Kuinka moni on aloittanut seurustelun parhaan mies_ystävänsä_ kanssa?
Olen tuntenut miehen kohta kymmenen vuotta, viimeisen vuoden ajan olemme olleet parhaat ystävät. Ja tietysti olen nyt rakastumassa häneen. Olen juuri eronnut, joten kaipuu saada läheinen ihminen on suuri.
Eniten kuitenkin pelkään menettäväni hänet, jos tunnustan tunteeni.
Hän on ajatuksissani koko ajan. Tiedän olevani hänelle tärkeä ja rakas ihminen, mutta platonisestiko vain..
Olisi kiva kuulla muiden elämänkokemuksia!
Kommentit (6)
mutta olimme jkv yli kaksikymppisiä emmekä siis eronneita emmekä varattuja. Se vain luisui seurusteluksi ja nyt on oltu naimisissakin jo 6 vuotta! Mutta heti ei kannata mitään ruveta puhumaan, odottele ja kypsyttele rauhassa. Jos olisin se mies, olettaisin sun vain etsivän äkkiä korviketta menetetylle suhteelle ja minun olevan sopivin maalitaulu, kun satun olemaan siinä jo valmiiksi.
Kuten itsekin sanoit, niin eron jälkeisenä aikana se toisen ihmisen läheisyydenkaipuu on suuri.. Sinuna tutkailisin tunteitani hetkisen, koska voihan olla, että tuo tunne ei olekaan todellinen. Mulle on käynyt vähän samalla tavalla, eronneena ja hylättynä takerruin ystävään (mikä oli virhe..)
Mutta tsemppiä, maasta se pienikin ponnistaa!
Mulla on todella hyvä miespuolinen ystävä ...ollaan tunnettu lapsesta asti. Muutama vuosi sitten oltiin molemmat tuoreita sinkkuja ja vietettiin aika paljon aikaa yhdessä, kyläiltiin ja käytiin baareissä ihan vaan kavereina. Muttamutta - kyllä siinä alkoi tulla mieleen vähän kaikenlaista, huomasin että tällä miehelläkin kävi jo mielessä vaikka mitä. Sit sattuikin niin että tapasin nykyisen mieheni : )
Mitään ei siis ehtinyt tapahtua, mitään ei edes sanottu, mutta jos tilanne olis jatkunut vielä muutaman viikon niin varmaan olis päädytty sänkyyn taijjotain. Jälkeenpäin olen kyllä hartaasti huokaissut helpotuksesta että niin ei käynyt. Ei me oltais toisillemme sopivat parisuhteessa vaikka ystäviä ollaankin. Nyt molemmilla on ' ne oikeat' ja ystävyys säilyi.
Ihan ymmärrettävää että tuossa rebound-vaiheessa sitä hellyyttä vaan kaipaa niin kovin, että on helppo sortua hullutuksiin... Koitas ap ottaa vähän etäisyyttä ja katella tilannetta hiukan kauempaa. En sano, että suhde ystävääsi on välttämättä huono idea, mutta tuo sun tilantees on niin jotenkin tuttu, että kyllä suosittelen pientä aikalisää sulle. Tapaa muita kavereitas ja bongaile baareissa - jos ei nyt elämänkumppania, niin itsetunnonkohottajia edes : )
Kyllä se vaan usein on niin, että jos kaksi vastakkaista sukupuolta olevaa ystävystä tulee hyvin toimeen ja arvostaa toisiaan, niin usein siihen sitten jossain vaiheessa putkahtaa se romanttinenkin aspekti (etenkin siis jos kummatkin ovat sinkkuja, tiedän nimittäin kyllä, että miehen kanssa voi olla myös pelkkä ystävä, varsinkin jos itsellä on toimiva parisuhde).
Tämä toinen mies ystäväni ehti olla miesystäväni vajaan vuoden. Välitimme toisistamme, vietimme paljon aikaa yhdessä ja vuosien varrella opimme rakastamaan toisiamme. Sitten oli sellainen hetki, että kummatkin olivat olleet sinkkuna jonkin aikaa samaan aikaan ja kummallakin oli kai kaipuu uuteen suhteeseen. Aloimme seurustella lähinnä näistä syistä, jotenkin ajauduimme siis siihen suhteeseen. Se " kipinä" kuitenkin puuttui. Totesimme tämän molemmat noin puolen vuoden jälkeen ja jatkoimme pelkkinä ystävinä. Seurustelusta on lämpimiä ja hyviä muistoja, mutta meidät oli tarkoitettu olemaan " vain" ystäviä, joita siis edelleen (erittäin läheisiä) olemme.
Tämän toisen mies ystäväni kanssa kävi vähän eri tavalla. Olimme elämäntilanteessa, jossa seurustelun ei olisi voinut kuvitella alkavan (minä tuore pienen vauvan yksinhuoltaja, hän vielä yritti elvyttää vanhaa jo viimeisiään vetävää suhdettaan eikä halunnut lapsia ym.), mutta rakastuimme päätä pahkaa! Olimme olleet sellaisia etäisiä kavereita, mutta vaikeassa elämäntilanteessa aloimme viettää enemmän aikaa yhdessä, tutustua paremmin ja rakastua silmittömästi. Monen mutkan ja reilun vuoden päästä ihastumisen alkamisesta aloimme seurustella. Nyt mittarissa muutama vuosi, kasvatamme lastani tasavertaisina kumppaneina (ja hän todellakin nauttii " isyydestään" ) ja asumme yhdessä. Olemme ihan oikea perhe ja vieläkin umpirakastuneita. Toivomme viettävämme loppu elämämme yhdessä.
Joten kyllä seurustelu ystävän kanssa voi onnistua. Ja jos se ei toimi, paluu pelkkään ystävyyteenkin voi onnistua loistavasti. Minusta tuntuu, että sinä kyllä osaat aavistaa, saattaako myös miehellä olla tunteita sinua kohtaan (siis romanttisia). Yleensä sen jotenkin aistii. Paljon on kiinni siitä kuinka avoimet ja läheiset välinne ovat. Mitä sinä menetät, jos kokeilet kepillä jäätä? Tunnusta tunteesi, ihan vaikka pikkaisen. Kokeile, miten mies reagoi. Ei sen pitäisi ystävyyttänne pilata, vaikka mies ei vastaisikaan tunteisiisi. Etkö itsekin olisi vain imarreltu, jos joku ystäväsi kertoisi kiinnostuneensa sinusta vähän muutenkin kuin ystävänä. Parhaimmassa tapauksessa miehellä on samoja tunteita ja kulman takana voi odottaa vaikka yhteinen tulevaisuus. Rohkeutta!
(tai siis ystävyyden loppu) jos kokeilette kemioiden pelaamista. Jos suhde tai omat tunteet eivät ole aitoja, sen kyllä huomaa pian.
Toiseksikin myös loistavia ja kestäviä ihmissuhteita voi syntyä olosuhteissa, joissa niiden ei uskoisi syntyvän. Eivät kaikki eron jälkeiset nopeat rakastumiset ole " toipumisrakkauksia" , eikä toisen suhteen aloittamisen tarvitse tarkoittaa sitä, ettei jollain toisella tasolla myös käsittele ja käy läpi entistä suhdetta ja eroa.
Kumpikaan ei tehnyt aloitetta, suhteemme laatu vain vähitellen muuttui ystävyydestä seurusteluksi. En edes osaa sanoa mitään tarkkaa ajankohtaa, milloin olisimme alkaneet seurustella.
Eli en nyt osaa antaa mitään tarkkoja neuvoja, varsinkaan, kun en teitä tunne. Sinuna varmaan tarkkailisin vähän aikaa tilannetta, huomaahan sen, jos sitä tietynlaista kemiaa on. Järjestäisin vaikka jotain kahdenkeskistä illanviettoa tms. Ja jos en havaitsisi minkäänlaista romanttista väreilyä, niin miettisin sitten, kumpi minulle on tärkeämpää: jatkaa ystävyyttä vai saada kertoa tunteeni ystävyyden menettämisen uhallakin.