Lue keskustelun säännöt.
Onko kukaan löytänyt eron jälkeen sitä "oikeaa"?
28.08.2014 |
Jotenkin tuntuu että mä olen ensimmäistä kertaa onnellinen vuosiin. Olin pitkään yhdessä ensirakkauteni (teineinä aloitettu suhde) ja vasta nyt olen alkanut käsittämään miten huono suhde se olikaan.
Mies oli hyvin itserakas, vain HÄN ja HÄNEN tarpeensa olivat tärkeitä. Hyvitteli toki pahoja sanojaan ja tekojaan materialla (varakas), mutta henkisesti oli kylmä ja julma. En tuntenut oloani rakastetuksi, tunsin koko ajan olevani velkaa miehelle.
Minun asiani eivät häntä kinnostaneet. Suuttui helposti ja muuttui inhottavaksi jos asiat eivät menneet hänen halujensa mukaan.
Flirttaili avoimesti muille naisille.
Erosimme lopulta. Nyt tunnen oloni vapaaksi ja IHMISEKSI, vaikka eroa toki surinkin.
Tapasin eromme jälkeen miehen, joka on oikeastaan täysi vastakohta entisestä miehestäni. Hän on kiltti, välittävä ja aito. Hän ei ole varakas eikä komea, mutta jotenkin hänessä on sellaista hyvää ja inhimillistä, mitä en ole saanut kokea oikeastaan koskaan.
Tuntuu jotenkin oudolta ja uudelta että joku välittää minusta aidosti, on kiinnostunut eikä pura harmiaan minuun. Halaa ja lohduttaa jos minulla on huono olo, siinä missä entiseni suuttui ja vetäytyi omiin puuhiinsa.
Olen rakastunut ja tunnen että minua rakastetaan :) Onneksi tein päätöksen erosta, vaikka se vaikeaa olikin. Olin jotenkin henkisesti riippuvainen entisestäni. Tuntuu hullulta, mutta ihan oikeasti minusta tuntuu, että vasta nyt olen oma, itsenäinen ihminen, enkä vain joku nurkkaan alistettu pelokas olento, jolla ei ollut oikeuksia omiin mielipiteisiin.
Kommentit (4)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä löysin:) Olin ensimmäisessä avioliitossa n 14 vuotta ja eron jälkeen 3v lasten kanssa. Tuo aika oli ihanaa, vapaata ja nautinnollista vaikkei meidän avioliitossa mitään suurempia ongelmia ollut ollutkaan.
Sitten tutustuin töissä nuorempaan mieheen joka kohteli mua täysin päinvastoin kuin exäni; yhtäkkiä olinkin kaikkein tärkein, se joka otti ruokaa ensin pöydässä, se jolle ensin ostettiin jotain kivaa ja uutta, se jota kuunneltiin, kannustettii ja josta oltiin aidosti kiinnostuneita - ei vain vaimo ja piika. Mun mielestä se oli tosi outoa enkä osannut ollenkaan suhtautua siihen että olin jotenkin erityistä ja ihmeellistä! Lapsilleni (erityisesti pojalle) se tietty oli hieno juttu että oppivat toisen arvostamista ja tunteiden osoittamista mitä ei lapsuudessa nähty.
Uskomatonta kyllä, vielä nyt 18 vuoden jälkeenkin olen miehelleni se jokapäiväisen ihmeen aihe, yhä vielä hän miettii miten oli niin onnekas että sai kaltaiseni vaimon:) Ja ei, en ole epätavallisen kaunis, viisas tai rikas - pikemminkin sellainen pikkumyy. Osaan kiukutella ja olen hankala ihminen mutta hän jaksaa hymyssäsuin kääntää kiukkuni nauruksi joka päivä:D Se on varmaan suhteemme kantava voima, huumorintaju ja toisen arvostus kaikessa.
Ap, noin hyvin voi käydä kun löytää sen oikean:) Onnea vaan ja paistattele täysillä tuossa hyvässä olossa! Tuo mies on hyvin samankaltainen kuin omani. Sen kyllä tunnistaa kun välittäminen ja huolehtiminen on aitoa!
Olkaa ONNELLISIA te jotka olette löytäneet sen Oikean :). Arvostakaa häntä ja suhdettanne. 30 v aviossa ns. väärän kanssa ja nyt Oikea lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana. Tänään yksinäisyys ja ikävä seurana, vaikka olenkin sosiaalinen ihminen.
Mä menin toiseen ääripäähän ja seuraava liitto päätyi kostoeroon. Nyt yritän löytää sopivaa. Tiedän kuka se olisi, mutta pinnallisuus vie muualle.