Lue keskustelun säännöt.
30+ ja syrjäytynyt. Voinko vielä päästä takaisin normaaliin elämään?
14.07.2021 |
Olen 30+ nainen. Sairastuin nuorena psyykkisesti enkä saanut riittävää hoitoa. AMK-opinnot jäi kesken ja jäin lopulta työttömäksi, kun kuntoutustukea ei enää jatkettu. Olen ylioppilas suht hyvillä papereilla, työkokemusta ei ole, mitään kavereita tai kodin ulkopuolisia harrastuksia ei ole ollut vuosiin. Elämäni on kulunut lähinnä kotona tietokoneen ja sarjisten äärellä ja kontaktit muihin rajoittunut pitkälti kaupan kassaan ja vauvapalstaan. Jos tilanteestani täytyy löytää jotain positiivista, olen onnistunut välttymään päihdeongelmalta ja huonolta seuralta.
Olen viimeinkin tänä kesänä uskaltautunut välillä ihmisten ilmoille ja käynyt mm. seurakunnan kesätapahtumassa, jossa juttelin pitkään yhden ystävällisen perheenäidin ja kahden seurakunnan työntekijän kanssa. Siinä huomasi selvästi, että sosiaaliset taitoni on rapistunut. Koen myös syvää häpeää omasta tilanteestani, ihan kuin koko elämäni epäonnistuminen olisi pelkästään omaa syytäni.
Onko mulla enää toivoa päästä käsiksi ns. normaaliin elämään? Missä ja miten voisin oppia arjessa ja työelämässä vaadittavia sosiaalisia taitoja? Olen jo suunnitellut, että voisin hakea ensi vuonna uudestaan AMK:hon, mutta onko tällä taustalla mahdoton löytää töitä?
Kommentit (28)
Kyllä voit päästä normaaliin elämään vielä. Moni saa ensimmäisen työpaikkansa vasta lähes kolmikymppisenä. Sosiaaliset taidot kehittyy käytön myötä. Ongelma on usein siinä, että aletaan pelkäämään elämää ja jäädään kotiin lamautumaan. Rohkeasti vain vaikka epäonnistumisten ja häpeilyn kautta. Et ole yksin!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulla täsmälleen sama. On kyllä aika mahdonton tehtävä :(
Yhteidkunnassa jos ei heti mee kaikki putkeen niin on aika mennyttä.
Ei ole totta. Jos alkaa vertailla itseään muihin, voi toki tuntua tuolta. Pointti on tehdä omaa juttua ja verrata omaa tilannetta ja kehitystä esimerkiksi vuoden takaiseen.
"juttelin pitkään yhden ystävällisen perheenäidin ja kahden seurakunnan työntekijän kanssa. Siinä huomasi selvästi, että sosiaaliset taitoni on rapistunut."
Jos pystyt juttelemaan pitkään ventovieraiden kanssa, en usko, että sinulla on mitenkään rapistuneet sosiaaliset taidot. Vai miten koet, että ne ovat huonontuneet?
Ilman muuta on mahdollista. Kouluun hakeminen kuulostaa hyvältä, kannattaa selvittää mahdollisuus opiskella työttömyystuella. Asuinkunnasta riippuen sosiaalityön puolella voi olla vaihtoehtona ns. sosiaalisen kuntoutuksen ryhmätoiminta. Erilaista pienimuotoista tekemistä yleensä kerran viikossa. En tosin tiedä olisiko se sinulle sopiva vaihtoehto. Parasta olisi jos muutoin vain pystyt hakeutumaan luonnollisesti ihmisten pariin, kuten esim juuri seurakunnan toiminnan kautta. Helposti pienet asiat ovat tässäkin merkityksellisiä. Kuten joku jo mainitsi, jos olet pidempään jo keskustellut vieraan ihmisen kanssa, ehkä sosiaaliset taidot ovat kuitenkin olemassa? Tsemppiä! Älä luovuta, vaan pyri eteenpäin. ❤️
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Riippuu pitkälti siitä millainen "pohjakyky" sinulla on sosiaalisiin taitoihin ja millainen luonteesi on. Jos olet sellainen tyyppi joka viihtyy tavisten seurassa ja joka oppii sosiaaliset taidot vuodessa (oliko sulla esim. lapsena normaalit sosiaaliset taidot?), niin hyvin voit oikaista. Jos olet lieväkään burgersson, niin erittäin vaikeaa tulee olemaan.
Tietenkin voit. Mutta tarvitset siihen apua muilta, uusia ihmisiä ja menoja.
Työelämäänkin vielä pääset noin nuorena. Itse opiskelin kokonaan uuden ammatin 50-vuotiaana.
Älä aseta työpaikkaa ensisijaiseksi tavoitteeksi vaan oppimisen ja kuntoutuksen, uuden elämän ympyrät. Asiat kyllä jörjestyvät. Käy juttelemassa jossain, vaikka diakonin papin tai perheneuvojan kanssa. Tai terapeutin. Seurakunnan palvelut ovat ilmaisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä yks syrjäytynyt myös. Intoa olis moneen mutta sosiaaliset taidot ei ole erityisen hyvät. Oon muutaman vuoden ollut poissa työelämästä ja tuntuu, että sinä aikana on täysin rapistunut. Mitä tehdä ?
Normaali ratkaisu tuossa tilanteessa on ruveta lähihoitajaksi. Koulutus on äärimmäisen helppo eli onnistuu myös rapistuineilla koulunkäyntivalmiuksilla ja työllistyminen on varmaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Entäs jos perehtyisit siihen kuka oikeasti olet ihmisenä ilman mitään noita sosiaalisia suhteita ja rooleja yhteiskunnassa. Miksi sairastuit psyykkisesti nuorena? Yritä selvittää sekin itsellesi. Ehkäpä syy syrjäytymiseesi on jokin muu kuin se, että ammatinhankinta jäänyt kesken tai työtä ei ole ollut ja sinulla ehkä sosiaaliset taidot ihan hukassa. Rakenna identiteettisi ja elämäsi muille kuin opiskelu- ja työrooleille. Joku harrastus, jossa kehityt hyväksi voisi olla tärkeämpää. Huolehdi kunnosta ja huolitellusta ulkonäöstä, jotta pysyisit terveenä ja ihmisten ilmoille on kiva mennä. Ihminen on tärkeä ja arvokas sellaisena kuin millaiseksi hänet on luotu. Kukaan ei tässä maailmassa ole ypöyksin vaan jokainen liittyy oman sukunsa ketjuun olivat sukulaiset missä tahansa, elossa tai kuolleena. Ihminen ei ole vapaa tekemään mitään valintoja vaan 'kaikki' on sidoksissa taustaan ja siihen mitä tilanteita se ylipäätänsä on koskaan tarjonnut tai jättänyt tarjoamatta. Identiteetin rakentaminen esimerkiksi opinto- tai työtuloksille, puolisoon, rahaan, omaisuuteen, lasten pärjäämiseen yms on petollista, koska se kaikki voi haihtua kuin tuhka tuuleen eikä muutenkaan ole aitoa.
En jaksa kirjoittaa enempää enkä sitä mihin omiin kokemuksiin tämän kaiken perustan.
Vierailija kirjoitti:
Entäs jos perehtyisit siihen kuka oikeasti olet ihmisenä ilman mitään noita sosiaalisia suhteita ja rooleja yhteiskunnassa. Miksi sairastuit psyykkisesti nuorena? Yritä selvittää sekin itsellesi. Ehkäpä syy syrjäytymiseesi on jokin muu kuin se, että ammatinhankinta jäänyt kesken tai työtä ei ole ollut ja sinulla ehkä sosiaaliset taidot ihan hukassa. Rakenna identiteettisi ja elämäsi muille kuin opiskelu- ja työrooleille. Joku harrastus, jossa kehityt hyväksi voisi olla tärkeämpää. Huolehdi kunnosta ja huolitellusta ulkonäöstä, jotta pysyisit terveenä ja ihmisten ilmoille on kiva mennä. Ihminen on tärkeä ja arvokas sellaisena kuin millaiseksi hänet on luotu. Kukaan ei tässä maailmassa ole ypöyksin vaan jokainen liittyy oman sukunsa ketjuun olivat sukulaiset missä tahansa, elossa tai kuolleena. Ihminen ei ole vapaa tekemään mitään valintoja vaan 'kaikki' on sidoksissa taustaan ja siihen mitä tilanteita se ylipäätänsä on koskaan tarjonnut tai jättänyt tarjoamatta. Identiteetin rakentaminen esimerkiksi opinto- tai työtuloksille, puolisoon, rahaan, omaisuuteen, lasten pärjäämiseen yms on petollista, koska se kaikki voi haihtua kuin tuhka tuuleen eikä muutenkaan ole aitoa.
En jaksa kirjoittaa enempää enkä sitä mihin omiin kokemuksiin tämän kaiken perustan.
Harvinaisen viisaita ajatuksia, joita harva kuitenkaan haluaa ymmärtää. 💗
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla vähän samanlainen tarina, tosin sairastuin vasta parikymppisenä, ja työkokemusta on jonkin verran. Mullakin jäi sairastumisen takia yliopisto-opinnot kesken. Tein sitten muutaman vuoden "hanttihommia", joissa ei tarvinnut olla erityisen sosiaalinen, mikä olis ollut mulle sos. tilanteiden pelon ym. psyykkisten ongelmien vuoksi vaikeeta. Asuin vaatimattomasti ja kävin yksityisesti terapiassa, koska julkiselta apua oli niin hankala saada.
Juuri kun asiat vaikuttivat olevan menossa parempaan suuntaan ja toivo oli herännyt tulevaisuuden suhteen, sairastuin fyysisesti, menetin työni ja jouduin lähes kolmekymppisenä palaamaan vanhempien helmoihin. Silloin kieltämättä löin hanskat tiskiin, meinasin etten jaksa enää. Haudoin jopa itsemurhaa, mutta kun lopulta hyväksyin, etten siihen kykenisi, tajusin, että sitten pitää alkaa kaivaa itseäni taas tuostakin kuopasta ulos. Täysin syrjäytyneenä mut otettiin vihdoin julkisessa terveydenhuollossa vakavasti ja sain hyvää tukea fyys. sairauteni kanssa elämiseen. Aloin uskoa, että terveysrajoitteista huolimatta mullekin voisi löytyä paikka maailmasta. Pääsin kuntoutuksen piiriin selvittämään, millaisia töitä kykenisin tekemään. Tällä hetkellä suunnittelen kouluun hakemista, ja vaikkei se varmasti tule olemaan helppoa, luotan, että selviän kyllä.
Takeitahan ei elämässä ole mistään, mutta kannattaa edes yrittää muuttaa elämäänsä ennemmin kuin jäädä tuleen makaamaan. Oma kokemus on, että kun on itse liikahtanut johonkin suuntaan, jotenkin sitä päätyy sinne, missä milloinkin kuuluu olla. Välillä edelleen tuntuu, ettei mistään tule mitään, mutta jokainen askel kuitenkin kuljettaa eteenpäin, jopa sellaisten asioiden äärelle, joita ei ikinä olisi itse valinnut eikä tiennyt tarvitsevansa, mutta jotka auttavat. Tsemppiä <3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
" Jos tilanteestani täytyy löytää jotain positiivista, olen onnistunut välttymään päihdeongelmalta ja huonolta seuralta. "
Huonolta seuralta et ole onnistunut välttymään, koska käyt tällä palstalla.
Ihmisten ilmoille meneminen on ensimmäinen askel, kuten olet hienosti tehnytkin. Ja nimenomaan sellaiseen seuraan, jossa ihminen nähdään arvokkaana itsessään, ilman meriittejä ja suorituksia.
Näin itsetunto, itsearvostus ja sosiaaliset taidot vahvistuvat, joita tarvitaan työelämässä ja oman paikan löytämiseen siellä.
On tietenkin. Mieti nyt, sulla on elämää edessä vielä vaikka kuinka paljon.
Totta kai, sinulla on mahdollisuuksia, ja uskon, että tarvittaessa saat myös tukea elämäsi suunnitteluun.
Vierailija kirjoitti:
"juttelin pitkään yhden ystävällisen perheenäidin ja kahden seurakunnan työntekijän kanssa. Siinä huomasi selvästi, että sosiaaliset taitoni on rapistunut."
Jos pystyt juttelemaan pitkään ventovieraiden kanssa, en usko, että sinulla on mitenkään rapistuneet sosiaaliset taidot. Vai miten koet, että ne ovat huonontuneet?
Sosiaalisten taitojen rapistumisen huomasi siitä, että kyse ei ollut mistään normaalista rupattelusta kahden tasavertaisen ihmisen välillä.
Se yksi perheenäiti kysyi multa kysymyksiä, joihin vastasin lyhyesti, ja kertoi välillä pitkään omasta elämästään ja omista ajatuksistaan. En osannut kommentoida oikein mitään mitä se sanoi mitenkään muuten kuin nyökyttelemällä ja sanomalla "vai niin" tai jotain muuta yhtä henkevää. Uskon että se jäi juttelemaan kanssani silkasta säälistä, ja se taisi myös ohjata seurakunnan työntekijät luokseni sitten kun se lähti pois.
Työntekijöiden kanssa jutteleminen sujui tavallaan paremmin. Ne huolehti siitä että mulla on aikaa miettiä rauhassa mitä sanon, ja kun en selvästi keksinyt mitään, toinen jatkoi juttua siitä mihin toinen oli jäänyt.
Vierailija kirjoitti:
Normaali ratkaisu tuossa tilanteessa on ruveta lähihoitajaksi. Koulutus on äärimmäisen helppo eli onnistuu myös rapistuineilla koulunkäyntivalmiuksilla ja työllistyminen on varmaa.
Koulutus on helppo ja työntekijöistä on pulaa, mutta lähihoitajan työt ei sovi sellaiselle ihmiselle jolla on pahoja sosiaalisia rajoitteita.
-ap- kirjoitti:
Uskon että se jäi juttelemaan kanssani silkasta säälistä, ja se taisi myös ohjata seurakunnan työntekijät luokseni sitten kun se lähti pois.
Ei varmaan säälistä, vaan kiinnostuksesta, ystävällisyydestä ja myötätunnosta, jos näki, että olit yksin ja sua jännitti. Ota vain vastaan kaikki tuollainen hyvä :) Äläkä odotakaan, että sos. tilanteet sujuisivat heti kuin vettä vain, sulla on syyt siihen, miksi ne on vaikeita. Kuitenkin vastailit kysymyksiin, vaikka sitten lyhyestikin. Ennen kuin minä aloin saada apua huonoon itsetuntoon ja sos. ahdistukseen, keksin tuollaisissa tilanteissa hyvin äkkiä tekosyyn, jonka varjolla pakenin paikalta, kun pelotti niin paljon. Nykyään sujuu jo paremmin.
Mulla täsmälleen sama. On kyllä aika mahdonton tehtävä :(
Yhteidkunnassa jos ei heti mee kaikki putkeen niin on aika mennyttä.