Oletko parantunut jostain psyykkisestä sairaudesta? Mistä?
Kerro tarinasi. Ehkä voimme luoda toivoa muille.
Itsellä ei ole mikään kovin ihmeellinen parantuminen. Kärsin lievästä anoreksiasta yläasteella. Oireet katosivat n. 17-vuotiaana. Ystävälläni oli sama sairaus, mutta pahempana. Hän on myös parantunut.
Kommentit (17)
Meinasin tulla sanomaan syvän masennuksen, syömishäiriön ja paniikkihäiriön, mut sit aloin miettii ja tässä taitaa mennä vielä jonkun aikaa. Tulen sit joskus uusiks tänne ja upitan ketjun :)
Ahmimishäiriö on toistaiseksi selätetty. Se ottikin 15 vuotta, pilatun kropan ja muuta sellaista, joita en toivo kenellekään.
Liittyi tajuamiseen, joka liittyi tunne-elämän lukkoihin, tunnesyömisen syntyyn, lapsuuteen jne.
Bulimareksia. En muista noilta ajoilta juurikaan ja päiväkirjat olen nakannut roskiin, jossain vaiheessa tuntui että en haluakaan muistaa että olen ollut sellainen. Nykyään voin sanoa että olen terve, vaikka lihominen esimerkiksi raskausaikana inhotti. En ole kuitenkaan laihduttanut - enkä aiokaan enää ikinä.
Sairaus liittyi vaikeisiin ihmissuhteisiin, kykenemättömyyteen käsitellä aikuiseksi kasvamisen ongelmia ja jonkinlaiseen maailmantuskaan. Se hyöty siitä oli, että tiedän jo nyt, miten tulen opettamaan tyttärelleni mm. tunteiden ilmaisemisesta ja oman kehon kunnioittamisesta.
Rajatilapersoonallisuus. Oireilin kai vaikeaa ja turvatonta lapsuutta varhaisaikuisuudessa, diagnoosi rajatilapersoonallisuus / epävakaa persoonallisuus.
Kiitos toipumisesta menee miehelleni: hänen kärsivällisyytensä, rauhallisuutensa ja vahva rakkautensa sai ensin oireet vähenemään ja katoamaan, sitten sen elämää leimanneen pahan olon väistymään.
En nyt tiedä, voinko nyt sanoa parantuneeni vai onko joku taipumus vielä olemassa, mutta kaikki on ollut hyvin niin minulla kuin parisuhteessa jo lähes 20 vuotta - siis parisuhteessa toki parempia ja huonompia jaksoja, mutta ne huonommatkin "normaaleja".
Masennus, ahdistus ja ahmimishäiriö. Psyk.sh tapaamiset loppumassa ja elämä alkaa olla tasaista. Välillä pelottaa että tuleeko oireet joskus takaisin. Mutta nyt on hyvin asiat
Paniikkihäiriö. Sairastin vuosia, pari vuotta niin etten pystynyt juurikaan käydä missään, esim kulkuneuvoissa, kaupoissa tai koulussa, ja söin lääkkeitä. Sitten päätin etten halua olla lääkkeistä riippuvainen loppuelämääni ja ryhdyin itseapuoppailla treenaamaan ja jätin pikkuhiljaa lääkkeet.. Ei se hetkessä käynyt eikä helposti mutta nyt muisto vain! :) korkeakoulututkinto takana ja kiva työ.., kiitos Luojan.
Kroonikko ei parane koskaan, mutta olen kuntoutunut kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Olen ollut enimmäkseen oireeton jo nelisen vuotta. Viiden vuoden hoitosuhde päättyy syksyllä. Elämä kantaa vaikka lääkitys on elinikäinen ♥
Hei kaksisuuntainen! Millaisella lääkityksellä olet, jos saan kysyä? Oletko pysynyt työkykyisenä kokoajan, vai oletko ollut sairaslomilla tai kuntoutustuella?
Minulla diagnosoitiin sama vaiva juuri ja olen hieman huolissani, kun kaikki tuntemani kaksisuuntaiset ovat jääneet pois työelämästä. Minun tapaukseni vaikuttaa onneksi aika lievältä, mutta olen vielä nuori ja minua hieman pelottaa, kun haluaisin edetä vielä urallani ja minulle on juuri tarjoutunut mahdollisuus ylennykseen. Tuleekohan tästä mitään... Tsemppiä kaikille toipuneille! Perästä tullaan :)
Paha ahdistus, paniikkihäiriö ja masennus. Vaikea lapsuus- ja nuoruusaika.
Olen käynyt terapiassa. Elämä ollut aika tasaista nyt melkein vuoden.. Ahdistaa välillä kyllä tosi paljon. Onneksi on lääkkeet, jotka auttavat. Harvoin enää tarvitsen, mutta helpottaa, että niitä on saatavilla.
[quote author="Vierailija" time="10.07.2014 klo 23:21"]
Hei kaksisuuntainen! Millaisella lääkityksellä olet, jos saan kysyä? Oletko pysynyt työkykyisenä kokoajan, vai oletko ollut sairaslomilla tai kuntoutustuella?
Minulla diagnosoitiin sama vaiva juuri ja olen hieman huolissani, kun kaikki tuntemani kaksisuuntaiset ovat jääneet pois työelämästä. Minun tapaukseni vaikuttaa onneksi aika lievältä, mutta olen vielä nuori ja minua hieman pelottaa, kun haluaisin edetä vielä urallani ja minulle on juuri tarjoutunut mahdollisuus ylennykseen. Tuleekohan tästä mitään... Tsemppiä kaikille toipuneille! Perästä tullaan :)
[/quote]
Heippa! Tsemppiä vaan elämän tiellä, tämän sairauden kanssa kyllä pärjää.
En ole kunnolla työelämässä ollutkaan, mutta olen tehnyt osa-aikahommia ja sijaisuuksia. Ja tietenkin opiskellut. Nyt suoritan toista tutkintoani korkeakoulussa. Pari vuotta olin vastuullisessa hommassa, jossa oli pienestä kiinni että en alkanut saikuttamaan. Mulla oli kuitenkin silloin jo hoitosuhde, joten selvisin. Toisaalta jos psykoosini olisi puhjennut työsuhteen aikana, niin varmaan olisin joutunut saikulle. "Onneksi" olin silloin vielä opiskelija.
Jos otat itse vastuun elämästäsi niin pärjäät varmasti vaikka "ihan loppuun asti"! Tärkeintä olisi, että pääsisit psykoedukaatioon, eli hoitaja opettaisi sinut hyväksymään sairauden, elämään sen kanssa, tunnistamaan oireet itsestäsi ja löytämään lääkityksesi. Kakssuuntanen on yksi "helpoimmista" taudeista hoitaa, tarkoittaen sitä, että hoitovaste on todella hyvä.
Mutta itsetuntemusta tämä vaatii ja siinä mielessä pitää oppia kuuntelemaan itseään, että ei aja itseään piippuun. Toisaalta työ on myös sairaudelta suojaava tekijä, jos pärjäät ja nautit niin todennäköisesti oireesi pysyvät poissa pidempään.
Kuntoutustuella en ole ollut, mutta olen käynyt Kelan kustantamassa terapiassa pari vuotta (on muitakin ongelmia ku tämä) ja lisäksi rampannut mt-toimistolla. Lääkityksenä minulla on tällä hetkellä enää lamotrigin 200 mg/vrk ja nukahtamislääke tarvittaessa, tosin tarve on jokailtainen. Yritän vähentää. Lääkitys oli useamman vuoden seroquel 100 mg/vrk + lamotrigin 400 mg/vrk. Plus nukahtamislääkkeet ja ajoittain muita neuroleptejä nukkumiseen kun ei tuo sero mua väsytä yhtään.
Tästä päästäänkin näppärästi takaisin tuohon omasta sairaudesta vastuun ottamiseen. Eli: syö säännöllisesti, liiku edes vähäsen jne. MUTTA nuku joka yö säännöllisesti! Pidä unestasi kiinni. Kaikkiaan nyt pitää elää säännöllistä, rauhallista ja tasaista elämää.
Eli lääkitys kondikseen, elämänrytmi ojennukseen, elämään voimaannuttavia ja suojaavia tekijöitä ja stressi minimiin. Ei sulla ole hätää :)
Traumaattinen stressireaktio ja keskivaikea masennus. Jouduin seksuaalirikoksen uhriksi ja Se aiheutti minulle rajuja henkisiä oireita. Tekijä oli työkaveri. Jouduin jäämään töistä todella pitkälle sairauslomalle. Terapian ja lääkityksen avulla olen saanut itseni kasattua takaisin omaksi itsekseni. Vielä olisi valitettavasti voitettavana syömishäiriö, jonka tämä kaikki kauheus laukaisi. Tunne siitä, että edes Se syöminen on asia johon minä voin vaikuttaa eikä kukaan muu, on niin vahva että taitaa mennä kauan ennen kuin pystyn ajattelemaan ruokaa normaalisti.
Mulla on ollut virallisissa diagnooseissa vaikea masennus (myöhemmin keskivaikea), anorexia nervosa ja anorexia atypica. Olen kärsinyt myös paljon bulimisista oireista, ahdistuksesta ja paniikkikohtauksista. Kaikki alkoi kun muutin kotipaikkakunnalta opiskelemaan. Tai oikeastaan oireilin jo lievästi ennen sitä, mutta en pitänyt sitä mitenkään vakavana.
Minulla oireilu johtui aikuiseksi kasvamisesta. Olin vielä aika lapsellinen lukiossa ja kertarykäyksellä muutin satojen kilometrien päähän. En tuntenut oikeastaan ketään uudelta paikkakunnalta. Itkin yksin soluasunnossani, laihdutin ja välillä taas ahmin ja oksensin. Tilani jotenkin romahti ja menin äkkiä psyykkisesti ja fyysisesti tosi huonoon kuntoon.
Jätin AMK:n kesken ja jäin vähän tyhjän päälle. Helppoa ei oo ollut, kävin vuosia terapiassa ja söin lääkkeitäkin useita eri valmisteita. Sinnikkäästi kuitenkin jaksoin yrittää parantua ja tehdä elämästäni parempaa. Nyt olen loppusilausta vaille maisteri, lopettanut terapian ja lääkkeet jo vuosia sitten :).
Tsemppiä kaikille! Kyllä se elämä kantaa, kunhan ensiksi saa itsensä siihen kuntoon, että jaksaa ja kykenee yrittämään :)
Vakava masennus. Lääkkeet, hoitosuhde ja perheen tuki nosti takaisin jaloilleen. Jatkuva hoitosuhde on jo päättynyt, lääkitystä on vähennetty ja vuoden loppuun mennessä olisi tarkoitus lopettaa sekin.
Vakavasta masennuksesta. Se jylläsi useita vuosia ja meinasi viedä minut hautaan, mutta nyt olen ollut jo nelisen vuotta oireettomana ilman lääkitystä. Työ löytyy ja ihana puoliso. Kai se on tässä vaiheessa uskottava, että olen parantunut. Koskaan ei kannata heittää kirvestä kaivoon.
Hienoa ap! Itse pääsin yli anoreksiasta ja paniikkihäiriöstä noin 16-vuotiaana. Jotenkin vain romahdin omaan raukkamaisuuteeni ja asiat lähtivät omasta aloitteestani menemään parempaan päin. Kirjoitin paljon pahasta olostani ja kävin tekstejä parempina päivinä läpi, mikä auttoi ymmärtämään omia tuntemuksiani. Nykyään minulla on aitoja ystäviä ja rento elämä, olen niin kiitollinen että paranin.
Masennuksesta. Sain itsetuntoni kohdalleen ja pääsin tekemään sitä, mistä oikeasti pidän. Samalla katosi ahmimishäiriö.