Kuinka pitkän ajan päästä eronneen "pitäisi" haluta ja pystyä parisuhteeseen?

Niin ja nettideitit jo monta kertaa kokeiltu. Aina pettymys enkä jaksa enää pettyä. Ikää mulla on 40. ap

Eiköhän se ole yksilöllistä miten kukin haluaa. Olen eronnut kolme vuotta sitten ja ajatukset samat kuin sinulla, uusperhekuviota en tunne jaksavani, hyvä kun omien lasten kanssa pärjää. Enkä jaksaisi deittailla ketään, ehkä en sitten ole ollut riittävän kauan yksin. Ennen eroa oli exän kanssa niin vaikeaa että ajatuskin vakisuhteesta tuntuu raskaalta. Tuttavapiirissä joku joskus kyselee että onko mulla ketään mutta aika hienotunteisia ovat kaikki olleet, ei ole sen enempiä painostettu tai päivitelty asiaa, ainakaan avoimesti.

Enkä oikein tiedä missä edes tapaisin varteenotettavia miehiä, nettitreffit tuntuvat jotenkin vieraalta ajatukselta ja muuten arki pyörii lasten ja työn ympärillä. Tämä riittää tällä hetkellä.

Itse en niinkään ihmettele yksinolijoita kun niitä jotka eivät osaa olla hetkeäkään ilman seurustelusuhdetta.

Ymmärrän sun fiiliksiä. Mä surin eroa monta vuotta, harrastin ja opettelin olemaan itseni kanssa. Jotain lyhyitä suhteita on ollut, max vuoden. Tykkään asua nykyisin yksin, irtoseksiä en kaipaa. Rakkautta ja läheisyyttä saan ystäviltä ja lemmikeiltä. Mä en kyllä ajattele että mun pitäis kelvata jollekkin, ei parisuhde ole ihmisen arvon mitta. Ota ilo irti elämästä lastesi kanssa, hyvä parisuhde voi tulla vastaan milloin vain!

Kuka sulle vihjailee?

[quote author="Vierailija" time="14.08.2014 klo 11:39"]Kuka sulle vihjailee?

[/quote]

Esimerkiksi perheneuvolan työntekijä, jonka luona kävin keväällä puhumassa lapseni sairauteen liittyvästä asiasta. Oma psykologini, käyn siellä saamassa tukea jaksamiseen. Siskoni ja hänen mies, mun pitäisi nyt kuulemma oikein "tsempata" ja aktiivisesti etsiä miestä. Pari kaveria, koko ajan ehdottelee mulle miehiä ja yksi jopa pyytää heitä kotiinsa, kun olen kylässä.(kukaan ei ole mieleinen, työttömiä ja alkoholisoituneita, jotka ei maksa elatusmaksujaan yms.), Usea työkaveri, kyselee, että no joko nyt olet löytänyt jonkun. Poika hokee, että haluaa meille isän. Kummitäti.

Mä en jaksa :( ap

Jätä vihjailut omaan arvoonsa. Ihmisellä ei ole mitään velvollisuutta olla parisuhteessa. Mummoltani kuoli mies toisessa maailmansodassa ja oli siitä seuraavat 60 vuotta yksin ihan tyytyväisenä.

Kun aikanaan vielä lapsentekoiässä erosin, syntäsin jo vuoden päästä etsimään uutta parisuhdetta biologisen kelloni takia (exän kanssa lapsia ei ollut), mutta jos nyt eroaisin kun lapset on jo tehty niin en kyllä kuuntelisi kenenkään vihjailuja siitä että pitäisi pariutua uudestaan jonkun tietyn ajan kuluttua.

Jos joku löytyy niin löytyy, jos ei niin ei.

Olen ollut 6 vuotta jo yksin lasteni kanssa. Mieheni kuoli 2008. Koitin muutamaan kertaan nettitreffejä, huonoin tuloksin. Olen onnellinen nykyään näinkin, katson tilannetta uudestaan vaikka 3 vuoden päästä, kun nuorin täyttää 18v. Tosin ikääkin minulla jo 47-vuotta, joten tarjonta ei liene suurta.

miksi erosit kuolleesta ap, eikö se hoitunut luonnollisen poistuman kautta?

[quote author="Vierailija" time="14.08.2014 klo 11:07"]

Olen itse eronnut 2007 ja vieläkin ajatus elämänkumppanista ahdistaa. Joitain lyhyitä juttuja on ollut, mutta aina alkaa vaan ahdistamaan. En myöskään usko jaksavani uusperhekuviota, hyvä kun omat lapseni jaksan hoitaa. Toisaalta hävettää tää yksinäisyys, ihmiset ajattelee, etten kelpaa kellekään. Ajatus nettitreffeistä tuo palan kurkkuun ja sydäntä kuristaa. Koko ajan vihjaillaan, että laittaisi deitti-ilmoituksen, mutta en pysty. Vihjaillaan että kai sinullakin läheisyyden tarpeita on. Pitäisi edes irtosuhteita harrastaa, mutta kun ei huvita. Iltaisin kun menen nukkumaan, ajattelen mielessäni, että joku mies nukkuisi mun vieressä. Mutta alkaa vaan sekin ahdistaa.

Eksä oli kusipää. Ja kuollut, en eronnut huvikseni.

[/quote]

Tilanteesi on täsmälleen sama kuin minulla, paitsi minulla ero on tullut vuonna 2008. En ole sen jälkeen edes käynyt treffeillä, ei ole ollut seksiä kertaakaan, eikä mitään läheisyyttä kenenkään miehen kanssa. Mitä pidempään olen ollut ilman läheisyyttä, sitä vähemmän sitä enää edes kaipaan tai ajattelen. Luulempa että seksuaalisuuteni on jo kokonaan kuollut. Ajatus täysin tuntemattomaan tutustumisesta ja sen kaikista riskeistä pelottaa, etenkin lasten vuoksi, eikä tuttavissani eikä tutuntutuissa ole ollut ketään sinkkumiehiä, joihin olisin voinut tutustua. Satunnaisia suhteita en voisi ikinä harrastaa. Huvittaa vaan kun yksinhuoltajia huoritellaan ja haukutaan helpoiksi. 

Erosta on yli 10v, eikä mua vieläkään huvita etsiä uutta miestä. Yksi oli tuossa joku vuosi sitten, mutta melko nopeasti tajusin, etten halua uusperhettä. Toivon kyllä, että sitten kun nuorimmainenkin lähtee maailmalle, tapaisin jonkun mukavan miehen.