puolison tai ovat onnellisia sinkkuina jne, eivätkä paskiaiset mene ainakaan kuolemaan ennen vanhempiaan.
Pikkulapsesta huoli ja murhe on 24/7 olit niiden kanssa samassa tilassa tai ne ovat toisella hoidossa ja varsinkin silloin. Pikku hiljaa niille kuuluu antaa löysää köydestä ja opettaa ne niin etteivät 30v itke joka tikkua sormessa äidille.
Toki niitä isoja murheita voi tulla joka vaiheessa ja kyllä lapsen jokainen murhe on vanhempienkin murhe eli mitä ihmiselle vaan tapahtuukin sitä murehtii kaksin verroin vanhempi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja siis se fyysinen uupumus oli ihan kamalaa. Mutta olen aivan varma että rankempaa edessä. Olen alkanut haikailemaan siihen takaisin. Jos vain voisi vielä olla kuplassa :) ap
Alakoululaisen vanhempana on mielestäni ollut se vanhemmuuden helpoin vaihe. Sitten murrosiässä on enemmän haastetta. Pikkulapsivaihe ei mitenkään superrasittava ollut sekään.
[quote author="Vierailija" time="28.08.2014 klo 23:06"]
En usko, vaikka moni niin väittääkin. Mulla on kolme lasta ja pikkulapsi-/vauva-aika oli niin uuvuttavaa (sitovaa kaikkine valvomisineen), etten usko joutuvani enää pahempaan vanhempana. Koko ajan elämä on helpottanut, voisin sanoa nyt alakoululaisten vanhempana pääseväni erittäin helpolla. Mua ei kauhistuta yhtään lasten kasvaminen, itsenäistyminen tai murrosiät. Olen kasvanut vanhempana lasten mukana.
Mitä ne isot murheet on esim.?
[/quote]
Isot murheet on esim sitä, että tyttäresi joutuu omassa parisuhteessaan kokemaan pelkoa ja väkivaltaa. Tai kokee toistuvia keskenmenoja tai joutuu synnyttämään kuolleen tai vaikeasti vammaisen lapsen. Tai että ex-miniäsi hankaloittaa poikasi elämää kaikilla mahdollisilla tavoilla ja itse sivusta seuraat, kuinka poikasi yrittää taistella oikeudestaan olla lapselleen isä. Siihen verrattuna vaipanvaihdot ja yöheräämiset on pikkujuttu.
Murrosikäisen ahdistuminen ja syrjäytyminen. Nuoren joutuminen huonoon seuraan ja huumeiden kanssa sekoiluun. Nuoren masennus tai muu mielenterveyden ongelma. Väkivaltainen tai narsistinen poikaystävä, tahallaan raskautuva teinityttöystävä. Voi kuule, se alakoululainen on helpointa mitä vanhemmuudesta löytyy. Nauti siitä ja toivo että se pikkulapsiaika oli se rankin vaihe. Useimmiten se todella ei sitä ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Enpä tiedä miksi välit ei ole kohdillaan..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Rasittavasti kirjotettu, mutta kyllähän ne tietää... millasta on olla pikkulapsen vanhempi. Vanhemmuus muuttuu, kun lapset kasvaa.
Samaa mieltä. Pienet lapset, pienet murheet, isot lapset isot murheet-sanonta pitää paikkaansa. En ois koskaan arvannu, miten paljon huolta ja murhetta nyt kouluikäisistä lapsistani on. Vauvana suurimpia murheita oli, kun vauva teki parin päivän tissilakon tai huusi vatsavaivoja. Voi ku sais taaperoajan takaisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Todelliset vanhemmat löytyy vasta vanhainkodeista. Ei meistä muista ole mihinkään. Nih.
Aivan samaa mieltä. Vanhemmuuden vastuun olen ymmärtänyt vasta nyt kun lapseni on teini-iässä. Vastuu on periaatteessa suurempi, koska jokainen pieru ja nenänkaivuu rekisteröidään, ja lapsi ottaa esimerkkiä jatkuvasti. Lapsesta on tullut vanhemman pahi kriitikko, ja lapsi alkaa kasvaa omaksi persoonakseen =itsenäistyä. Vastuu tarkoittaa myös vastuuta siitä, että itse on käyttäydyttävä kuin esimerkillinen aikuinen. Joka päivä huomaan mokaavani, kiroilevani ratissa ja pyyteleväni anteeksi että huusin.
Muistelen tavallaan kaiholla sitä aikaa kun lapsi oli muutaman vuoden ikäinen, kun äiti oli pelkästään ihana. :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun äitini kertoi kokeneensa vanhemmuutensa vaikeimmain paikan vasta 83-vuotiaana, kun minä (tyttärensä, tuolloin 51 v) olin vähällä kuolla. Ei taitaa tämä äitiys helpottaa vasta sitten, kun nuorinkin lapsista on saanut vanhainkotipaikan :)
Sen verran kuitenkin, että ei läheskään kaikilla lapsilla ole mitään hirviömurrosikää. Itselläni ei ollut eikä ollut kummallakaan lapsistanikaan.
Tietää erilaisia asioita, kuin esim. teinin vanhempi. Mutta jos joku parin kuukauden ikäinen teiniäiti esim. kertoo, että tämä lapsen saaminen on ollut juuri sitä mitä vanhemmuudesta kuvittelee ja mitään ongelmia ei ole, niin, ei ehkä vielä kannata toisen teinin alkaa vauvaa tehtailemaan, kun lapsen kanssa on niin helppoa ja ihanaa.
(tai nyt minkäikäinen äiti tahansa, tämä oli kärjistettyä, ymmärrättehän)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun mummini sanoi, että hänen elämänsä vaikein hetki oli saattaa esikoisensa (mun isäni) hautaan viime keväänä. Mummilla ikää 84v, isäni kuoli 62-vuotiaana. Että kyllä se äitiys on vanhoilla päivilläkin raastavaa... Kasin kirjotuksesta tuli mieleen.
Kyllä mua kauhistuttaa mihin suohon olen itseni upottanut ;) Lisää näitä ihanuuksia tuskin tulee! Ap
En usko, vaikka moni niin väittääkin. Mulla on kolme lasta ja pikkulapsi-/vauva-aika oli niin uuvuttavaa (sitovaa kaikkine valvomisineen), etten usko joutuvani enää pahempaan vanhempana. Koko ajan elämä on helpottanut, voisin sanoa nyt alakoululaisten vanhempana pääseväni erittäin helpolla. Mua ei kauhistuta yhtään lasten kasvaminen, itsenäistyminen tai murrosiät. Olen kasvanut vanhempana lasten mukana.
Mitä ne isot murheet on esim.?
Tuohon pienet lapset pienet surut jne. olen kuullut myös version; Pienet lapset polkevat syliä ja isot sydäntä :)
Itsellä äitinä oli kovin paikka muutama vuosi sitten, kun teini-ikäinen lapseni sairastui syöpään ja ekojen hoitojen jälkeen se uusi heti perään. Sanoinkin hänelle, kun diagnoosi varmistui, että kaiken ottaisin itselleni, jos pystyisin. Nyt toistaiseksi terve nuori mies, mutta eipä tästä elämästä koskaan tiedä, mitä se tarjoaa.
Kun ensimmäinen lapsi syntyi meille, niin eräs vanhempi mamma sanoi mulle, että nauti jok'ikisestä päivästä, vaikka se vauva huutaisi kuin palosireeni, sillä takaisin et sitä päivää saa. Vanhoissa naisissa asuu viisaus:)
Joo tavallaan olen ap: n kanssa samaa mieltä, mutta samalla ajattelen ettei niitä suruja ja murheita kannata vertailla, ns pienikin murhe voi tuntua siinä hetkessä ylitsepääsemättömältä ja naurattaa myöhemmin. Raastavaa tämä vanhemmus on ja samalla niin hienoa
[quote author="Vierailija" time="28.08.2014 klo 23:06"]En usko, vaikka moni niin väittääkin. Mulla on kolme lasta ja pikkulapsi-/vauva-aika oli niin uuvuttavaa (sitovaa kaikkine valvomisineen), etten usko joutuvani enää pahempaan vanhempana. Koko ajan elämä on helpottanut, voisin sanoa nyt alakoululaisten vanhempana pääseväni erittäin helpolla. Mua ei kauhistuta yhtään lasten kasvaminen, itsenäistyminen tai murrosiät. Olen kasvanut vanhempana lasten mukana.
Mitä ne isot murheet on esim.?
[/quote]
Tuo pienet lapset polkevat syliä, isot sydäntä kai kiteyttänee sen. Se emotionaalinen taakka jonka jokainen vastuullasi oleva lapsi tuo. Siinä voi olla kiusaamista, pahaa nuoruusiän myllerrystä, pelkoa lapsen syrjäytymisestä ja mielenterveydestä, terveydestä, siitä osaako lapsi oikeassa tilanteessa sanoa ei (esim tutun 12vuotiasta oli juuri joku mies houkutellut matkaan). Toki näitä asioita voi olla ajattelematta, jotkun valitettavasti sulkee silmänsäkin ja kieltää.
Kyllä se fyysinen uupumus oli helppo nakki. Ap