Lue keskustelun säännöt.
Läheiset saavat vauvan, minä en tiedä mitä tahdon.
21.07.2014 |
Lähipiiriin on tulossa vauva, siihen kaikkein lähimpään. Ihana asia ja olen todella onnellinen, mutta samalla meni omat tunteet ihan solmuun. Meillähän on jo lapsia, alle kouluikäisiä. Kuopuksen syntymästä asti on ollut tunne, ettemme halua enempää lapsia. Vauva-aika oli raskas ja olemme jo myyneet kaikki vauvan tarvikkeet. Nyt kuitenkin kun kuulin uutisen, jotenkin lamaannuin. Haluanko sittenkin vielä vauvan? Miksi tunnen kaipuuta? Olen iloinen heidän puolestaan ja täysillä mukana heidän odotuksessaan, mutta samalla tunnen itseni hieman surulliseksi. Tunnen niin suurta haikeutta kun seuraan vatsan kasvua, kodin valmistelua vauvaa varten, läheisten hössötystä. Tuntuu, kuin olisin tipahtanut junasta, en ole enää koskaan tuossa tilanteessa, en saa enää kokea tuota kaikkea. Onko muilla ollut tällaista? Onko se vaan haikeutta, kun yksi luku elämässä on jäänyt taakse vai kertooko se epävarmuudesta? En ota itse tunteistani mitään tolkkua, tiedän vain, että jostain syystä tunnen surua :(
Kommentit (16)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pieni haikeus tulee, mutta onneksi menee hyvin äkkiä ohitse. Tosin en ole mikään "vauvahullu" vauvat on ihan jees, mutta isommat lapset on paljon hauskempia kun osaavat puhua ym.
[quote author="Vierailija" time="21.07.2014 klo 12:53"]Oletko kateellinen?
[/quote]
Ehkä vähän, en osaa sanoa. Tiedän vain, että olen onnellinen ja iloinen heidän puolestaan, mutta joku nakertaa.
[quote author="Vierailija" time="21.07.2014 klo 12:52"]Olen itse samanlaisessa tilassa. Ympärille pulpahtelee raskausmahoja ja vauvoja ja minun sydän repeää. Ihan käsittämätön vauvakuume, tai en tiedä, joku seko-olo kuitenkin.
Meillä molempien lasten vauva-aika oli rankka valvomisen vuoksi. Varsinkin kuopus oli huutava katastrofi, ja olin niin loppu ekat kaksi vuotta kuin ihminen vain voi olla. Synnytykset olivat vaikeat ja vaaralliset ja huokaisin että onneksi ei enää tarvitse moista kokea.
Mutta nyt on tullut tuo hirveä vauva-ajan kaipuu :( Tosin minä olen jo vanha, 40 + joten ei ihan viisasta enää haaveilla vauvasta ja mieskin on asiaa vastaan. Surettaa kamalasti kun ei enää tule toukkaa hoivattavaksi. En osaa iloita kenenkään vauvasta, sydäntä vain viiltää tolkuttomasti.
Ei mulla ollut tällaista oloa vielä pari vuotta sitten, mutta nyt on ja se ei vain häviä. Toivon niin hartaasti että tämä suru ja ahdistus menisi jo ohitse.
[/quote]
Voimia sulle! "Mukavaa" etten ole ainoa näine omituisine ajatuksineni.
Mullakin vauvakuume vaivannut jo pitkään, mies ei kolmatta halua. Tämä on mennyt jo niin pitkälle ahdistuksen puolelle, että olen katkaissut välit ystävään joka juuri sai vauvan sekä vältellyt siskoani jolla LA syyskuussa. Olen katkera ja haluaisin niistä tunteista eroon :/
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on samanlaista ollut nyt, kun lähipiirissä on tulossa vauvoja. Tai no, kaikissa piireissä oikeastaan, kun omat lapseni tein "etuajassa" muihin verrattuna. Oma lapsiluku on täys, pois lukien se tilanne että ehkäisystä huolimatta tulisin raskaaksi (on mahdollista kuitenkin vielä parinkymmenen vuoden ajan). Nyt sitten ne muut ikäluokan ihmiset, kaverit, tutut, sukulaiset ja ystävät, ovat siinä iässä että mahoja plompsahtelee sinne sun tänne kuin sieniä sateella. Ja minä haikeana mietin, että ei enää meille... Osaltaan se on sitäkin, että nämä nyt odottavat ja vauvailevat eivät ole yksin, kuten minä olin. Heillä on joukoittain tuttuja ja kavereita jotka myös odottaa tai vauvailee. Joukoittain väkeä kyselemässä vointia, vertailemassa raskausoireita ja päivittelemässä neuvoloiden toimintaa. Minä en päässyt kokemaan sitä ollenkaan.
Ymmärrän sinua. Hieman olen kade, tai ehkä enemmänkin muuten vaan haikeana kun jotkut saa kolmansia tai neljänsiä lapsiaan. Tottakai olen onneliinen heidän puolestaan, en mitenkään negatiivisesti kateellinen ole, mutta jossain takaraivossa toivoisin sittenkin vielä yhtä vauvaa...... raskausaika oli ihana, joten kaipaan sitä, ja kaikkea ihanaa valmistelua ja hömpötystä vauvan ympärillä. Olemme kolmatta harkinneet, mutta meistä molemmista tuntuu että eiköhän kaksi lasta riitä. Jos päättäisimme tunteella, antaisimme kolmosen vielä tulla, mutta järki ja mukavuudenhalu voittaa. Meillä ei ole kunnollista tukiverkkoa, joten kahdessakin lapsessa on tekemistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei kai lähipiiri hössötä ja kotia hirveästi valmistella silloin, kun monilapsiseen perheeseen syntyy taas uusi lapsi? Uskon että olet vain haikea elämänvaiheesta toiseen siirtymisestä. Ehkä toivot että olisit taas siinä alussa, kun esikoinen syntyy ja kokisit sen kaiken uudestaan, mutta jos nyt tulisit raskaaksi niin ei se olisi samanlaista. En ylitulkitsisi omia haikeuden tunteita siten, että alitajuntani siinä yrittäisi kertoa että olisi "tarkoitettu" vielä tehdä yksi lapsi, jos järkisyin tietäisin että rankkaa se olisi. Ei epävarmuus tarkoita sitä että päätös olisi väärä, se vain tarkoittaa sitä että asia on tunteisiin vetoava ja iso päätös.
[quote author="Vierailija" time="21.07.2014 klo 12:56"][quote author="Vierailija" time="21.07.2014 klo 12:53"]Oletko kateellinen?
[/quote]
Ehkä vähän, en osaa sanoa. Tiedän vain, että olen onnellinen ja iloinen heidän puolestaan, mutta joku nakertaa.
[/quote]Sekö kun kaikki eivät hössötä sinun ja perheesi ympärillä, vaan kohteena onkin nyt joku muu? Olet mustasukkainen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Käykää sijaisvanhempien koulutus! Saatte hoivattavaksi pikkutoukan mutta ei välttämättä tarvitse kantaa vastuuta aikuisuuteen asti. Aika paljon tarvitaan väliaikaissijoituspaikkoja ihan ihan pikkuisille.
Tämäkin on yksi vaihe elämässä kun ymmärtää ettei sitä vauvaa enää omaan kotiin tule. Se surutyö kannattaa käydä läpi niin ei sitten jää vaivaamaan.
[quote author="Vierailija" time="21.07.2014 klo 13:46"][quote author="Vierailija" time="21.07.2014 klo 12:56"][quote author="Vierailija" time="21.07.2014 klo 12:53"]Oletko kateellinen?
[/quote]
Ehkä vähän, en osaa sanoa. Tiedän vain, että olen onnellinen ja iloinen heidän puolestaan, mutta joku nakertaa.
[/quote]Sekö kun kaikki eivät hössötä sinun ja perheesi ympärillä, vaan kohteena onkin nyt joku muu? Olet mustasukkainen?
[/quote]
ei, mustasukkainen en ole. olemme aikanamme saaneet osamme hössötyksestä, sitä en kaipaa. mitenköhän osaisin selittää.. kaipaan niitä omia henkilökohtaisia juttuja. sitä hetkeä kun testi näyttää plussaa, raskauspäiväkirjan täyttöä, pienten vaatteiden järjestelyä, sitä järjetöntä onnen tunnetta kun saa ensimmäistä kertaa nyytin syliin. vauvan kehityksen seuraamista.. tuntuu hirveältä, etten enää kokisi niitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="21.07.2014 klo 14:01"]Käykää sijaisvanhempien koulutus! Saatte hoivattavaksi pikkutoukan mutta ei välttämättä tarvitse kantaa vastuuta aikuisuuteen asti. Aika paljon tarvitaan väliaikaissijoituspaikkoja ihan ihan pikkuisille.
Tämäkin on yksi vaihe elämässä kun ymmärtää ettei sitä vauvaa enää omaan kotiin tule. Se surutyö kannattaa käydä läpi niin ei sitten jää vaivaamaan.
[/quote]
tämähän on mahtava ajatus! kiitos vinkistä, tutkin asiaa :)
Olen aina ajatellut, että omat tuntemukseni johtuvat lapsettomuuskriisistäni. Olin siis pitkään lapseton, vauvaa halusimme/teimme yli 10 vuotta. Hoidoilla olemme saaneet kaksi ihanaa lasta, ikä on tullut vastaan, mutta koko ajan on ollut molemmilla se toive kolmannesta. Hoitoihin emme vain enää jaksaneet mennä.
Lähipiirissä on nyt tehty iltatähtiä/toisen kierroksen vauvoja. Olen tavallaan iloinen ja innostunut heidän puolestaan, ostan jo etukäteen lahjoja ja haluan kuulla yksityiskohtia, mutta sitten taas toisaalta tuntuu samaan aikaan möykyltä vatsassa, haikealta, surulliseltakin. Melkeinpä itkettävä olo mutta tietysti en anna itselleni lupaa noin suuriin tunteisiin.
Olen tähän asti ajatellut, että tuntemus johtuu siitä, että muut vain tekevät niitä vauvoja, kun haluavat ja meidän pitää vuosikausia juosta hoidoissa ja kerätä rahaa ja toivoa ja pettyä ennen kuin on tärpännyt. Eli olen vähän kateellinen heidän helposti tehtyistä vauvoista. Nyt kuitenkin mietin, voisiko tämä tuntemus itse asiassa olla sitä normaalia haikeutta kun olisi tahdottu vielä yksi vauva mutta ei saatu. Olisipa ihanaa, kun jokin tuntemus koko vauvasopassa olisi kerrankin normaali, siis sellainen mitä ne helposti raskautuneetkin tuntevat.
Tavallaan olen iloinen, että meillä on pikkulapsivaihe ohi, kun olemme jo 40+-vuotiaita ja pääsemme kompaktilla porukalla matkustamaan, helppoja tarjouksia ja paketteja nelihenkiselle perheelle jne. Olen ihan ilolla laitellut vauvatavaroita pois ja lahjoittanut muualle. Vierestä on seurattu sitä härdelliä, kun on isoja ja sitten ihan pieniä ja matkustaminen on vaikeaa, kun lapsia on enemmän kuin kaksi, huoneita pitää olla monta jne. Olen siis vähän yrittänyt vakuuttaa, että kaksi on hyvä ja kolme olisi liikaa, kun autokin pitäisi vaihtaa ja matkustaminen vaikeaa ja huoneitakin liian vähän...
Mutta kai tuo on aika tavalla sitä "happamia sanoi kettu pihlajanmarjoista"-mekanismia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiva kuulla etten tosiaankaan ole ainut. Minäkin annoin ihan ilolla vauvakamppeet niitä tarvitseville, olin iloinen kun lapset kasvoivat. Mutta nyt, tämä olotila on ihan hirveä. Mietin koko ajan miksemme yrittäneet vauvaa kun kuopus oli ihan pieni, nyt hän on jo 6 ja aika vain kuluu. Mä en enää pysty mitään muuta ajattelemaan kuin vauvoja, siis omaa... Alkaa mennä neuroosin puolelle, mutta kai tämä sitten on ihan normaalia elämänvaiheesta toiseen siirtymistä. Kai se kuuluu naisen elämään... huokaus.
nro 2
[quote author="Vierailija" time="21.07.2014 klo 13:05"]
Mullakin vauvakuume vaivannut jo pitkään, mies ei kolmatta halua. Tämä on mennyt jo niin pitkälle ahdistuksen puolelle, että olen katkaissut välit ystävään joka juuri sai vauvan sekä vältellyt siskoani jolla LA syyskuussa. Olen katkera ja haluaisin niistä tunteista eroon :/
[/quote]
kyllä on ihminen outo otus täällä maapallolla.
Olen itse samanlaisessa tilassa. Ympärille pulpahtelee raskausmahoja ja vauvoja ja minun sydän repeää. Ihan käsittämätön vauvakuume, tai en tiedä, joku seko-olo kuitenkin.
Meillä molempien lasten vauva-aika oli rankka valvomisen vuoksi. Varsinkin kuopus oli huutava katastrofi, ja olin niin loppu ekat kaksi vuotta kuin ihminen vain voi olla. Synnytykset olivat vaikeat ja vaaralliset ja huokaisin että onneksi ei enää tarvitse moista kokea.
Mutta nyt on tullut tuo hirveä vauva-ajan kaipuu :( Tosin minä olen jo vanha, 40 + joten ei ihan viisasta enää haaveilla vauvasta ja mieskin on asiaa vastaan. Surettaa kamalasti kun ei enää tule toukkaa hoivattavaksi. En osaa iloita kenenkään vauvasta, sydäntä vain viiltää tolkuttomasti.
Ei mulla ollut tällaista oloa vielä pari vuotta sitten, mutta nyt on ja se ei vain häviä. Toivon niin hartaasti että tämä suru ja ahdistus menisi jo ohitse.