Te naiset, joilla on hyvä äitisuhde, millaisista asioista keskustelette?

Me kyllä ollaan puhuttu kaikesta paitsi seksistä :) ollaan molempien vanhempien kanssa läheisissä väleissä ja nähdään liki joka päivä. Äitini kanssa kyllä puhutaan enemmän ja kaikesta. On se mun tuki ja turva edelleen vaikka itsellä on mies ja lapsikin. Puolin ja toisin autetaan kaikessa pyytämättäkin.

up

Meillä puhutaan melkein kaikesta. Vain intiimeimmät asiat, kuten seksielämä jätetään keskustelujen ulkopuolelle. Välillä minä puran huoliani ja äiti tukee, välillä toisin päin. Vähintään kerran viikossa juttelemme. Välimatkan vuoksi näemme vain muutaman kerran vuodessa. 

Tää kiinnostaa muakin. Mulla on siis luokattoman huono äitisuhde, joka johtuu siitä että äitini on julma, väkivaltainen ja aggressiivinen narsisti. Meidän ”keskustelumme” ovat 40v ajan olleet vain ja ainoastaan sitä että äiti haukkuu, arvostelee, v*ttuilee ja nälvii, joskus sitten ravostuessaan (hän itse agitoi itsensä raivoon, minä olen aina kohttelias) siirtyy myös uhkailuun ja kiristämiseen.

Välit on nykyään etäiset koska äiti haukkuu ja arvostelee lapsiani.

Äiti ei ole kertaakaan elämäni aikana sanonut mulle mitään kaunista. Ei mitään sellaista että olet rakas, olet tärkeä, olen äidin kulta tms. Ei narsisti osaa rakastaa, joten ei se osaa sitten lapselle mitään kaunista sanoa.

Tällainen hirviöäiti tekee uskomattomat vauriot, sillä en osaa asettaa rajoja. Mut on esim kerran työpaikalla kollega pahoinpidellyt lievästi, en osannut nostaa edes asiasta ”tutkintaa” enkä kertonut kellekään. Kun koen niin että mulla ei ole siihen ”oikeutta”.

Jokainen lapsi ansaitsee ja tarvitsee hyvän äidin. Mulla ei sellaista ole. Eikä monella muullakaan.

Olen jo lähes kolmekymppinen mutta kyllä äitini on edelleen enemmän minulle tuki ja turva kuin toisinpäin. Vanhemmiten hän ehkä vähän enemmän on alkanut omia huoliaankin välillä jakaa mutta selvästi kuitenkin kokee luontevammaksi että hän on äiti joka tukee lastaan ja omista huolistaan mieluiten puhuu omille ystävilleen.

Mutta puhutaan siis kaikenlaista. Töistä, ihmissuhteista, harrastuksista, maailman menosta. Reissataan ja ulkoillaan yhdessä, käydään museoissa ja teatterissa. Juuri ennen korona-aikaa olimme viikon matkalla Yhdysvalloissa. Sanoisin että puhun äitini kanssa kuin kenen tahansa ystävän paitsi esim. seksielämästä tai muusta sellaisesta. Muuten kyllä puhun avoimesti myös parisuhdejutuista ja kysyn neuvoa jos jokin painaa mieltä tms. Ei minun tarvitse miettiä erikseen mistä voisin puhua äitini kanssa koska luotan häneen 100-prosenttisesti ja tiedän voivani puhua mistä vaan.

En sitten tiedä onko tämä jotenkin poikkeuksellisen hyvä äitisuhde. Isäni kanssa suhde on taas aina ollut ihan päinvastainen (ja nykyään aika olematon) mutta ei kai sitä kaikkea voi saada...

Kiinnostava keskustelu. Minulla on huono äiti, on ollut väkivaltainen, haukkunut ja mm sabotoinut suhdetta toiseen vanhempaan ja sukuun.

Tajuaako ja ymmärtääkö hyvän äidin omaavat, mikä tuuri ja onni teillä on käynyt? Kun synnyitte hyvälle äidille eikä väkivaltanarsistille?

Vierailija kirjoitti:

Tajuaako ja ymmärtääkö hyvän äidin omaavat, mikä tuuri ja onni teillä on käynyt? Kun synnyitte hyvälle äidille eikä väkivaltanarsistille?

Valitettavasti eivät useinkaan tajua.

Lisää kokemuksia?

Vierailija kirjoitti:

Olen jo lähes kolmekymppinen mutta kyllä äitini on edelleen enemmän minulle tuki ja turva kuin toisinpäin. Vanhemmiten hän ehkä vähän enemmän on alkanut omia huoliaankin välillä jakaa mutta selvästi kuitenkin kokee luontevammaksi että hän on äiti joka tukee lastaan ja omista huolistaan mieluiten puhuu omille ystävilleen.

Näin haluaisin omankin äitisuhteeni olevan, ja ymmärtääkseni tämä on juuri se tervein malli. Itse olen lapsesta saakka yrittänyt ratkoa äitini ongelmia ja ottanut kontolleen hänen traumansa ja ahdistuksensa. Tällaisen rajattoman äidin "kasvatuksessa" on ollut todella haastava tulla tasapainoiseksi ja omat rajansa tuntevaksi aikuiseksi, ja koen, että alan aikuistumaan oikeasti vasta nyt yli kolmikymppisenä. Tässä kohtaa täytyy miettiä omat rajansa ja tarpeensa aivan alusta alkaen, mutta ajattelen, että parempi myöhään kuin ei milloinkaan! En halua samanlaista elämää kuin omilla vanhemmillani. Ap

Kertokaa muutkin hyvän äitisuhteen omaavat!

Minulla on aikuistuttuani ollut erinomainen äitisuhde. Lapsena ja teininä ei ollut. Koko perheemme oli kaoottinen. Rikkinäiset, traumatisoituneet ja tunnevammaiset vanhemmat "kasvattivat" rikkinäisiä, traumatisoituneita ja tunnevammaisia lapsia. Minä ja äitini kasvatimme kaiken sen myrskyn keskellä kumpikin itseämme ja tietämättämme, tahattomasti näytimme toisillemme hyvää esimerkkiä, lopulta ihailimme toisiamme. Näin lapsuuden jälkeen onkin helppo puhtain sydämin, ilman minkäänlaista katkeruutta todeta, että äitini on yksi viisaimmista, älykkäimmistä, empaattisimmista, rohkeimmista ja hauskimmista naisista, joita tunnen. Mietin miltei päivittäin hänen näyttämäänsä esimerkkiä opetella itse kunnioittamaan itseään ja saavuttaa toisten kunnioitusta sitä kautta - siltä osin, kuin se on edes tarpeellista. Opetella itse nousemaan ylös kun on kaatunut, opetella myös pyytämään apua kun sitä tarvitsee, ja ennen kaikkea opetella ottamaan apua vastaan. Ja tehdä töitä itsensä ja hyvinvointinsa eteen.

Puhumme - kuten moni muukin vastannut - kaikesta, paitsi kummankaan seksielämästä. Luulen kylläkin, että jos pyytäisin, äitini suostuisi keskustelemaan kanssani siitäkin. Minulla vain ei ole tarvetta, puhun asiasta puolisoni ja ystävieni kanssa. Puhumme ihmisistä, ihmissuhteista, ihmisyydestä, elämänkokemuksista, myös hyvin rehellisesti siitä, miten olemme kokeneet minun lapsuusaikani. Puhumme muista perheenjäsenistämme, jotka ovat rakkaita, mutta joiden kanssa suhteissa on haasteita. Puhumme politiikasta, elokuvista, sarjoista, kirjoista, käsitöistä, ruuasta, matkailusta, sisustuksesta, haaveista, peloista, jne. Puhumme myös minun ja hänen välisestä suhteesta sekä meistä henkilöinä, kuuntelemme toistemme pohdintaa ja annamme palautetta.

Olemme molemmat melko itsenäisiä siinä mielessä, että puimme asioita tahoillamme usein välttääksemme toisen kuormittamista, mutta uskallamme myös vaivata toisiamme murheillamme. Suhteemme on vastavuoroinen ja reilu, ei sairaalloisen symbioottinen. Äiti-lapsi-suhteemme on selkeä, mutta pikemminkin äidin ja aikuisen lapsen suhde. Äitini kohtelee minua aikuisena, arvostaa elämänkokemustani ja kuuntelee mielipiteitäni.

Kyllä minä tiedän, että olen tavattoman onnekas. Äitini on upea. Olemme molemmat suhteessa täysin omat itsemme, ja toisillemme olemme ihmisinä ja keskinäisen suhteemme kautta valtava voimavara. Me molemmat olemme menettäneet paljon ja jääneet paljosta vaille, jos vertaan siihen mitä "joillakin toisilla on", ja meillä puolestaan on tämä: arvokas, ihana suhde.

Minulla oli äitini eläessä hyvä äitisuhde. Äidillä oli ihmeellinen kyky aistia oliko asiat hyvin tai huonosti. Se toimi pelottavan hyvin jopa puhelimessa. Hän oli aina kiinnostunut mitä minulle kuuluu ja muisti myös ystävieni kuulumiset. Hänelle oli myös superhelppo puhua ihan mistä tahansa mieltä painavasta.

Äiti oli enemmän sellainen tuki ja turva minulle mutta kyllä jonkin verran olin sitä myös hänelle. Etenkin hänen sairastuttua vakavasti hän jakoi myös omia pelkojaan minulle vaikka pyrkikin olemaan kuormittamatta lapsiaan. Minusta hän onnistui siinä loistavasti ja koen, että tuo viimeinen vuosi vain lähensi meitä. Ehkä se, että olin itse aina pystynyt olemaan hänelle avoin auttoi myös siinä, että hän pystyi olemaan sitä minulle.

Vaikea tietysti sanoa millaiseksi äitisuhde olisi kehittynyt ajan kuluessa. Äitini ei esimerkiksi ehtinyt tavata yhtään lapsenlasta, eikä mitään vanhuudenvaivoja ehtinyt tulla. Varmasti riippuu myös kemioiden kohtaamisesta. Esimerkiksi veljelläni on aikuisiällä ollut mutkikkaammat välit äitini kanssa.

Jäkätetään vuorotellen puolisoista, minä enimmäkseen valitan omastani ja äiti kuuntelee ja on tukena ja sanoo, että hyvä että pääsen purkautumaan ja kommentoi, jos huomaa minun olevan paremmalla tuulella, että hyvä että menee jo paremmin. Joskus vastineeksi marisee isästäni. Välillä höpötellään ihan asian vierestä, joskus marmatan muuten vain äidille.

Ja se seksi. Joskus sivuaa ohimennen keskusteluissa, mutta syvällisyyksiin ei olla menty, eikä mennä. Lähinnä sen verran äiti tietää, että pillereitä en ole koskaan syönyt. Viimeksi löysi vahingossa sohvapöydälle jääneen liukuvoiteen ja luuli sitä vauvan rasvaksi. Vähän hävetti korjata, mutta korjasin kuitenkin, jolloin keskustelu käväisi ohimennen hiekka-aavikon liukastamisessa, mutta sen pidemmälle ei siihen asiaan menty.

Monta kertaa viikossa nähdään, koska asutaan lähekkäin ja koska äiti sattuu olemaan vähän yli-innokas mummi 6kk lapsenlapselleen ja minulla sen verran tylsää, ettei haittaa. Onpahan joku, jolle valittaa parisuhdeongelmista :D

Minä Olen jo 52 vee ja Olen kiitollinen äidistäni joka on paras äiti ja ystäväni aina ollut ja on.

Onneksi hän on hyväkuntoinen & aktiivinen 70 kymppinen saan hänen kanssaan pälättää❤️

up