Tapahtumat

Kun kirjaudut sisään näet tässä ilmoitukset sinua kiinnostavista asioista.

Kirjaudu sisään
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.

Nero siskona? Miten käy perheen muiden lasten?

Vierailija
25.08.2006 |

Meillä keskimmäinen lapsi on osoittautunut poikkeuksellisen älykkääksi. Hänellä on MM. erinomainen muisti ja oppi lukemaan 4-vuotiaana. Oppimista on vielä tehostamassa hyvä keskittymiskyky.



Perheen esikoinen on myös taitava monissa asioissa ja koulumenestys on ollut ok, muttei erinomainen. Esikoinen on myös ns. vaativa lapsi, kovaääninen, omapäinen ja paljon kiukutteleva. Luontaista taipumusta tunnollisuuteen ei ole ja mm. kielten oppiminen tulee tuottamaan työtä.



Koska koulutodistuksissa korostuu puolet, joissa keskimmäinen on erinomainen, miten käy esikoisen? Miten tuemme häntä uskomaan ,että hän on yhtä hyvä ja pätevä ja voi myös menestyä koulussa hyvin, tosin ahkeruudella ja säännöllisellä työllä, ei luonnonlahjana kuten siskonsa.



Kokemuksia omasta perheestänne?

Kommentit (19)

Vierailija
1/19 |
25.08.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

Minä olen meidän perheen keskimmäinen, tytär, jolla korkeahko äo. Meillä perheen esikoinen, isoveljeni, oli ihan keskiverto koulussa ja on hyvin suoriutunut urallaan jne. Ei ongelmia. Meillä asia kotona hoidettiin lähinnä niin, että minä sain yksin tehdä ja vastata koulutöistäni. Ja sitten sitä lisätukea annettiin veljilleni, jos oli siihen tarvetta.



En usko veljieni koskaan haikailleen erityisesti niiden hyvien arvosanojen perään, enemmän kiinnostanut yleensäkin vain suoriutua koulusta ja valmistua.



Onhan noita tapoja sitten auttaa kaikkia; esim. kielten oppimisen kannalta kotiin voi tilata jotain ulkomaista lehteä, jota jokainen kieltä opiskeleva perheenjäsen voi hyödyntää.



Jos yhden perheenjäsenen menestys koulussa katkeroittaa esikoista, on siitä keskusteltava hänen kanssaan. Varmasti esikoisellakin on jokin erikoistaito, mitä keskimmäisellä ei ole. Älkää liikaa hehkuttako keskimmäistä kenellekään, ei perheen ulkopuolisille tai perheenjäsenille. Kohdelkaa niin tasavertaisesti kuin kykenette.

Vierailija
2/19 |
25.08.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

Asennehan on ainakin ennen ollut " pojat ovat poikia"

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
3/19 |
25.08.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

Monet oppivat mm. aikaisin lukemaan, esim. oma pikkuveljeni kolme vuotiaana, se ei kerro yhtään mitään. Samoin lapsen keskittymiskyky yleensä paranee iän myötä, ja monesti esikoiset ovat hiukan " lapsellisempia" koska heillä ei ole esimerkkinä vanhempaa sisarusta (esim. monet tuttuni ovat oppieet lukemaan alle kouluikäisinä kun ovat sivusta seuranneet isosiskon/-veljen lukemaan opettelua)



Ja joskus villi lapsi voi olla jossakin aineessa todellinen " nero" , jos vaan kokee aiheen mielenkiintoiseksi. Tämä voi olla myös ne pelkäämäsi kielet...!:) Jos lapsella on innostusta, niin saattaa lukea sanakokeisiin kaiket illat;) Ja ylipäätään, ihan turha murehtia lasten koulussa pärjäämistä, sillä se ei takaa hyvää työpaikkaa/onnellista elämää. Kannattaa vaan antaa sen koulun mennä siinä " muun elämän ohessa" , toki jos suuria vaikeuksia, niin silloin asiaan tulee puuttua...!

Vierailija
4/19 |
25.08.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

on " nero" . Yläasteen päästötodistus ka 9,9 jne. Nykyään kahden yliopistotutkinnon suorittanut lyhyessä ajassa ja toisesta tohtoriksi väitellyt.

Kotona meitä kohdeltiin samanveroisina, mutta muistan kyllä, miten sisareni koulumenestystä kehuttiin sukulaisten keskuudessa, saatettiin kyllä joskus sanoa, että kyllähän mullakin oli hyvä todistus, olin siis kyllä ihan suhteellisen hyvä koulussa, mutta en sisareni kaltainen.

Joskus tunsin kyllä kateutta siskoni menestyksestä, mutta en pahemmin, meillä kuitenkin hyvin erilaiset toiveet elämästä olleet jo pienestä pitäen. Siskoni on nykyään paras kaverini, eikä kaunoja ole kumminkaan puolin.

Vierailija
5/19 |
25.08.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

Eipä lasten tulevaisuudesta tai koulumenestyksestä tietysti välttämättä voi ennustaa, mutta merkit ovat kyllä vahvat:



Kun toinen on oikein tunnollisen, " kiltin" ja hyvän oppilaan peruskuva ja toinen vilka suupaltti, on selvää, että jo tämä tulee vaikuttamaan koulumenestykeen (oletko kuullut puhuttavan piilo-opetussuunnitelmasta)



Kiitos 3, lohdutti.

Vierailija
6/19 |
25.08.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

Opin lukemaan 4-vuotiaana, mulla on ollut hyvä muisti ja keskittymiskyky, pärjäsin koulussa mainiosti. En nyt kuitenkaan " neroksi" itseäni tituleeraisi ;)



Olen samaa mieltä aiemman kirjoittajan kanssa, että koulumenestys nyt ei välttämättä ole avain myöhempään menestymiseen elämässä, turha sitä on liikaa tuijottaa. Heti tulee mieleen parikin poikaa omalta luokaltani, jotka olivat aika keskinkertaisia oppilaita. Sittemmin heistä kuitenkin tuli toisesta toimittaja ja toisesta juristi. Monet hyvät oppilaat (tytöt) taas päätyivät keskiasteen opintoihin, heitä yhtään väheksymättä.



Hieno juttu, että keskimmäinen lapsesi on fiksu, mutta ei tosiaan kannata tehdä asiasta liikaa numeroa...

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
7/19 |
26.08.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

älykkyydestä ei kerro aikaisin lukemaan oppiminen tai hyvä tarkkaavaisuus luokassa. Itse asiassa älykkyysosamäärällä mitattuna " fiksut" eivät välttämättä edes saa koulussa hyviä numeroita tai ole opettajien suosikkeja. Useimmiten peruskoulu ja lukio eivät vielä vaadi kovin suurta työpanosta " nerolta" , hänen tuskin edes tarvitsee keskittyä tunnilla tms. Hän siis saattaa olla se luokan suurinkin häirikkö ja sitten numerot voivat olla hyviä tai huonoja, riippuen siitä millaisessa vaiheessa hän on.



Suurinpiirtein kaikki voivat varsinkin peruskoulussa saada parhaita arvosanoja, jos vaan jaksavat kuluttaa tarpeeksi istumalihaksiaan. Ja jokainen on jossain hyvä. Toisille nuorille jokin harrastus voi mennä prioriteeteissa ohi koulun. Myöhäisheränneillä on mahdollisuus paikata sekä peruskoulun, että lukion numeroita myöhemminkin.

Vierailija
8/19 |
26.08.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

mutta itse olin perheessämme lapsista se, joka menestyi hyvin koulussa. Veljeäni ei lukeminen kiinnostanut, menestyi kyllä matemaattisissa aineissa. Itse olen nykyisin veljelleni kateellinen kaikista käden taidoista. Hän suoriutuu loistavasti kaikista ns. miesten töistä ja on sen lisäksi esimerkiksi loistava kokki.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
9/19 |
26.08.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

kääntyi tilanne päinvastoin. Minä olin se joka oli " fiksu" , sisarukset " taviksia" (näin karkeasti yleistäen). Joten sisaruksiani kannustettiin, kehuttiin, autettiin, muistettiin jne. joka välissä. Minut unohdettiin, koska " kyllä x pärjää, sehän on aina pärjännyt" . Koska olin siis ns. hyvä, en muka tarvinnut apua ja tukea. Ihan yhtä lailla olisin halunnut huomiota ja apuakin, mutta en sitä saanut. Jos sisarukseni juuri ja juuri pääsi läpi kokeesta tai sai vaikka 7, niin sitä ylistettiin maasta taivaisiin. Minun kymppejäni ei noteraattu muuten kuin allekirjoittamalla koe. Koska olin aiemminkin saanut kympin, niin uusi kymppi oli itsestäänselvyys. Teininä olin aika katkera, mutta nykyään olen jo melkein päässyt siitä yli vaikka sama jatkuu edelleenkin. Enkä edes pitänyt itseäni oikeasti fiksumpana tai parempana kuin sisaruksiani, oltiin vain eri asioissa lahjakkaita ja kiinnostuneita ihan eri jutuista. Ja aikuisina olemme kaikki menestyneet opinnoissa ja saanet hankituksi koulutuksen tai useammankin.

Vierailija
10/19 |
26.08.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

Eipä se ole meitä muita juuri haitannut, lähinnä rassaa kun sukulaiset " säälii" meitä. Siskollani on esim ollut aina peruskoulun todistuksen keskiarvo 10, lukiossa kirjoitti 9 ällää ja nyt kaksikymppisenä puhuu sujuvasti seitsemää kieltä ja välttävästi kuutta. Me kaksi muuta olemme sitten tosi " tyhmiä" kun keksiarvo molemmilla vian 9.6 =)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
11/19 |
26.08.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

vanhempien asenne oli se että ei kehuta jottei ylpisty. itse olin käärmeissäni kun todistusten jaon jälkeen toista 7 tokarilla kehutaan ja mulle 9,5 tokarilla sanotaan että ensi vuonna sitten korotat tota liikuntaa. no joo. taaksejäänyttä elämää jo.



ehkä isoin vaikeus perheessä oli sovitella kiinnostuksen kohteita ja puhetta. Kun itse puhuin monimutkaisesti ja sivistyssanoilla niin sisarukseni ärsyyntyivät tai eivät ymmärtäneet tai katoimme asioita jollain tavalla täysin eri tavalla. mulle itselleni on ollut tärkeää lapsesta asti hahmottaa laajempi kokonaiskuva johon puheenoleva asia linkittyy. keskustelut ovat monesti turhauttavia kaikille osapuolille.



mutta sopivia juttukavereita on löytynyt muualta noihin kiinnostuksen kohteisiin ja sisarusten kanssa olemme oppineet luovimaan siten että en itse turhaan provosoi tai lähde teoretisoimaan. ja sisarukseni varmaankin koittavat kestää mua :-) Veljeni on kyllä joskus sanonut että on tosi ärsyttävää että yksi tuntuu saaneen hyvän koulumenestyksen ja kaiken niin helpolla.



mutta kateus ja muut kuviot kuuluvaat mielestäni kyllä ihan normaaliinperhe-elämään ja sisaruskateutta on kaikenlaisilla sisaruksilla.



Vierailija
12/19 |
26.08.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

Ehkä vain ahkerampi. Ja ehtii sitä myöhemminkin parantamaan arvosanojaan. Minä olin kasin oppilas peruskoulussa, lukiossa vasta aloin lukea, tuloksena laudaturin paperit kirkkaasti ja keskiarvo 9,5. Peruskoulussa oli tylsää ja ei kovin haastavaa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
13/19 |
26.08.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

pitäisikö harkita steinerkoulua tms. hänen lahjojaan tukevaa koulua.



Vika ei ole lapsessa, se voi olla koulussa.

Vierailija
14/19 |
26.08.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

Sain helposti kymppejä todistuksen täyteen, pääsin vaivatta hyvään lukioon ja yliopistoon, kun taas veljelle seiska oli saavutus. No, en siis ole mikään nero oikeasti, mutta vanhempani tuntuvat edelleen olevan sitä mieltä, että olen, vaikka minä olen alisuoriutuja taivaanrannanmaalari, ja veljeni on alallaan normaalin hyvin menestyvä, fiksu ihminen.



Musta tuntuu, että tämä on hiertänyt niin mun ja veljen välisiä kuin veljen ja vanhempien välisiä suhteita. Vanhempani siis toki aina ovat rakastaneet veljeäkin, mutta ovat vaan jotenkin suhtautuneet meihin aina erilailla.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
15/19 |
26.08.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

sisarusten kanssa ollaan läheisiä mutta sukulaisten ja perhetuttujen seurassa tunnen oloni aina ulkopuoliseksi, olen suurinpiirtein se lapsi jonka olemassaolosta ei kukaan edes tiennyt.



Olen onnellinen elämässäni ja ihan hyvin menestynyt vaikka ei tullut hankittua keskiasteen koulutusta kummempaa. Sisarukseni molemmat opiskelivat yliopistossa, heidän kohdallaan sitä odotettiin ja pidettiin itsestään selvänä, minua ei kannustettu opiskelemaan. Huonoina päivinä olen vähän katkera mutta yleensä en.

Vierailija
16/19 |
26.08.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

multa ei ole koskaan odotettu mitään, ei ole ollut suorituspaineita ja olen oikeastaan vaan nautiskellut elämästä koko ikäni.

Vierailija
17/19 |
26.08.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

Siis vanhemmat olivat tyytyväisiä, kun hän pääsi läpi koulusta ja sai työtä ja pystyi elättämään itsensä rehellisin keinoin ja kävi armeijan jne. Mutta ei häntä kohtaan ollut mitään paineita sitten tehdä mitään sen kummempaa, ja niinpä hän onkin aina elellyt niinkuin on itse parhaaksi nähnyt.



Mulle oli aina itsestäänselvyys, että totta kai menen lukioon ja yliopistoon - se oli niin iskostettu mieleen, etten muuta koskaan harkinnutkaan. Ja totta kai menen ulkomaillekin opiskelemaan ja teen työtä harrastuksenikin eteen, että menestyn jne. Ja vaikka siis noin nimellisesti olen aina itse tehnyt valintani, ovat vanhemmat aina olleet tosi kärkkäitä neuvomaan ja kritisoimaan ja kertomaan mielipiteensä ja kannustamaan eteenpäin. Sitten aikuisena tajusin olevani korkeasti koulutettu ihminen vailla hajuakaan siitä, mitä oikeasti itse tahtoisin tehdä elämälläni. En ole edennyt sillä uralla, jonka alunperin valitsin, ja koen jatkuvaa morkkista siitä, että olen varmastikin pettymys vanhemmilleni, enkä siis osaa kunnolla nauttia niistä asioistakaan, mitä nyt itse valitsen itselleni... Plääh.



15

Vierailija
18/19 |
26.08.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

Tosin olen ehkä vähän erilainen... Olen aina selvinnyt kaikesta hyvin helposti vaikken ole nähnyt juurikaan vaivaa. Lukemaan opin 3-vuotiaana ja takana mm. lakitus 17-vuotiaana. Koulussa olin parhaiden joukossa ala-asteen, yläasteella ja lukiossa taas olin opettajien mielestä hankala koska kyseenalaistin heidän opetuksensa. ÄO on 150+.



Veljeni on 3v nuorempi ja on selvästi aina jäänyt " varjoon" :/ Hän vieläpä syntyi keskosena ja kärsi pitkään sen aiheuttamista pulmista, kärsii edelleen (mm. keskittymisvaikeus) vaikka ikää jo 22 v. Opinnot jääneet kesken, ei työskentele, on kerta kaikkinen alisuorittaja vaikka hänkin on mielestäni älykäs. Ei vaan oikein uskalla yrittää eikä jaksa kiinnostuakaan toisaalta.



Itsellä on aina ollut huono mieli tuosta veljen jäämisestä varjoon, mutta en ole osannut sitä kompensoida, koska sosiaalisten taitojen suhteen olen vasta aikuisiällä alkanut kasvaa riittäviin saappaisiin. Olen ollut veljelle tosi ilkeäkin nuorena. En kuitenkaan oikein tiedä mitä olisi pitänyt tehdä toisin, sillä vanhempamme ovat olleet todella kannustavia molemmille ja tarjonneet mahdollisuuksia harrastaa, kouluttautua, tukeneet taloudellisesti jne. Ovat tukeneet sekä luovuutta että tiedettä.



Tosi hankalaksi voi tilanne äityä, meillä on jo ihan kärjistynyt eikä kukaan osaa tehdä mitään asialle :( Veli vetää niin matalalta kuin pystyy ja itse taas niin täyttä häkää ettei tahdo vuorokaudessa tunnit riittää.



Ehkä mä itse vastaavassa tilanteessa ennen kaikkea tukisin lasten sisarusrakkautta ja toistensa tukemista, korostaisin yhteisöllisyyden merkitystä ohi yksilön.

Vierailija
19/19 |
26.08.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

Olen päätynyt aika kauas kotoa ja uusiin piireihin, on ollut hauska huomata että ne jotka tuntevat vain minut eivätkä perhettäni itse asiassa pitävät minua älykkäänä.

En ole enää perheen varjossa, ikävä on kova mutta ehkä parempi näin.