Tunnetko ketään liian kohteliasta ihmistä?

Hyvä kysymys, voiko ihminen olla liian kohtelias.

Ensin ajattelin, etten tunne ketään liian kohteliasta, mutta tunsinhan minä joskus. Miespuolinen oli hän ja hänen kohdallaan kohteliaisuus usein kääntyi lipevyyden puolelle, joka saattoi olla välillä vaivaannuttavaakin. Mutta on myös paljon tyyppejä, jotka ovat luontevasti kohteliaita ja sulavakäytöksisiä olematta tippaakaan lipeviä.

Että olisiko se ihmisestä ja olemuksestaan kiinni, onko liian kohtelias vai ei, mene ja tiedä.

[quote author="Vierailija" time="13.07.2014 klo 13:26"]

[quote author="Vierailija" time="13.07.2014 klo 12:31"]Mä saatan olla. En hirveästi vaadi itselleni mitään, ja jos vaikka joku itsevarma ihminen paasaa jostain asiasta aivan väärin tiedoin, saatan ehkä korkeintaan nätisti mainita niistä oikeista tiedoista, mutta jos henkilö pysyy edelleen ihan varmana omasta asiastaan niin en viitsi alkaa "häpäistä" vaan nyökyttelen vaan.

[/quote]

Tuo ei ole minusta mitään ylikohteliaisuutta. Törppöähän se olisi vieraammassa seurassa alkaa besserwisseröimään tai haastamaan riitaa paremmilla tiedoillaan. Eli normaalia kohteliaisuutta vain.

Mutta liikaa kohteliaisuutta se voisi olla sitten, jos seurueessa erikseen kysyttäisi sun näkemystä asiaan ja sinä vain kohteliaisuudesta myötäilisit muiden mielipidettä. Ja kaikki kuitenkin näkisi sun kiusaantuneesta ilmeestä, että oot oikeesti ihan eri mieltä.

ap

[/quote]

Joo tietystikään riidan haastaminen ei ole fiksua. Mutta ei se niin kauhean vakavaa olisi kevyesti ja ystävällisesti korjata jokin ihan väärä tieto.

20

Aihe on muistakin ilmeisen outo, joten ap jatkaa itse. En tiennyt, että liian kohteliaskin voi olla. Mutta musta se on just sitä, kun ihminen kohteliaisuuttaan ottaa tarjottua ruokaa lisää, vaikka ei edes oikein tykkää kyseisestä ruuasta. Tai ottaa syyt niskoilleen tyyliin: Mä en oikeen hallitse tätä hommaa. Vaikka oikeesti mä en tarjonnut siihen edes oikeita välineitä! En osaa sitä edes selittää, mutta uuden tuttavuuden myötä olen tutustunut ilmiöön, ja nyt olen sitä mieltä, että ihminen voi olla jopa liian kohtelias. Joissain tilanteissa se on vähän sukua sille, että ei osaa pitää puoliaan. Joskus se on sukua sille, että ei osaa kertoa mielipidettään. Joskus se on miellyttämisenhalua, joskus ihan vain kohteliaisuutta. Ja se tuntuu hämmentävältä, koska kohteliaisuus on hyvä asia, mutta äärimmilleen vietynä siihen liittyy lieveilmiöitä.

MInut.

Ota liikaa vastuuta muiden tunteista. Pelkään heidän reaktioitaan, joten olen varalta varpaillani.

Munkin mielestä on olemassa liian kohteliaita ihmisiä, ja yksi ilmenemismuoto voi juuri olla tuo, ettei oikein osaa pitää puoliaan. Mulla on työkaverina yksi tyyppi, joka on tosi mukava ihminen, en halua sanoa hänestä pahasti. Mutta väliin tulee tunne, että hän on liian kohtelias, ja siitä jää itselle vaivautunut olo. Oman puolensa hän kyllä pitää (onneksi) ja on tietyllä tavalla jämäkkäkin jopa, ja olen miettinyt, että hänen kohdallaan liiallinen kohteliaisuus saattaa olla jopa manipuloitia ja vaikuttamista. Kauheasti kehutaan toista ihan pienistä, triviaaleista asioista. Esim. keititpä valtvavan hyvää kahvia, kukaan ei keitä yhtä hyvää kahvia kuin sinä.... Alkuun siinä ilahtuu vilpittömästi, mutta pikku hiljaa tulee outo tunne. Pitääkö sanoa kehut takaisin? Entä jos tuntuu, että ylisanat ovat äärimmäisen liioiteltuja? Välillä on tunne tämän ylikohteliaan tyypin kanssa, ettei hän ole aito, esittää vain jotain roolia.

En tiedä liian, mutta väärällä tavalla kohteliaita miehiä on kyllä tullut tavattua. Nimenomaan lipevä ja teennäisyys on se, mikä heistä välittyy. Monesti ovat vielä heittäneet herrasmiehen roolin roskiin  kun tajunneet että mitään ei tipu. Eivät siis ole olleet mitään muutaman minuutin baarituttavuuksia vaan ihan arjen kautta tavattuja työkavereita ym.

No jotain tollasta hässäkkää siinä uudessa tuttavuudessa on. Sen tunteet vaihtelee tosi paljon päivän aikana. Ja se vetää ihan äärimmilleen sen, ettei vaan olisi vaivaksi. Ja mä luulen, että se peilaa tosi paaljon muiden tunteita: Js minä oon pahalla päällä, niin sekin on kaksin verroin allapäin. Ja sit kun mussa on sellaista vikaa, että meen herkästi mukaan toisen tunteeseen, niin vähän rankalta alkaa tuntua.Ollaan työkavereita.

Minä olen tällainen. Ainakin omalla kohdallani kyse on menettämisen pelosta (parisuhteessa) ja siitä, että kuvittelen muiden poistuvan ympäriltäni, jollen jatkuvasti koita olla erityisen ystävällinen. Kohteliaisuus on hyvä tapa välittää pelkoa, koska useimmiten se mielletään vaarattomaksi ja sosiaalisesti oikeinkin hyväksytyksi. Uskoisin kuitenkin, että olen samalla myös turha ripustautuja ja ärsyttävä miellyttäjä.

Tai siis ainakin näin olen tässä nyt miettinyt ollessani (aikuis)elämässäni ensimmäistä kertaa yksin ja annettuani aikaa tällaisille ajatuksille. Jos siis oma esimerkkini on yleistettävissä muihin samoin käyttäytyviin (mitä se ei tietenkään välttämättä ole) niin liian kohteliaisuuden taustalla voinee olla aikamoinenkin pelko siitä, että jää yksin. Mutta jos joku muu tätä lukee, joka samasta kärsii niin ainakin oman kokemukseni mukaan ei kannata. Tulee vain vielä paskempi olo ja entistä suurempi epävarmuus.

Kyllä tunnen. Liian kohtelias antaa olon kuin olisi virastossa asioimassa. Alkuun ihan kivaa, mutta pitemmän päälle ärsyttää kun sama muoto jatkuu esim. txt viesteissä. Liian virallista, vaikka olisi tuntenut jo jonkin aikaa. Kuulostaa varmaan uskomattomalta, mutta minä en jaksanut sitä yhden miehen kohdalla.....=(

Jos tää mainitsemasi uusi tuttavuus on siis uusi työpaikallanne, niin en tuosta "liiasta" kiltteydestä vielä hirveästi päätelmiä tekisi. Yrittää varmaan olla vain kohtelias eikä ärsyttää heti alkuun muita. Etenkin jos olet hänen esimiehensä tai huomattavasti vanhempi tai kokeneempi työntekijä, ja jos koeaikakin vielä juoksee...

Ihan normaaleja käytöstapoja minusta.

Tiedän. Ko. miehen kanssa ei päästä puusta pitkään, kun hän on niin herrasmiesmäinen. Kaipaisin vähän rohkeutta kehiin. En minä ole mikään hauras kukka! 

Mieheni äiti ja veli. Liika kohteliaisuus aiheuttaa välimatkaa vaikka ollaan tunettu jo todella pitkään. Koen mieheni äidin läheisenä ja tiedän, että hänkin pitää minusta, mutta... Asumme toisessa maassa ja hän on ollut vieraanamme pitkiäkin aikoja lukuisia kertoja tässä vuosien saatossa. Nyt hän oli taas käymässä. Tällä kertaa vain muutaman päivän ja keskelle meidän arkea (minä ja mies töissä lapset vielä koulussa), mulla oli aika paljon kiireitä enkä niin ehtinyt keskittyä hänen vierailuunsa. Vasta kolmantena iltana tajusin kysyä että oliko kylmä/ kuuma nukkuessa? Ja kylmähän hänellä oli ollut, mutta ei sitten ollut 'uskaltanut' tästä mitään sanoa. Lakana/ pyyhe/ peittokaappi oli hänen sänkynsä vieressä ja tiesi kyllä tämän. Samoin olen sanonut että ottaa vaan kaapisto mitä tarvitsee, ruokaa jne, mutta ei... Samoin huomasin vierailun päätteeksi laittaessani hänen sänkyään että olin sitten epähuomiossani antanut talon kauheimman tyynyn hänelle; muhkurainen ja ohut samaan aikaan. Eikä tästäkään mitään sanonut.

Tällainen vie voimia, kun minun pitäisi jatkuvasti ikäänkuin ottaa vastuuta hänen hyvinvoinnistaan, koska hän ei omaa mielipidettään tuo esille. Kiertelee ja kaartelee vain. Jousun aina jännäämään järjestänkö liian paljon vai liian vähän ohjelmaa. Juu kaikki käy. Meillä on myös aivan eri ruokailutavat (meidän perhe syö paljon harvemmin)  eikä hän siis kehtaa itde itdelleen mitään laittaa. "Talon tavoilla mennään" ja sitten otta seinästä kiinni kun verensokerit on "ehkä pikkuisen alhaalla, mutta ei minun vuokseni pidä nähdä vaivaa, voisin hieman mennä makuulle, mutta voi en ollut vielä tiskannut tiskejä loppuun, olen kovin pahoillani, tiskaan ne kyllä jahka tästä nousen, onpas minusta nytten vaivaa..." Ja minä kun niin haluaisin, että hän tuntisi olevansa kuin kotonaan meillä.

Alkuvuosina tämä oli kyllä vieläkin kärjistetympää, nyt on ollut pientä pehmentymistä ja jopa häivähdys rentouttakin havaittavissa. Luulen että anoppini on jossain sisimmissään hyvin epävarma ihminen. Samoin miehen veli.

Tunnen myös erään oman ikäiseni miehen, joka on vaivaannuttamiseen asti kohtelias. Eikä kyse ole mistään hyväksikäytön yrityksestä. Jonkinlaista ylemmyyden tunnetta se lähinnä minulle viestii, mutta en ole vielä päässyt perille tarkoittaako hän sen myös niin. Itse kun olen hyvinkin rento (mutta ystävällinen ja kohtelias arvostaen sitä toista ihmistä) alkaa aika nopeasti ahdistaa tällaisten ihmisten seurassa.

Suomalaiset ovat keskimäärin melko huonokäytöksisiä, joten enemmän tunnen näitä ihmisiä, jotka ovat epäkohteliaita eivätkä huomioi muita, maailmalla suomalaista vaikenemista pidetään tökerönä.

Tai sitten on näitä "rentoja" tyyppejä, jotka puhuvat taukoamatta itsestään eivätkä osaa kuunnella tai kysyä toiselta mitään ja "rentouden tai rempseyden" perusteella laiminlyödään toisten normaalia huomioimista.

Kohteliaisuus on eri asia kuin jäykkyys tai muodollisuus, semmonen puistattaa.

[quote author="Vierailija" time="13.07.2014 klo 02:27"]

Mieheni äiti ja veli. Liika kohteliaisuus aiheuttaa välimatkaa vaikka ollaan tunettu jo todella pitkään. Koen mieheni äidin läheisenä ja tiedän, että hänkin pitää minusta, mutta... Asumme toisessa maassa ja hän on ollut vieraanamme pitkiäkin aikoja lukuisia kertoja tässä vuosien saatossa. Nyt hän oli taas käymässä. Tällä kertaa vain muutaman päivän ja keskelle meidän arkea (minä ja mies töissä lapset vielä koulussa), mulla oli aika paljon kiireitä enkä niin ehtinyt keskittyä hänen vierailuunsa. Vasta kolmantena iltana tajusin kysyä että oliko kylmä/ kuuma nukkuessa? Ja kylmähän hänellä oli ollut, mutta ei sitten ollut 'uskaltanut' tästä mitään sanoa. Lakana/ pyyhe/ peittokaappi oli hänen sänkynsä vieressä ja tiesi kyllä tämän. Samoin olen sanonut että ottaa vaan kaapisto mitä tarvitsee, ruokaa jne, mutta ei... Samoin huomasin vierailun päätteeksi laittaessani hänen sänkyään että olin sitten epähuomiossani antanut talon kauheimman tyynyn hänelle; muhkurainen ja ohut samaan aikaan. Eikä tästäkään mitään sanonut.

Tällainen vie voimia, kun minun pitäisi jatkuvasti ikäänkuin ottaa vastuuta hänen hyvinvoinnistaan, koska hän ei omaa mielipidettään tuo esille. Kiertelee ja kaartelee vain. Jousun aina jännäämään järjestänkö liian paljon vai liian vähän ohjelmaa. Juu kaikki käy. Meillä on myös aivan eri ruokailutavat (meidän perhe syö paljon harvemmin)  eikä hän siis kehtaa itde itdelleen mitään laittaa. "Talon tavoilla mennään" ja sitten otta seinästä kiinni kun verensokerit on "ehkä pikkuisen alhaalla, mutta ei minun vuokseni pidä nähdä vaivaa, voisin hieman mennä makuulle, mutta voi en ollut vielä tiskannut tiskejä loppuun, olen kovin pahoillani, tiskaan ne kyllä jahka tästä nousen, onpas minusta nytten vaivaa..." Ja minä kun niin haluaisin, että hän tuntisi olevansa kuin kotonaan meillä.

Alkuvuosina tämä oli kyllä vieläkin kärjistetympää, nyt on ollut pientä pehmentymistä ja jopa häivähdys rentouttakin havaittavissa. Luulen että anoppini on jossain sisimmissään hyvin epävarma ihminen. Samoin miehen veli.

Tunnen myös erään oman ikäiseni miehen, joka on vaivaannuttamiseen asti kohtelias. Eikä kyse ole mistään hyväksikäytön yrityksestä. Jonkinlaista ylemmyyden tunnetta se lähinnä minulle viestii, mutta en ole vielä päässyt perille tarkoittaako hän sen myös niin. Itse kun olen hyvinkin rento (mutta ystävällinen ja kohtelias arvostaen sitä toista ihmistä) alkaa aika nopeasti ahdistaa tällaisten ihmisten seurassa.

[/quote]

Niin, liiasta kohteliaisuudesta voi tulla vähitellen epäkohteliaisuutta. Jos vieras ei ota esim. kuuleviin korviinsa isäntäperheen pyyntöjä, niin jossain vaiheessa siitä voi tulla epäkohteliasta.

[quote author="Vierailija" time="13.07.2014 klo 01:23"]Jos tää mainitsemasi uusi tuttavuus on siis uusi työpaikallanne, niin en tuosta "liiasta" kiltteydestä vielä hirveästi päätelmiä tekisi. Yrittää varmaan olla vain kohtelias eikä ärsyttää heti alkuun muita. Etenkin jos olet hänen esimiehensä tai huomattavasti vanhempi tai kokeneempi työntekijä, ja jos koeaikakin vielä juoksee...

Ihan normaaleja käytöstapoja minusta.

[/quote]

Ymmärrän tämän. Mutta se nyt vaan jotenkin menee paljon pidemmälle kuin normaalit käytöstavat.

12 puhuu ihan kuin minun suullani. Kun toisesta ei saa mitään irti, vaikka asiat olisi kuinka huonosti, on vaan just tuota, että ei mun takia tarvi. Ja oikeesti kuitenkin tarvii, mutta se pitäisi huomata ilman, että toinen sanoo mitään. Joskus ihan tuntuu oudolta, että toinen ei ota mitään vastuuta omasta hyvinvoinnistaan. Että aikuista ihmistä pitää huolehtia kuin pikkulasta. Enkä kuitenkaan osaa jättää huolehtimattakaan, kun muuten siinä käy esim. niin, että kaikki muut ehtivät käydä syömässä, mutta tämä yksi ei, kun ei hänen takiaan tarvi työtä pysäyttää... Vaan kun se nyt vaan on laitontakin, jos ei ole ruokataukoa!

Ja pari vastaajaa kertoi itsestään. Siitä saa hyviä ajatuksia hämmentävään tilanteeseen, kun aina ei tiedä miten pitäisi suhtautua.

ap

Tiedän tyypin, joka pyysi lapsensa kummiksi henkilöä, jota ei halunnut, "koska muuten se olisi loukkaantunut". Ei koskaan tarvi apua, ei koskaan ole vihainen, eikä mikään ole huonosti ja "tehdään vaan niin kun sinä haluat". Kun siltä yrittää kaivaa, että mitä se itse haluaa tai miksi, ei saa mitään vastausta.

Sitten tämä henkilö vetää lärvit ja johan alkaa juttua tulla, kuinka hän vihaa kaikkia näitä muita ihmisiä, jotka pakottavat hänet toimimaan mielensä mukaan jne...

Tunnen yhden. Todella ärsyttävää, kun puuttuu tilannetaju ja puuttuu johonkin epäoleelliseen. Haluaa esim. viedä roskapussit kadun varren roskankeräyspisteeseen heti tullessaan yhteiseen lomanviettopaikkaan muutaman päivän muita myöhemmin.

Kun kohteliaisuus lyö yli, niin se muuttuu epäkohteliaisuudeksi. Kun pyydetään näkemystä asiaan, mutta toinen ei kohteliaisuuttaan kehtaa sitä kertoa, niin sehän menee jo epäkohteliaisuuden puolelle. Kun joku pyytää näkemystä / mielipidettä, niin se kysyjä toivoo sellaisen myös saavansa. Ei kukaan kysy siksi, että toivoo vastaukseksi kursailua.

Minä varmaan. Puhun aina ihmisille turhankin korrektisti ja kohtelian sanankääntein. Huolehdin myös, että kaikkia huomioidaan tasapuolisesti. Opettanut tämän lapsillenikin. Kerran on pk.ssa (ajat sitten) henkilökunta sanonut, että "äiti se on nyt turhan tarkka" kun kehotin lastani menemään kättelemään päivän päätteeksi (kuten tapana oli ko. tarhassa). Noh, lapseni ovat vain ja ainoastaan hyötyneet siitä, että osaavat käyttäytyä. Hienosti pärjääviä, sosiaalisia ja molemmat saivat kesätyönkin tänä kesänä vaikka ne olivat kiven alla. Arvostan hyviä käytöstapoja ja toisten huomioimista.

Mä saatan olla. En hirveästi vaadi itselleni mitään, ja jos vaikka joku itsevarma ihminen paasaa jostain asiasta aivan väärin tiedoin, saatan ehkä korkeintaan nätisti mainita niistä oikeista tiedoista, mutta jos henkilö pysyy edelleen ihan varmana omasta asiastaan niin en viitsi alkaa "häpäistä" vaan nyökyttelen vaan. Läheisten kesken en kuitenkaan ole mikään ylikohtelias, mutta vieraampien kanssa kyllä. Varon kovasti asettamasta ihmisiä tilanteisiin, joissa he voisivat tuntea itsensä huonoksi tai nolostua. Tämän vuoksi siis, vaikka huomaisin tietäväni jostakin asiasta paljon enemmän kuin toinen, en tuo tietämystäni esille.

En myöskään saa suunvuoroa isommissa porukoissa ollenkaan. Veikkaan tämän liittyvän ainakin osittain siihen, että odotan aina että sillä hetkellä puhuva ihminen saa sanottua asiansa loppuun ja sitten vasta avaan oman suuni. Annan niin paljon tilaa muille, että joku ehtii aina ottaa sen tilan ennen minua. Jos sitten joskus alankin puhua, niin joku alkaa takuulla puhua päälle ja minun lauseeni hukkuu muuhun hälinään.