Lue keskustelun säännöt.
Kokemuksia omaisen äkillisestä kuolemasta?
24.07.2014 |
Omat vanhempani ovat vasta n. 60-vuotiaita ja toivon, että yhteisiä vuosia on vielä paljon.
Tiedän, että mitä tahansa voi kuitenkin tapahtua sydänkohtaukseta onnettomuuteen milloin vain varsinkin ihmisten vanhetessa Olenkin miettinyt, että miltä se tuntuu mikäli tulee yhtäkkiä soitto, jossa kerrotaan esimerkiksi vanhemman, lapsen tai puolison kuolleen? Vai tullaanko näissä tuomaan suruviesti aina henkilökohtaisesti. Mitenkä arkiasioiden hoitaminen, työt yms. hoituvat tämänkaltaisen pommin tippuessa niskaan?
Tuntuisi hirvittävältä varsinkin näin kesällä vietettyjen yhteisten päivien jälkeen saisi kuulla, että isä on saanut aivoinfarktin ostosmatkalla. Mikäli olisi hiljaa etenevä sairaus, niin uskoisin, että tilanteeseen voisi sopeutua ja hyväksyä sen paremmin.
Jos joku haluaisi kertoa mitenkä elämä jatkui äkillisen suruviestin tultua, niin kuuntelisin mielelläni.
Kommentit (16)
Veljeni teki itsemurhan 10 v sitten, kun olin juuri saanut esikoiseni. Se oli valtava shokki.
aluksi toipuminen oli niin hidasta, ettei sitä näyttänyt tapahtuvankaan. Nyt jälkeenpäin näen että meninhän eteenpäin.
minua auttoi Itsemurhan tehneiden läheisten -järjestön vertaisryhmässä käyminen.
luonnollinen kuolema on lopulta kuitenkin helpompi hyväksyä tapahtumana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Isäni kuoli 60-vuotiaana. Elämä jatkui, koska sen on pakko jatkua. Hoidetaan välttämättömät järjestelyt, otetaan lomaa töistä, pidetään hautajaiset ja muistellaan edesmennyttä. Itse koin helpottavana sen, että kaikki tärkeät asiat oli sanottu ja tehty jo aikanaan, ei jäänyt mitään kaduttavaa. Läheisistä saa tukea.
Oma isä kuoli äkillisesti sydäninfarktiin 64-vuotiaana. Shokki ja järkytys, mutta siitä oli selvittävä.
Mulle oli ainakin helpompi isän nopea kuolema sairauskohtaukseen kuin äidin pitkä, tuskallinen sairastaminen ennen kuolemaa. Mutta yhtä kaikki, aina se kuolema yhtä lopulliselta tuntuu.
Ei noihin tilanteisiin voi valmistautua. Kuoleman hetki tulee kuitenkin aina yllätyksenä, vaikka miten olisi pitkä sairastelu takana. Eikä tunteisiinkaan voi valmistautua.
Tämä ainakin minun kokemuksen, on valitettavan monen kerran kokemus todella yllättävistä läheisten menetyksistä. Kamalan pahalta on tuntunut myös vaikeaan sairauteen menehtyneiden läheisten kuolemat. Ei yhtään auta, vaikka kuinka olisi tiedossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Isä kuoli äkillisesti. Tuimme äitiä ja järjestimme hautajaiset. Elämä jatkui.
Isäni kuoli muutamaa päivää ennen 50-vuotissyntymäpäiviään äkilliseen sairauskohtaukseen. Veljeni soitti mulle 7 aikaan aamulla. Muistan, että lähti jalat alta. Shokissa soitin työnantajalle, etten voi hetkeen tulla töihin. Olin vajaan viikon pois töistä, sitten menin takaisin, koska arkirutiinien ylläpito piti liikkeessä. Asiakaspalvelussa tekohymyillessä välillä jopa unohti asian.
Mulla meni muutama kuukausi, ennenkuin edes sisäistin koko asiaa oikeasti. Mutta elämä jatkui ympärillä. Aurinko nousi joka aamu, kukat kukki, linnut lauloi. Mun ei tarvinnut muuta kuin hengittää, niin omakin elämä jatkui.
Tästä on nyt kymmenisen vuotta aikaa. Edelleen mun on ikävä isää joka päivä, mutta tuska on helpottanut. Olen kyllä kiitollinenkin siitä, että isä kuoli nopeasti. Tuin samoihin aikoihin ystävääni, jonka läheinen taisteli syöpää vastaan vuosia, se oli kivuliasta ja kauheaa koko perheelle. Nopea suru on shokki, mutta ei tarvitse katsoa läheisen kärsimystä ja tuskaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikki sukulaiseni ovat kohdanneet äkkikuoleman. Molemmin puolin sukua. Äitini kanssa juttelin mukavia pöydän ääressä 7 tuntia ennen kuolemaa ja seuraavaksi sain puhelun TYKS:istä. En olisi uskonut. Muut menneet samalla tavalla. Sydän- tai aivoinfarkti kaikilla. Se on posiitiviista, että kukaan ei ole maannut letkuissa eikä vanhaiskodeissa ikinä, mutta kyllä se äkkikuolemakin koskettaa. Siitä menee sokkiin.
Lapseni isä kuoli tapaturmaisesti, kun olin raskaana. Olen ihan pelottavan järkevästi kirjoittanut tapahtumista päiväkirjaani. Vauvan vuoksi koitin pitää itseni mahdollisimman tyynenä. Onhan se selvää, että asian joutuu läpi käymään. Lapseni ollessa puolivuotias, luin kirjan, joka kertoi nuorena kuolleesta Mikaelista, jonka tyttöystävä oli raskaana . Itkin koko kirjan ajan ja viikon sen jälkeen, aina lapsen nukkuessa. Onneksi meillä oli laaja tukiverkosto ja aina oli olemassa kuuleva korva, kun sitä tarvitsin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kohtuutonta sinulle tuollainen,ihan tosi kohtuutonta :( mutta tätä se just on kesäsulkujen aikaan..
Äitini kuoli 54 vuotiaana. Yllättäen kotonaan tultuaan töistään... Puhuin puhelimessa hänen kanssaan ja sovittiin näkeminen huomiselle. Siihen hän kuoli n. vartti puhelumme jälkeen. Poliisi tuli kertomaan seuraavana päivänä mitä oli tapahtunut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Isäni kuoli sydänkohtaukseen vuonna 1976 kun olin 9-vuotias.Omani poikani hukkui vuonna 2002 poikani olessa 7-vuotias.Pahinta on oman lapseni hautajaiset
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Isäni kuoli aivoinfarktiin vähän päälle 50 vuotiaana.Olin tuolloin 17v.Isäni löydettiin kadulta ja poliisit tulivat kertomaan asiasta kotiimme.Minä sekosin aivan täysin.Itkin monta päivää.Tai oikeastaan viikkoja.Olin isän tyttö.Vaikeinta minulle oli ehkä se,etten voinut heittää jäähyväisiä.En nähnyt isääni enää koskaan sen jälkeen.Olisin halunnut olla mukana,kun äitini kävi tunnistamassa ruumiin.Kuolemasta olisi tullut konkreettisempi ja se olisi ollut jotenkin helpompi hyväksyä.
Äiti kuoli pari vuotta sitten vähän päälle viiskymppisenä yhtäkkiä. Siinä meni ainoa tukiverkkoni, tuki ja turvani. Nyt pitäisi pärjätä yksin, minulla ei ole enää ketään kehen luottaa ja turvautua hädän tullen. Lapseni ehti just syntyä ja jäi heti ilman mummoa. Elämä jatkuu, koska pakko.