Mies miettii; ajatuksia elämästä

Lapsena olin kaiketi melko onnellinen. Asioita alkoi kuitenkin varjostaa kouluun meneminen, jolloin alkoi esiintyä kiusaamista ja väärien lasten kaveriksi joutumista. Teini-iän kynnyksellä tuli koulun vaihto ja vanhoista suht normaaleista kavereista ei ollut enää mitään jäljellä. Koko teini-ikäni ajan minulla ei käytännössä ollut enempää kuin 1-2 kaveria, joista molemmat kiusaajia. Toinen kaverini mahdollisesti murtautui sähköpostiini, haukkui minua julmasti jos en tehnyt jotain tietyllä tavalla, piti kerran veistä kurkulla ja mm. hakkasi suojellun luonnonvaraisen eläimen kuoliaaksi silmieni edessä monen muun teon muassa. Toinen kavereistani oli aikuinen, joka ei koskaan puuttunut tähän kiusaamiseen, vaan virnuili viattomana vieressä. Nämä muistot varjostivat ajatuksiani n. 25-vuotiaaksi asti mm. painajaisten muodossa, jolloin onnistuin jotenkin irtaantumaan niistä muutettuani paikkakuntaa. 

Näissä maisemissa, siis ennen paikkakunnan vaihtoa, alkoi sitten aikuisuus, joka jatkui lapsuuden tapaan työttömyydestä ja syrjäisyydestä tunnetulla pitäjällä ja melko pitkän psykiatrisen hoitojakson jälkeen, jonka aikana laukesi todellinen krooninen fyysinen sairaus ja väärien lääkkeiden vaikutuksesta myös kosmeettinen vamma, jonka takia joudun leikkauspöydälle ensi viikolla toista kertaa elämässäni.

Tänä kesänä olen tilannut itselleni vinon pinon tiedeaiheisia kirjoja yhteen ammattihaaveeseen liittyen, mutta minun on ollut vaikea motivoitua lukemaan niitä. Kesällä 2013 yritin rakentaa itselleni uutta positiivista identiteettiä pyöräillen maalaismaisemissa ja kuvitellen paremman elämän useamman vuoden päähän, jossa sijaitsisi työpaikka oman alan asiantuntijana, parisuhde ja mielekkäitä ystävyyssuhteita. Valitettavasti kesää seurannut lukuvuosi ei tukenut näitä unelmia; vähän ennen lukuvuoden loppua lähetin viimeisen sosiaalisen 'SOS-viestini' samalla kurssilla olleelle naiselle, jossa esittelin itseäni, kerroin rennosti päivän tapahtumista ja ehdotin ohimennen lisäjuttelua yhteisestä alasta ja elämästä (siis ei yhteiselämästä, koska sitähän meillä ei tietenkään ole) esim. jäätelön merkeissä. Kuten muutkin viestini, mietin tämänkin erittäin tarkkaan ja suunnittelin sen mahdollisimman virkeään ja positiiviseen muotoon, mutta minkäänlaista vastausta ei kuulunut. Näin vain oudosti virnuilevan ja tutulta näyttävän naisen pari päivää myöhemmin kadulla hakiessani raskasta kirjalastia postista.

Samanhenkisiä mieskavereitakaan ei oikein löytynyt, saati sitten puolueetonta ihmistä, joka olisi sanonut olevansa ylpeä suunnitelmistani (sikäli kun sitä voi tehdä olematta patronisoiva) tai sanonut haluavansa nähdä minun jatkavan ja pitävän kiinni samoista tavoitteista ja suunnitelmista. Eipä sellaista tietysti ole kaikilla muillakaan, mutta ehkä heillä on sitten muita voimalähteitä. Olen siis joutunut turvautumaan täysin lähiomaisiin, joista varsinkaan isäni ei ole ollut hirveän kannustava eikä ole aina edes tuntunut haluavan nähdä minua työelämässä. En voi kuitenkaan kiistää pieniä valonpilkahduksia, jolloin jonkinlaista kannustusta johonkin suuntaan on ilmaantunut. Asioita on vaikeuttanut se, ettei lähisukulaisillani ja minulla ole hirveästi yhteistä uratavoitteiden tai esim. harrastusten suhteen, ja keskustelu on siis tavallisesti hyvin yleisluontoista tai hedelmätöntä murahtelua ja siinäpä ne keskustelukumppanit sitten olivatkin. 

Oma osuutensa oli sillä, että en ole päässyt tutustumaan omiin taipumuksiini kovin hyvin käytännön kautta, koska vapaaehtoistyön löytäminen suurehkosta kaupungista on ollut lähes toivotonta. Sen lisäksi kesälle luvatut harjoittelut peruttiin ja työhakemuksiin ei vastattu, jolloin myös mahdollisuus harrastaa kesällä jotain muuta kuin pyöräilyä peruuntui. Tämä yhdistettynä yllä mainittuihin vaikeuksiin imaisi haluni samalla alalla jatkamisesta viemärin perukoille. Tilaamani kirjat liittyivätkin minua kiinnostaneeseen sukulaisalaan, jolle hakeutuessa törmäisin kuitenkin todennäköisesti samankaltaisiin vaikeuksiin. Olen välillä miettinyt oliko halukkuuteni hakeutua ko. alalle osittain vääristyneestä tai vahingollisesta elämänhistoriasta kummunnutta taipumusta; kiusaaminen, vaikeudet itsensä hyödylliseksi tekemisessä, sukupuolisen läheisyyden puuttuminen ja muu sielukkaan ystävyyden puuttuminen yhdistettynä luontaiseen herkkyyteen ehkä saivat minut etsimään mielenrauhaa sellaisesta ammatista, missä tietynlainen ihmisläheisyys olisi konkreettista ja välitöntä, jonka merkityksen hitaimmankin sytytyksen omaava ihminen voisi ymmärtää ja jossa siis ehkä jotenkin pääsisin kompensoimaan oman elämäni puutteita ja näkemään sellaisia ihmisiä, jotka ovat herkistyneempiä tai heikommilla kuin itse olen ja sitten olemaan heitä kohtaan hyödyllinen, kuten joku muu EI ole halunnut tai voinut olla minun oman elämäni pelastava enkeli. Tässäkin tavoitteessa oli toki oma osansa marttyyriytta ja tietynlaiseen alisuoriutumiseen tyytymistä, mutta arvelin jaksavani hyvien ihmissuhteiden voimalla. Toisaalta taas välillä on sellainen olo, että tekisi mieli haistattaa melkein kaikille ja elää täysin itsekeskeistä elämää, mutta sitä en myöskään osaa enkä kai haluakaan tehdä. Joskus ikävät kokemukset ja muistot kuitenkin aiheuttavat sellaisen tilapäisen tunnetilan.

Ainut ihminen, jonka seura sai minut hetkittäin uskomaan valoisampaan tulevaisuudenkuvaan ja elämään, oli serkkuni, jota viime aikoina olen nähnyt noin kerran vuodessa, mutta tämäkin taika on kuoriutunut pois hänen uraantumisensa ja itsekkyytensä takia. Viime kesänä toivoin, että olisimme käyneet kolmestaan (minä, serkkuni ja yhteinen isoäiti) eräässä nostalgisessa myymälässä ostoksilla jonakin hyvänä kesäaamupäivänä, mutta se ei toteutunut. Tänä kesänä hän oli 'salaa' käymässä kotikaupungissani, mutta ei vaivautunut ilmoittamaan tästä eikä myöskään vastannut syntymäpäivätoivotukseen, jonka toimitin hänelle mummoni kanssa. 

Vaikeiden kokemusten ja raatamisen tietynlaisen kannattamattomuuden myötä mielialani vaihtelevat aika paljon ja tunnen puhdasta lämpöä ja rakkautta maailmaa kohtaan hetkittäin, esim. minuutin päivässä nähdessäni vaikka jonkun viattomasti kuvioidun esineen, kuten sukan, johon on neulottu hymyilevän eläimen kuva tai seuratessa naisen sössöttävän vauvalle; usein haaveilen voivani lukittaa aivoni tähän lempeään ja vaatimattomaan kukkaistilaan, jossa kaikki tuntuu järjestyvän ja oman elämän pyhittäminen ulkomaailman abstrakteille tarpeille ilman omia haluja tuntuu kivalta ajatukselta. Samalla mielen pohjalla kuitenkin tykyttää ajatus kaikesta maailman epäoikeudenmukaisuudesta, kaikista ihmisistä, jotka odottavat tilaisuutta hyväksikäyttää tai vahingoittaa lähimmäisiäni sekä oman rakkauteni hukkaantumisesta. Jonkinlaisia mahdollisuuksia inhimillisen katkeruuden tai vihan kanavoimiselle tuottavaan toimintaan, kuten matalan intensiteetin ihmisoikeusaktivismi, jota omalla tavallani toteutankin sekä tieto siitä, että olen ainakin yrittänyt mm. hakea erilaisia töitä monia eri teitä ja välillä mietteissä on oman yhdistyksen perustaminen. Kenties sinuksi tuleminen niin negatiivisten kuin positiivistenkin tunteiden kanssa on mahdollista vasta sitten, kun elämän peruspuitteet ovat hyvässä kunnossa ja tämä ei viittaa niinkään suorittamiseen ja saavuttamiseen, vaan turvallisuuteen ja läheisyyteen. 

Ajatukset ovat kovasti syksyssä, jolloin aukeaa taas väylä kunnianhimoisten harrastustavoitteiden toteuttamiseen ja myös uusien urasuuntausten juurruttamiseen. Sosiaalisen puolen odotukset ovat melko matalalla.