Miksi siirrät päihdeperheen mallin vanhemmiltasi lapsillesi?
Arka aihe, mutta uskaltaisiko joku kertoa omista ajatuksistaan tähän liittyen?
Tarkoitan tilannetta, missä olet itse lapsena kärsinyt vanhempiesi päihdeongelmista, käynyt asiaa läpi runsaasti sekä ystävien että terapeutin kanssa, mutta siitä huolimatta löydät itsesi samanlaisesta parisuhteesta kuin vanhemmillasi oli. Juopottelua, jatkuvaa riitelyä ja välillä väkivaltaakin.
Vai etkö ole huomannut toistavasi samaa mallia ennen kuin omat lapsesi esittävät samaa katkeruutta lapsuudestaan kuin itse esitit? Miksi muutoksia ei tehdä, vaikka varsin hyvin tiedetään mitä se lapsille aiheuttaa?
Kommentit (35)
Vierailija kirjoitti:
Taipumus päihderiippuvuuteen on vahvasti periytyvä. Moni päättää lapsena/nuorena, että ei koskaan itse sorru päihteisiin. Jossain vaiheessa niitä kuitenkin sitten kokeillaan kaveriporukassa ja valitettavasti moni vahvan perinnöllisen rasituksen kantaja rakastuu alkoholiin jo ensi kerrasta.
Apua on saatavissa, mutta sitä pitää itse haluta.
Riitely ja väkivalta on ehkä vielä pahempaa kuin tuo juopottelu lasten kannalta, siis seurata sitä sivusta.
Mutta joo, kun ei apu kelpaa, niin silloin lapset saavat kokea saman tai pahemmankin oikeastaan. Silti jaksetaan uhriutua omasta lapsuudesta ja syyllistää omia vanhempia, edelleen. Se tuossa eniten ihmetyttää, ettei yhtään osata ajatella omien lasten kannalta, kaikki vain toistuu. Vain pahempana.
Mistä moinen aloitus ja yleistävä sellainen, ap? Vai onko tarkoituksesi vain yrittää "herätellä" mahdollista kohderyhmää?
T. Alkoholistin aikuinen tytär
Vierailija kirjoitti:
Mistä moinen aloitus ja yleistävä sellainen, ap? Vai onko tarkoituksesi vain yrittää "herätellä" mahdollista kohderyhmää?
T. Alkoholistin aikuinen tytär
Kysymyksen taustalla on ihan todellinen tilanne.
En siirtänyt. Isäni kuoli alkoholin takia. Minulla tärkeä kriteeri miehessä oli, ettei ole juoppo. Välillä voi pari ottaa, niin teen itsekin. Mun lapset ei ole humalaisia edes nähnyt, paitsi telkkarissa, koululaisia jo. Isän juomisesta ei isoja traumoja jäänyt, kun äiti tajusi lähteä suht ajoissa. Ja isä oli muuten huipputyyppi. Ja humalassakaan ei ikinä aggressiivinen. Isäpuoli tosin joi myös ja sitä touhua joutui lapsena katsomaan. Ei onneksi hänkään aggressiivinen ollut.
Vierailija kirjoitti:
En siirtänyt. Isäni kuoli alkoholin takia. Minulla tärkeä kriteeri miehessä oli, ettei ole juoppo. Välillä voi pari ottaa, niin teen itsekin. Mun lapset ei ole humalaisia edes nähnyt, paitsi telkkarissa, koululaisia jo. Isän juomisesta ei isoja traumoja jäänyt, kun äiti tajusi lähteä suht ajoissa. Ja isä oli muuten huipputyyppi. Ja humalassakaan ei ikinä aggressiivinen. Isäpuoli tosin joi myös ja sitä touhua joutui lapsena katsomaan. Ei onneksi hänkään aggressiivinen ollut.
Suurin osa ei varmaan siirräkään ongelmia. Aloituksessa oli tarkoitus kysyä heiltä, jotka ovat siirtäneet saman tai oikeastaan pahemmankin kohtalon omille lapsilleen. Vaikka oli aivan varmasti tiedossa kaikki mitä se lapsille aiheuttaa.
Joku täällä miinustelee, joka on siirtänyt? Haluatko vastata mikä tähän omasta mielestäsi johti?
Minä olen varmaan tavallaan tällainen, en kyllä oikein osaa vastata kysymykseen. Oman elämämme suuntaa on hirveän vaikea tietoisesti muuttaa. Ja tietysti tiedostamatta se on vielä vaikeampaa.
Vierailija kirjoitti:
Minä olen varmaan tavallaan tällainen, en kyllä oikein osaa vastata kysymykseen. Oman elämämme suuntaa on hirveän vaikea tietoisesti muuttaa. Ja tietysti tiedostamatta se on vielä vaikeampaa.
Kiitos vastauksesta. Minun tarkoitukseni ei ole syyllistää vaan ymmärtää miten tilanne syntyy. Siihen varmaankin vaikuttavat monet asiat.
Mitä tarkoitat sillä, että elämän suuntaa on vaikea tietoisesti muuttaa? Eivätkö monet kuitenkin muuta elämäänsä liittyen alkoholinkäyttöön ja muihinkin asioihin? Menevät terapiaan, hakevat apua jne. Jos huomaa, että alkoholinkäyttö johtaa riitoihin, alkoholinkäyttöä voi vähentää tai lopettaa kokonaan? Vai etkö ole huomannut noita asioita lainkaan silloin kun lapset olivat pieniä? Etkö ajatellut, että tämähän on sitä samaa lapsille tai pahempaa mitä itsekin jouduin kokemaan? Miten selitit tilannetta itsellesi silloin vai etkö vain ajatellut lasten kannalta ollenkaan, vaan elämä meni omien ongelmien ratkomiseen?
Paljon kysymyksiä. Mennyttä ei voi muuttaa, mutta pakko kysyä, että oletko pyytänyt anteeksi lapsiltasi mitä he joutuivat kokemaan?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen varmaan tavallaan tällainen, en kyllä oikein osaa vastata kysymykseen. Oman elämämme suuntaa on hirveän vaikea tietoisesti muuttaa. Ja tietysti tiedostamatta se on vielä vaikeampaa.
Kiitos vastauksesta. Minun tarkoitukseni ei ole syyllistää vaan ymmärtää miten tilanne syntyy. Siihen varmaankin vaikuttavat monet asiat.
Mitä tarkoitat sillä, että elämän suuntaa on vaikea tietoisesti muuttaa? Eivätkö monet kuitenkin muuta elämäänsä liittyen alkoholinkäyttöön ja muihinkin asioihin? Menevät terapiaan, hakevat apua jne. Jos huomaa, että alkoholinkäyttö johtaa riitoihin, alkoholinkäyttöä voi vähentää tai lopettaa kokonaan? Vai etkö ole huomannut noita asioita lainkaan silloin kun lapset olivat pieniä? Etkö ajatellut, että tämähän on sitä samaa lapsille tai pahempaa mitä itsekin jouduin kokemaan? Miten selitit tilannetta itsellesi silloin vai etkö vain ajatellut lasten kannalta ollenkaan, vaan elämä meni omien ongelmien ratkomiseen?
Paljon kysymyksiä. Mennyttä ei voi muuttaa, mutta pakko kysyä, että oletko pyytänyt anteeksi lapsiltasi mitä he joutuivat kokemaan?
No jos lyhyesti koetan vastata. Kasvoin alkkisperheessä, missä isä joi. Oli muutenkin hyvin itsekäs, narsistinen, vastuuntunnoton, väkivaltainenkin. Sitten parikymppisenä rakastuin, kuvitellen että löysin upean miehen ja sellaisena unelmapariskuntana meitä on kai pidetty ulkopuolistenkin toimesta. Olin pitkään liitossani onneton, kunnes ymmärsin että olin nainut isäni kopion. Mitäpä siinä nyt enää teet? Toki yritän omasta puolestani olla paras mahdollinen äiti lapsilleni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen varmaan tavallaan tällainen, en kyllä oikein osaa vastata kysymykseen. Oman elämämme suuntaa on hirveän vaikea tietoisesti muuttaa. Ja tietysti tiedostamatta se on vielä vaikeampaa.
Kiitos vastauksesta. Minun tarkoitukseni ei ole syyllistää vaan ymmärtää miten tilanne syntyy. Siihen varmaankin vaikuttavat monet asiat.
Mitä tarkoitat sillä, että elämän suuntaa on vaikea tietoisesti muuttaa? Eivätkö monet kuitenkin muuta elämäänsä liittyen alkoholinkäyttöön ja muihinkin asioihin? Menevät terapiaan, hakevat apua jne. Jos huomaa, että alkoholinkäyttö johtaa riitoihin, alkoholinkäyttöä voi vähentää tai lopettaa kokonaan? Vai etkö ole huomannut noita asioita lainkaan silloin kun lapset olivat pieniä? Etkö ajatellut, että tämähän on sitä samaa lapsille tai pahempaa mitä itsekin jouduin kokemaan? Miten selitit tilannetta itsellesi silloin vai etkö vain ajatellut lasten kannalta ollenkaan, vaan elämä meni omien ongelmien ratkomiseen?
Paljon kysymyksiä. Mennyttä ei voi muuttaa, mutta pakko kysyä, että oletko pyytänyt anteeksi lapsiltasi mitä he joutuivat kokemaan?
No jos lyhyesti koetan vastata. Kasvoin alkkisperheessä, missä isä joi. Oli muutenkin hyvin itsekäs, narsistinen, vastuuntunnoton, väkivaltainenkin. Sitten parikymppisenä rakastuin, kuvitellen että löysin upean miehen ja sellaisena unelmapariskuntana meitä on kai pidetty ulkopuolistenkin toimesta. Olin pitkään liitossani onneton, kunnes ymmärsin että olin nainut isäni kopion. Mitäpä siinä nyt enää teet? Toki yritän omasta puolestani olla paras mahdollinen äiti lapsilleni.
Joitko, löitkö miestäsi ja riitelitkö myös itse? Tuollaisissa suhteissa molemmat usein juovat ja riitelevät ja molemmat näkevät syyn siinä puolisossa, mutta eivät itsessään lainkaan.
Jos olit puoliso, joka ei juonut, vaan oli perheväkivallan uhri, joka ei osannut lähteä pois, niin ihan sitä en aloituksellani hae, koska ymmärrän, että luonnehäiriöisen kanssa eläminen on ihan oma juttunsa, vaikka monethan tietysti menevät yhteen sopimattomien kumppanien kanssa yhä uudestaan. Sekin on tietysti oma tuhoisa kierteensä.
No vähän sama kuin se, että naiset valittavat miesten 'kasvattamattomuutta' esimerkiksi kotitöihin tai puolison huomioonottamiseen. Ketkä kasvattavat nämä pojat miehiksi? Ainakin puoliksi naiset, yleensä enemmänkin.
Mikä siinä on että poikalapselta ei voida vaatia edes alkeellisia käytöstapoja saati huoneensa siivoamista? Onko oikeasti tarkoitus laittaa vahinko kiertämään?
Vähän ohis mutta tärkeää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen varmaan tavallaan tällainen, en kyllä oikein osaa vastata kysymykseen. Oman elämämme suuntaa on hirveän vaikea tietoisesti muuttaa. Ja tietysti tiedostamatta se on vielä vaikeampaa.
Kiitos vastauksesta. Minun tarkoitukseni ei ole syyllistää vaan ymmärtää miten tilanne syntyy. Siihen varmaankin vaikuttavat monet asiat.
Mitä tarkoitat sillä, että elämän suuntaa on vaikea tietoisesti muuttaa? Eivätkö monet kuitenkin muuta elämäänsä liittyen alkoholinkäyttöön ja muihinkin asioihin? Menevät terapiaan, hakevat apua jne. Jos huomaa, että alkoholinkäyttö johtaa riitoihin, alkoholinkäyttöä voi vähentää tai lopettaa kokonaan? Vai etkö ole huomannut noita asioita lainkaan silloin kun lapset olivat pieniä? Etkö ajatellut, että tämähän on sitä samaa lapsille tai pahempaa mitä itsekin jouduin kokemaan? Miten selitit tilannetta itsellesi silloin vai etkö vain ajatellut lasten kannalta ollenkaan, vaan elämä meni omien ongelmien ratkomiseen?
Paljon kysymyksiä. Mennyttä ei voi muuttaa, mutta pakko kysyä, että oletko pyytänyt anteeksi lapsiltasi mitä he joutuivat kokemaan?
No jos lyhyesti koetan vastata. Kasvoin alkkisperheessä, missä isä joi. Oli muutenkin hyvin itsekäs, narsistinen, vastuuntunnoton, väkivaltainenkin. Sitten parikymppisenä rakastuin, kuvitellen että löysin upean miehen ja sellaisena unelmapariskuntana meitä on kai pidetty ulkopuolistenkin toimesta. Olin pitkään liitossani onneton, kunnes ymmärsin että olin nainut isäni kopion. Mitäpä siinä nyt enää teet? Toki yritän omasta puolestani olla paras mahdollinen äiti lapsilleni.
Joitko, löitkö miestäsi ja riitelitkö myös itse? Tuollaisissa suhteissa molemmat usein juovat ja riitelevät ja molemmat näkevät syyn siinä puolisossa, mutta eivät itsessään lainkaan.
Jos olit puoliso, joka ei juonut, vaan oli perheväkivallan uhri, joka ei osannut lähteä pois, niin ihan sitä en aloituksellani hae, koska ymmärrän, että luonnehäiriöisen kanssa eläminen on ihan oma juttunsa, vaikka monethan tietysti menevät yhteen sopimattomien kumppanien kanssa yhä uudestaan. Sekin on tietysti oma tuhoisa kierteensä.
En. Toki jos mieheltä kysytään, niin houkuttelen hänet juomaan, ja olen niin hankala, että väkisinkin riitaa tulee. Vaikea sanoa, mikä on totta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen varmaan tavallaan tällainen, en kyllä oikein osaa vastata kysymykseen. Oman elämämme suuntaa on hirveän vaikea tietoisesti muuttaa. Ja tietysti tiedostamatta se on vielä vaikeampaa.
Kiitos vastauksesta. Minun tarkoitukseni ei ole syyllistää vaan ymmärtää miten tilanne syntyy. Siihen varmaankin vaikuttavat monet asiat.
Mitä tarkoitat sillä, että elämän suuntaa on vaikea tietoisesti muuttaa? Eivätkö monet kuitenkin muuta elämäänsä liittyen alkoholinkäyttöön ja muihinkin asioihin? Menevät terapiaan, hakevat apua jne. Jos huomaa, että alkoholinkäyttö johtaa riitoihin, alkoholinkäyttöä voi vähentää tai lopettaa kokonaan? Vai etkö ole huomannut noita asioita lainkaan silloin kun lapset olivat pieniä? Etkö ajatellut, että tämähän on sitä samaa lapsille tai pahempaa mitä itsekin jouduin kokemaan? Miten selitit tilannetta itsellesi silloin vai etkö vain ajatellut lasten kannalta ollenkaan, vaan elämä meni omien ongelmien ratkomiseen?
Paljon kysymyksiä. Mennyttä ei voi muuttaa, mutta pakko kysyä, että oletko pyytänyt anteeksi lapsiltasi mitä he joutuivat kokemaan?
No jos lyhyesti koetan vastata. Kasvoin alkkisperheessä, missä isä joi. Oli muutenkin hyvin itsekäs, narsistinen, vastuuntunnoton, väkivaltainenkin. Sitten parikymppisenä rakastuin, kuvitellen että löysin upean miehen ja sellaisena unelmapariskuntana meitä on kai pidetty ulkopuolistenkin toimesta. Olin pitkään liitossani onneton, kunnes ymmärsin että olin nainut isäni kopion. Mitäpä siinä nyt enää teet? Toki yritän omasta puolestani olla paras mahdollinen äiti lapsilleni.
Joitko, löitkö miestäsi ja riitelitkö myös itse? Tuollaisissa suhteissa molemmat usein juovat ja riitelevät ja molemmat näkevät syyn siinä puolisossa, mutta eivät itsessään lainkaan.
Jos olit puoliso, joka ei juonut, vaan oli perheväkivallan uhri, joka ei osannut lähteä pois, niin ihan sitä en aloituksellani hae, koska ymmärrän, että luonnehäiriöisen kanssa eläminen on ihan oma juttunsa, vaikka monethan tietysti menevät yhteen sopimattomien kumppanien kanssa yhä uudestaan. Sekin on tietysti oma tuhoisa kierteensä.
En. Toki jos mieheltä kysytään, niin houkuttelen hänet juomaan, ja olen niin hankala, että väkisinkin riitaa tulee. Vaikea sanoa, mikä on totta.
Tiedät kyllä totuuden ja lapset tietävät myös.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen varmaan tavallaan tällainen, en kyllä oikein osaa vastata kysymykseen. Oman elämämme suuntaa on hirveän vaikea tietoisesti muuttaa. Ja tietysti tiedostamatta se on vielä vaikeampaa.
Kiitos vastauksesta. Minun tarkoitukseni ei ole syyllistää vaan ymmärtää miten tilanne syntyy. Siihen varmaankin vaikuttavat monet asiat.
Mitä tarkoitat sillä, että elämän suuntaa on vaikea tietoisesti muuttaa? Eivätkö monet kuitenkin muuta elämäänsä liittyen alkoholinkäyttöön ja muihinkin asioihin? Menevät terapiaan, hakevat apua jne. Jos huomaa, että alkoholinkäyttö johtaa riitoihin, alkoholinkäyttöä voi vähentää tai lopettaa kokonaan? Vai etkö ole huomannut noita asioita lainkaan silloin kun lapset olivat pieniä? Etkö ajatellut, että tämähän on sitä samaa lapsille tai pahempaa mitä itsekin jouduin kokemaan? Miten selitit tilannetta itsellesi silloin vai etkö vain ajatellut lasten kannalta ollenkaan, vaan elämä meni omien ongelmien ratkomiseen?
Paljon kysymyksiä. Mennyttä ei voi muuttaa, mutta pakko kysyä, että oletko pyytänyt anteeksi lapsiltasi mitä he joutuivat kokemaan?
No jos lyhyesti koetan vastata. Kasvoin alkkisperheessä, missä isä joi. Oli muutenkin hyvin itsekäs, narsistinen, vastuuntunnoton, väkivaltainenkin. Sitten parikymppisenä rakastuin, kuvitellen että löysin upean miehen ja sellaisena unelmapariskuntana meitä on kai pidetty ulkopuolistenkin toimesta. Olin pitkään liitossani onneton, kunnes ymmärsin että olin nainut isäni kopion. Mitäpä siinä nyt enää teet? Toki yritän omasta puolestani olla paras mahdollinen äiti lapsilleni.
Joitko, löitkö miestäsi ja riitelitkö myös itse? Tuollaisissa suhteissa molemmat usein juovat ja riitelevät ja molemmat näkevät syyn siinä puolisossa, mutta eivät itsessään lainkaan.
Jos olit puoliso, joka ei juonut, vaan oli perheväkivallan uhri, joka ei osannut lähteä pois, niin ihan sitä en aloituksellani hae, koska ymmärrän, että luonnehäiriöisen kanssa eläminen on ihan oma juttunsa, vaikka monethan tietysti menevät yhteen sopimattomien kumppanien kanssa yhä uudestaan. Sekin on tietysti oma tuhoisa kierteensä.
Miten sinä erottelet luonnehäiriöiset ja päihdeongelmaiset? Lähes aina ne ovat yhtä ja samaa.
Menee nyt vähän ohi mutta.. Itse en ole alkkisperheestä, mutta isä oli narsistinen ja hänellä oli mielenterveysongelmia. Kappas vaan itsekin olen valinnut narsistin ja mielenterveysongelmaisen miehen jo kolme kertaa vaikka aina alussa olen varma, että tämä on se oikea ja isäni vastakohta. Enää ei kannata edes yrittää. Parempi olla yksin, koska en vaan rakastu sellaisiin hyviin miehiin. Hyvät ja mukavat miehet ovat vaan kuin veljiä tai kavereita, eivät mitenkään sytytä. Eli jos huomaan ihastuvani, niin miehessä on pakko olla jotain vikaa.
Vierailija kirjoitti:
Menee nyt vähän ohi mutta.. Itse en ole alkkisperheestä, mutta isä oli narsistinen ja hänellä oli mielenterveysongelmia. Kappas vaan itsekin olen valinnut narsistin ja mielenterveysongelmaisen miehen jo kolme kertaa vaikka aina alussa olen varma, että tämä on se oikea ja isäni vastakohta. Enää ei kannata edes yrittää. Parempi olla yksin, koska en vaan rakastu sellaisiin hyviin miehiin. Hyvät ja mukavat miehet ovat vaan kuin veljiä tai kavereita, eivät mitenkään sytytä. Eli jos huomaan ihastuvani, niin miehessä on pakko olla jotain vikaa.
Tässäpä se. Minäkin rakastun vain narsistimiehiin, uudelleen ja uudelleen. ”Tavalliset” eivät herätä minussa mitään tunteita.
Vierailija kirjoitti:
Menee nyt vähän ohi mutta.. Itse en ole alkkisperheestä, mutta isä oli narsistinen ja hänellä oli mielenterveysongelmia. Kappas vaan itsekin olen valinnut narsistin ja mielenterveysongelmaisen miehen jo kolme kertaa vaikka aina alussa olen varma, että tämä on se oikea ja isäni vastakohta. Enää ei kannata edes yrittää. Parempi olla yksin, koska en vaan rakastu sellaisiin hyviin miehiin. Hyvät ja mukavat miehet ovat vaan kuin veljiä tai kavereita, eivät mitenkään sytytä. Eli jos huomaan ihastuvani, niin miehessä on pakko olla jotain vikaa.
Olet alffaorpo. Eli isäsi oli jännäalffa ja nyt etsit isäsi korviketta etkä huomaa niitä kilttejä miehiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Menee nyt vähän ohi mutta.. Itse en ole alkkisperheestä, mutta isä oli narsistinen ja hänellä oli mielenterveysongelmia. Kappas vaan itsekin olen valinnut narsistin ja mielenterveysongelmaisen miehen jo kolme kertaa vaikka aina alussa olen varma, että tämä on se oikea ja isäni vastakohta. Enää ei kannata edes yrittää. Parempi olla yksin, koska en vaan rakastu sellaisiin hyviin miehiin. Hyvät ja mukavat miehet ovat vaan kuin veljiä tai kavereita, eivät mitenkään sytytä. Eli jos huomaan ihastuvani, niin miehessä on pakko olla jotain vikaa.
Tässäpä se. Minäkin rakastun vain narsistimiehiin, uudelleen ja uudelleen. ”Tavalliset” eivät herätä minussa mitään tunteita.
Onko se kiltin miehen vika?
No entäs kun se oma puoliso on ensimmäiset 15 vuotta liki raitis, ja alkaa juoda enemmän vasta kun on rankka pikkulapsivaihe eikä muuten saa nukutuksi, tai juo koska jää työttömäksi. Olisi varmaan pitänyt vain sellainenkin osata ennakkoon arvata?
Taipumus päihderiippuvuuteen on vahvasti periytyvä. Moni päättää lapsena/nuorena, että ei koskaan itse sorru päihteisiin. Jossain vaiheessa niitä kuitenkin sitten kokeillaan kaveriporukassa ja valitettavasti moni vahvan perinnöllisen rasituksen kantaja rakastuu alkoholiin jo ensi kerrasta.
Apua on saatavissa, mutta sitä pitää itse haluta.