Ketä syytät huonosta itsetunnostasi?

[quote author="Vierailija" time="25.07.2014 klo 10:10"]

[quote author="Vierailija" time="25.07.2014 klo 10:09"]

Kotoa kaikki lähtee niinku yleisesti ottaen. Lasta täytyy arvostaa, kannustaa, innostaa, motivoida asioissa kuten koulunkäynnissä. Myös kehua tarvittaessa. Nykyäänhän on vallalla ihan toisenlainen kulttuuri mitä joskus on ollut. Toki siihen aikaan Matti-Pekka-Kallet ei häiriköineet luokassa kuten nyt Niko-Petteri-Jannikat. 

[/quote]

Tuo, että ennen ei ole häiriköity, on kyllä täyttä puppua.

[/quote]  ei siihen aikaan kun kävin koulua , se oli sitä aikaa kun opettaja löi karttakepillä jos vähän naurahti tunnilla

[quote author="Vierailija" time="25.07.2014 klo 10:41"]

[quote author="Vierailija" time="25.07.2014 klo 10:10"]

[quote author="Vierailija" time="25.07.2014 klo 10:09"]

Kotoa kaikki lähtee niinku yleisesti ottaen. Lasta täytyy arvostaa, kannustaa, innostaa, motivoida asioissa kuten koulunkäynnissä. Myös kehua tarvittaessa. Nykyäänhän on vallalla ihan toisenlainen kulttuuri mitä joskus on ollut. Toki siihen aikaan Matti-Pekka-Kallet ei häiriköineet luokassa kuten nyt Niko-Petteri-Jannikat. 

[/quote]

Tuo, että ennen ei ole häiriköity, on kyllä täyttä puppua.

[/quote]  ei siihen aikaan kun kävin koulua , se oli sitä aikaa kun opettaja löi karttakepillä jos vähän naurahti tunnilla

[/quote]  sormille, olikin sadisti vanhapiika opena, itse en saanut kepistä

Se taitaa minun kohdallani olla myötäsyntyistä, sillä veljelläni on aina ollut hyvä itsetunto, eikä häntä ole selvästikään mitenkään häirinnyt vanhempieni tapa olla puhua meille. Varmaan siksi että hänellä oli se hyvä itsetunto.

Minua taas ahdisti kun tuntui että vanhempani vaativat kohtuuttomuuksia, eivät jaelleet kehuja kuin todellakin suurista ansioista (esim. koulussa lähemmäs ysin keskiarvo ei ollut aihe kehuihin vaan lähtökohta josta pitäisi ruveta tsemppaamaan parempaan suoritukseen) ja ylipäänsä saivat minut usein tuntemaan itseni tyhmäksi ja huonoksi. Mutta näin reagoin koska minulla on huono itsetunto.

Olen omissa lapsissani huomannut vähän samanlaisen tilanteen, toinen ottaa ihan kaiken kritiikkinä ja ahdistuu vaikka mistä mille toinen aivan viittaa kintaallaan.

Vanhempiani. Minua ei tuettu koskaan. Jo ihan lapsena jouduin hoitamaan asiani itse vaikka pelotti, oli sitten kyse leikkiin mukaan pääsemisestä tai kädestä otetun tavaran takaisin hakemisesta. Minua ei myöskään koskaan kehuttu mistään. Kun aikuisena kysyin miksi, sain kuulla ettei minua kehuttu etten ylpistyisi. Yrittivät kai tehdä minusta itsenäisen aikuisen mutta kamppailen nykyään paljon irrationaalisen epäonnistumisen pelon, hylätyksitulemisen pelon ja huonon itsetunnon kanssa koska minulla ei ollut peiliä vanhemmista ihmisistä. Lapsena ei tullut hyväksyntää (ei toki paheksuntaakaan). Olin niin "vapaasti" kasvatettu että olin jo lähes merkityksetön.

70-luvun kasvatusta jonka periaate oli "et kai luule jotain olevasi" + siihen (nykyään onneksi ex-)aviomies joka kyyläsi, mollasi ja syytti.

nyt 42v alkaa jo vähän miettiä että oon mitä oon ja mä oon just hyvä ja aina vaan parempi kun yritän.

[quote author="Vierailija" time="25.07.2014 klo 08:25"]Vanhempiani. Minua ei tuettu koskaan. Jo ihan lapsena jouduin hoitamaan asiani itse vaikka pelotti, oli sitten kyse leikkiin mukaan pääsemisestä tai kädestä otetun tavaran takaisin hakemisesta. Minua ei myöskään koskaan kehuttu mistään. Kun aikuisena kysyin miksi, sain kuulla ettei minua kehuttu etten ylpistyisi. Yrittivät kai tehdä minusta itsenäisen aikuisen mutta kamppailen nykyään paljon irrationaalisen epäonnistumisen pelon, hylätyksitulemisen pelon ja huonon itsetunnon kanssa koska minulla ei ollut peiliä vanhemmista ihmisistä. Lapsena ei tullut hyväksyntää (ei toki paheksuntaakaan). Olin niin "vapaasti" kasvatettu että olin jo lähes merkityksetön.

[/quote]

Olitpa kuvannut hyvin minkälainen kasvatustyyli meilläkin oli kotona. Onkohan tuo se 80-luvun tyyli? Lisäksi vanhemmat harvoin viettivät aikaa meidän kanssa. Olivat aina keskittyneitä omiin hommiinsa. Tästä asiasta olen tietoisesti pyrkinyt itse eroon ja viettänyt lasteni kanssa mahdollisimman paljon aikaa. Äitiä ja isää piti ajatella joka asiassa ensin, sitten vasta tuli lapset. Minusta kasvoi sellainen että ajattelen itseäni aina viimeiseksi ja yritän miellyttää kaikkia. Tästäkin ollut kova tie kasvaa irti.

Ihan itseäni. Olen antanut itseni lihota.

Ex-poikaystäviäni jotka lyttäsivät itsetuntoni maanrakoon haukkumalla, puhumalla paskaa minusta ja pettämällä, ja joskus myös itseäni, koska en saa tehtyä asialle (eli huonolle itsetunnolle) mitään.

Ala-asteen opettajaa

Kiusaajiani

Melko pitkälti äitiäni. Minulla on nuori äiti. Jälkikäteen ajateltuna ymmärrän, että hänellä oli nuorena kovin huono itsetunto itsellään ja hän varmastikin vahingossa siirsi kaikki ulkonäkökriisinsä ja "mitä muut minusta ajattelevat"-hätäilynsä suoraan minulle.

Tai ehkä ajattelemattomuuttaan. Kerrankin nuorena tyttönä sain jopa epämiellyttävän paljon huomiota ja kohteliaisuuksia eräältä nuorelta mieheltä, niin äitini kommentoi näistä kuultuaan, että taitaa poika vaan etsiä hyvässä lihassa olevaa helppoa seuralaista. Tavallaan ymmärrän sen motivaation tuon lauseen takana, sillä hän ei varmasti tahtonut minun viattomana tyttösenä joutuvan lipevän miehen pauloihin... Mutta se oli jatkuvan vähättelyn (tai just tuon "ei kehuta ettet vaan ylpisty") jälkeen tappoisku.

Ja nykyäänkin aikuisena äitini kommentoi kasvatustyyliäni niin, että "kylläpä tyttäresi masentuu isompana kun kukaan ei pidäkään hänen tekemisiään noin ihmeellisenä". Kasvavan lapsiani antamalla jopa yltiöpaljon positiivista palautetta, jotta he eivät kasvaisi pitämään itseään kelvottomina.

Itsestäänhän Se on kiinni..

Koulukiusaajiani, vanhempiani ja itseäni.

Koko kouluajan minua kiusattiin milloin mistäkin, mutta pahiten sattui ulkonäön arvostelu. Silmälasini, hiukseni, vaatteeni ja eräs sairauteni ruodittiin läpi moneen kertaan. Lisäksi huorittelu ja muut huutelut tulivat mukaan.

Muistan olleeni äidin mukana pitkillä pyörälenkeillä kun olin vasta oppinut pyöräilemään. Lenkin jälkeen puristin mahaani ja näytin äidille kuinka paljon siinä on vielä ylimääräistä. Aivan pikkulapsena! Äiti kannusti minua lenkkeilyyn ja painonpudotukseen. Äiti on myös muutaman kerran teiniaikoinani kysynyt, olenko raskaana. Olin normaalipainoinen, kai vielä hiukan lapsenpyöreä.

Isällä oli tapana käyttää itsetunnon lyttäämistä kasvatuskeinona. Kun olin unohtanut tehdä jonkin kotityön, tai huoneeni oli sotkuinen, hän sanoi etten koskaan tule pärjäämään omillani kun en osaa yksinkertaisintakaan hommaa. Kun olin masentunut ja itkin isälle ulkonäköhuoliani, hän sanoi että olen lihava ja ruoka maistuu minulle aivan liikaa. Kun erosin poikaystävistä ja surin, olin kuulemma lapsellinen ja erot olivat ihan omaa syytäni.

Syytän myös itseäni, sillä en saa tilannetta muuttumaan mitenkään. Olen käsitellyt asioita terapiassa mutta se ei ole auttanut. Olen muuttunut paljon ulkonäöllisesti teiniajoistani, ja nykyään tiedän olevani hyvän näköinen ja normaalipainoinen, siis muiden ihmisten mielestä. Mutta lapsuuden kokemukset painavat yhä ja itsetuntoni on huono.

Miehiä. Ovat vain panneet ja muutoinkin käyttäneet hyväksi vaikka muuta ovat luvanneet.

80-luvun kasvatustyyli näyttää meidän suvussa tosiaan olleen se, että lapset on jätetty jotenkin pärjäämään henkisesti omillaan, vaikka muuten onkin pidetty jotenkuten huolta. On ajateltu, että siinäpä oppii kantapään kautta. Ihan sellaisia perusasioita, kuten anteeksi pyytämistä, anteeksi antamista, käytöstapoja ja eri tilanteissa toimimista ei meillä opetettu ollenkaan. Siinäpä sitä sitten räpiköi jotenkuten läpi sosiaalisista tilanteista kuin norsu posliinikaupassa. Monille kavereilleni on jäänyt siitä monenlaisia häpeän kokemuksia, kun ei vaan osannut ja piti tehdä sata kertaa väärin ennen kuin sattumalta oppi miten tehdä kerrasta oikein. Ajattelumalli oli se, että lapsen ois hyvä vaan jotenkin yliluonnollisia aisteillaan lukea ihmisten ajatukset ja tehdä niitten perusteella oikein. Ja kun eihän se koskaan onnistunut, niin aina meni väärin.

Omien lapsieni kanssa juttelen jatkuvasti, miten toimitaan ihmisten kanssa,  miltä heistä tuntui, miltä muista ihmisistä ehkä tuntui ja mikä on hyvää käytöstä ja mikä ei. He ovat eri tilanteissa huomattavasti itsevarmempia ja taitavampia kuin mitä minä olen ollut, ja tietävät että kaikesta saa tulla kysymään jos joku askarruttaa.

Vanhempiani. Isä oli ja on edelleen ihan vieras mies minulle, hän ei edes viitsinyt jutella lapsilleen. Äiti aina vertaili minua ystäviensä ja sukulaistensa lapsiin, siis miten he olivat minua parempia. Kerran hän kertoi yhdestä tuttavansa tytöstä ja loppuun lisäsi, että "hän on oikea jokaisen äidin unelmatytär". Se sattui, sillä äidillä oli silloin tietty ilme ja äänensävy, joten tarkoituksesta ei voinut erehtyä.

Vanhempiani. Kasvatuksesta johtuu aika moni asia. Mä olen syntynyt myös 70-luvulla. Mulla ei saanut olla mielipiteitä. Olin äärettömän ujo ja äitini sai hepuleita, jos joskus harvoin raahasi mut johonkin lasten juttuun, enkä uskaltanutkaan mennä sinne. Päiväkirjat ja kirjeet luettiin. Isompana tein kaiken mitä vamhempani halusivat, mutta 16 v. muutin pois.

Periaatteessa sanoisin vanhempiani. Koska eikö läheisyys lapsen kanssa kasvata lapsen itseluottamusta. Toisaalta taas olisiko kyse luonteestakin. Kuinka arka tai ulospäinsuuntautunut on. 

Minulla ei ole huono itsetunto, sisarella on. Samat vanhemmat.

Sisareni oli monesti parempi joissakin koulujutuissa, lisäksi käyttäytyi tilaisuuksissa paremmin. Äiti vertaili meitä, siis että, "mikset käyttäydy kuten siskosi" "Onhan tämä 8,5 hyvä numero, mutta siskosi sai 9,5" ja muuta vastaavaa. Ei ole nakertanut.

Äitiäni.

Olen lapsesta saakka ollut ylipainoinen. Harrastin kuitenkin aina aktiivisesti liikuntaa ja olen ollut terve. Teininä pituuskasvun myötä olin normaalipainoinen, pienellä pömpällä varustettuna tosin. Silti äitini jaksoi aina valittaa ulkomuodostani ja lapsuuden liikakiloista, vaikka enhän minä lapsena ole omia ruokiani päättänyt. Muistan kerrankin, kun minulle ostettiin housuja Anttilasta, eivätkä lasten osaston housut menneet kiinni. Äitini suuttui siitä älyttömästi.

Pidin itseäni pitkään lihavana, jopa sitä teiniajan normaalikokoista tyttöä. Kuitenkin nyt kun katson kuvia huomaan, että olen ollut ihan normaalin kokoinen. 

En anna äitini tehdä samaa lapsilleni. Lisäksi hän koko lapsuuteni ajan ja yhä mollaa omaa ulkonäköään kuulteni, vaikka äitini on mielestäni ihan kaunis nainen. En myöskään aio tehdä samaa virhettä omille lapsilleni.

No en mä varsinaisesti syytä ketään, mutta kyllä kasvatuksessani on ollut sellaisia piirteitä, jotka ovat tukeneet huonon itsetunnon syntymistä. Multa ei ole vaadittu juurikaan, eikä mua ole myöskään kannustettu mihinkään haasteisiin. 

Luulen kuitenkin, että huono itsetuntoni pohjaa ennen kaikkea siihen, että mulla todennäköisesti on ADHD tai ADD. Olen aina tuntenut itseni ulkopuoliseksi, tuntuu, että mun pitää aina vähän feikata, koska en ole ihan samalla viivalla kuin muut.