Oletko koskaan ns. kannatellut toista ihmistä?

Kuolkoon.

Ihmisiä on liikaa, Suomessakin, ja tälläkin hetkellä joku porsii lisää.

Kysy ennemminkin, että kuinka montaa.

Masennusta, yksin lasten kanssa ( yh/leski), itsetuhoisuutta, puolison kuolemaa, psykoosia, syöpää jne.

Paljon, paljon on mennyt elämästä aikaa muita kuunnellen ja auttaen. Vuosia per ihminen. Rahaa on myös palanut jonkin verran. Omat yliopisto-opinnot keskeytyi (oma valinta, mutta syynä läheisen auttaminen). Nämä asian tietää hyvin harva. En puhu näistä muille. Täällä anonyymina voin puhua. Huvittavaa on, että meitä sinkkuja sanotaan itsekkäiksi.

Kaikilla muilla menee hyvin, paitsi syöpää sairastavalla. Korona on lukinnut menevä ihmisen kotiin jo yli vuodeksi ja alkaa vaikuttamaan psyykkeeseen (ei ihme). Suurin syy miksi näillä ihmisillä menee nyt hyvin, on se, että he itse ovat käyneet läpi isoja asioita ja tehneet kaikkensa asioiden saamiseksi paremmaksi. Olen ollut vain henkinen tuki, apukäsi ja joskus kukkaro.

Olen, masentunutta lastani. Ei auttanut, yritti silti tappaa itsensä.

Vierailija kirjoitti:

Olen, masentunutta lastani. Ei auttanut, yritti silti tappaa itsensä.

Hiljaiseksi vetää. Ei löydy lohdutuksen sanoja.

Kuolevaa vanhusta olen kannatellut.

Ystäväni oli raskaana. Mies petti. Syötin ja vahdin ystävääni. Mentiin samalla junalla töihin. Katseltiin kaupoissa vauvamvaatteita. Ihastelin äitiyspakkausta. Stalkattiin yhdessä ystävän miehen kakkosta. Firmapers asui lähellä ystävän työpaikkaa. Hengissä selvittiin kriisistä.

Ei kannata kuin omaa lastaan. Kannattaa keskittää energiansa itseen, että jaksaa tärkeimpään. Miksi tamppaisit tietä jollekin, joka todennäköisesti käyttää sua hyväksi, vaikka ei itse vielä tiedä sitä.

Vierailija kirjoitti:

Kysy ennemminkin, että kuinka montaa.

Masennusta, yksin lasten kanssa ( yh/leski), itsetuhoisuutta, puolison kuolemaa, psykoosia, syöpää jne.

Paljon, paljon on mennyt elämästä aikaa muita kuunnellen ja auttaen. Vuosia per ihminen. Rahaa on myös palanut jonkin verran. Omat yliopisto-opinnot keskeytyi (oma valinta, mutta syynä läheisen auttaminen). Nämä asian tietää hyvin harva. En puhu näistä muille. Täällä anonyymina voin puhua. Huvittavaa on, että meitä sinkkuja sanotaan itsekkäiksi.

Kaikilla muilla menee hyvin, paitsi syöpää sairastavalla. Korona on lukinnut menevä ihmisen kotiin jo yli vuodeksi ja alkaa vaikuttamaan psyykkeeseen (ei ihme). Suurin syy miksi näillä ihmisillä menee nyt hyvin, on se, että he itse ovat käyneet läpi isoja asioita ja tehneet kaikkensa asioiden saamiseksi paremmaksi. Olen ollut vain henkinen tuki, apukäsi ja joskus kukkaro.

❤️

Vierailija kirjoitti:

Ystäväni oli raskaana. Mies petti. Syötin ja vahdin ystävääni. Mentiin samalla junalla töihin. Katseltiin kaupoissa vauvamvaatteita. Ihastelin äitiyspakkausta. Stalkattiin yhdessä ystävän miehen kakkosta. Firmapers asui lähellä ystävän työpaikkaa. Hengissä selvittiin kriisistä.

Olet mahtava ystävä.

Jotenki minä vain ajaudun aina siksi ihmiseksi, jolle muut tulevat esittelemään viiltelyjälkiään ja avatumaan pariutumisongelmista. En ole "kannatellut" yhtä tiettyä ihmistä pitkiä aikoja, mutta olen tukenut, kuunnellut ja avustanut monia ihmisiä. Yleensä olen asemaani ihan tyyyväinen, koska varaäitinä toimiminen tulee minusta luonnostaan, mutta viime aikoina on tuntunut siltä että en tiedä jaksanko. Moni ihminen on turvannut minuun mutta minulla ei ole koskaan ollut ketään jolle kertoa kunnolla omista ongelmistani. En ole rasittunut, mutta tuntuu siltä että en jaksa enää ihmisiä, koska päädyn heidän seurassaan aina pelkäksi ymmärtäjäksi, en ymmärretyksi. Haluaisin käyttää elämääni välillä johonkin sellaiseen, joka palvelisi myös itseäni ja olla edes jonkun silmissä aidosti kiinnostava, en "ihan kiva kaveri".

Olen. Kahta läheistäni. Toinen menehtyi. Edelleen tuen yhtä. Toivoisin että joku halaisi ja lohduttaisi minuakin joskus.

Omaa miestäni lapsemme kuoltua. Miehellä oli masennustausta jo ennen kuin aloimme seurustella ja hän meni täysin toimintakyvyttömäksi lapsemme kuoleman jälkeen. Oma surutyö jäi tekemättä, kun usean kuukauden ajan kampesin häntä kuilun reunalta. Ironista kyllä, anoppini oli lapsemme hautajaisissa kaksi viikkoa kuoleman jälkeen sitä mieltä, että minut olisi pitänyt toimittaa suljetulle osastolle, koska kuulemma itkin liikaa hautajaisissa ja se oli hänestä selvästi masentuneen käytöstä. Anoppi on niin tunnekylmä paskiainen, että ei nähnyt oman poikansa henkistä tilaa eikä vielä tänä päivänäkään tiedä mistään poikansa masennuskausista eli hän elää täysin omassa täydellisen maailman kuplassaan. Emme olleet läheisiä anopin kanssa ennen lapsen kuolemaakaan, mutta tuon jälkeen kanssakäyminen on tarkoituksella jäänyt minimiin.

Eteenpäin on päästy, mutta ei se helppoa ole ollut. Ja välillä toki pelottaa, milloin seuraava masennuskausi iskee päälle.