Harmittaa, että olen jo pian 26-vuotias enkä ole saavuttanut elämässäni mitään pysyvää.

Hilipati hilipati hei....

En jotenkin osaa selittää tätä tunnetta edes.

Ehkä kuitenkin mietin lähinnä, että mikä kiire muilla on? Tai en vain pysy perässä. Olen nuori mutta silti on ehkä hämmentävää ymmärtää kuinka monella tosiaan on jo perhe yms. Olen niin vaiheessa siitä kaikesta mikä on normi yhteiskunnassamme. Hämmentävää vain ja sitten mietin, että itse tahdon vielä nauttia tästä kaikesta yksin ja ihmetellä, siinä samassa kun alkaa stressaamaan, että pitäisikö jo tehdä jotain. Toisaalta teenkin paljon mutta en kai niin näyttävästi. Pitäisi varmaan lopettaa tämä analysointi sekä vertailu toisten elämään ja keskittyä nyt vain itseensä. Joskus pelkään sitäkin, että olen liian itsekeskeinen. Mietin liikaa.

Ap

Harvalla tuon ikäisellä on mitään "pysyvää", saati mitään arvokasta. Olet vielä nuori. 

Voi myös olla, että et vain näe, mitä olet saavuttanut. Pelkästään paskoista oloista elävien kirjoihin sinnittely on jotain sellaista, mihin ei kaikista ole. Ulkopuolinen voi nähdä tilanteesi aivan eri tavalla. Kun olin 25-vuotias ja viettämässä synttäreitäni baarissa, yksi kaverini sanoi, että "kyllä sinun kelpaa, kun olet saanut melkein kaiken haluamasi". Menin aivan pois tolaltani ja olin pari päivää suorastaan harmissani, mutta se vain osoitti, miten eri tavalla näin itseni. 

Opiskelet ja teet töitä --> hyvinhän sulla menee.  

Usko pois.

Mikä on "pysyvää" elämässä?

Vierailija kirjoitti:

En jotenkin osaa selittää tätä tunnetta edes.

Ehkä kuitenkin mietin lähinnä, että mikä kiire muilla on? Tai en vain pysy perässä. Olen nuori mutta silti on ehkä hämmentävää ymmärtää kuinka monella tosiaan on jo perhe yms. Olen niin vaiheessa siitä kaikesta mikä on normi yhteiskunnassamme. Hämmentävää vain ja sitten mietin, että itse tahdon vielä nauttia tästä kaikesta yksin ja ihmetellä, siinä samassa kun alkaa stressaamaan, että pitäisikö jo tehdä jotain. Toisaalta teenkin paljon mutta en kai niin näyttävästi. Pitäisi varmaan lopettaa tämä analysointi sekä vertailu toisten elämään ja keskittyä nyt vain itseensä. Joskus pelkään sitäkin, että olen liian itsekeskeinen. Mietin liikaa.

Ap

Se paine tulee juurikin siitä ympäristöstä missä elää, vaikka ei kukaan ole painostamassakaan, mutta se että muut ympärillä saavuttaa jotain keskenään samankaltaista, tulee automaattisesti itsellekin olo että kai sitä sit itsekkin pitäisi saavuttaa samat asiat..? Vaikka ei edes haluaisi mitään sellaista.  

Ehkä tää on joku ihmisluontoon liittyvä piirre.

Ei sinulla ole mitään hätää ja voit vielä tehdä elämälläsi ihan mitä vain haluat.

Itse olen jo yli 50v ja todennäköisesti en tule enään saamaan puolisoa tai lapsia. Olen elännyt lähes koko ajan yksinäni, vaikka tutustuin naiseen, jonka kanssa olin aktiivisuhtessa lähes 10v ja alkuaikoina olikin ajatus, että nytkö minullekkin löytyi sielunkumppani, mutta hänen sairautensa esti lasten saamisen ja lopulta hän itsekkin meni sairautensa kanssa siihen kuntoon, että elämänhalut menivät ja hänestä tuli välttelevä ja itsesääliin uppoutunut. Työurani aikana olen tehnyt sentään jotain mistä voin sanoa, että tuossakin on käsieni työn tulosta, vaikka kukaan muu sitä tietäisikään. Työkokemuksella ei nykyään enään mitään väliä sillä työelämään ei enään kelpuuteta, koska pidetään liian vanhana vaikka jotain haluais vielä tehdä. Nyt vielä tämä korona jouduttanut yksinäisyytä lisää ja saattaa olla jopa päiviä, etten edes astu ovesta ulos. Olen silti koittanut elämääni elää toisia auttaen, siten että, kun päivät loppuvat aikanaan ja todennäköisesti yksinäni lähden niin ei pitäisi olla muilla pahaa sanottavaa elämästäni..

Joskus kun nykysukupolven menoa seuraa niin tuntuu, kuin heidän elämänsä olisi kiinni siitä, kuinka paljon saavat tykkäyksiä narsismimaisesta itsekeskeisyydestään ja jos joku ei tykkää niin elämä on lopussa.

Luulevatkohan jättävänsä ikuisen merin itsestään maailmaamme? Mitähän todella tapahtuisi näille nuorille, jos yht äkkiä katoais koko some yhteiskunta ja verkot ei enään toimisi? He eivät todennäköisesti kovin hyvin tulisi selviytymään edes arjen perusaskareissa?

Tuo on varmaan jotain aikuistumista?

Itselläni oli juuri tuossa 25-26v sellainen hetki kun jotenkin hahmotin, miten nopeasti aika oikeasti menee ja tuli ikäkriisi, sen tajuaminen miten ”väärin” olen elänyt jne.

Nyt olen 28v ja kriisi onneksi ohi, toki ajantaju jäi pysyvästi sellaiseksi että hahmottaa miten nopeasti se menee, mutta tajuan myös olevani nuori ja että aikaa on vaikka mihin - vaikkakaan ei tuhlattavaksi esim. huonoihin ihmissuhteisiin, vääriin opintoihin tai ihan hirveisiin työpaikkoihin.

Viime vuosina olen jättänyt väärät kaverisuhteet pois ja muutenkin keskittänyt energiaa paremmin, kesken olen edelleen kaikin tavoin mutta ei elämä mene kaikilla tietyn kaavan mukaan ja se pitää vain hyväksyä.

Minä olen tehnyt monet asiat ”väärinpäin” ja ihan miten sattuu; esim. sain tosi nuorena yksin lapsen, ei ole ollut miestä koskaan, hyviä ystäviä kuitenkin on ja olen esim. tehnyt töitä, opiskellut ja matkustellut sen mitä voinut, mutta en tiedä mitä teen ”isona” ja jos jatkan ”väärinpäin” tekemisen kaavaa, niin mullahan voi olla viisikymppisenä vaikka 30+ lapsi, lapsenlapsi ja viisivuotias lapsi?

Jonku yllättävän urakäänteenkin voi tehdä vielä 50+, näitä on ollut tuttavapiirissä nyt useampia.

N28

Vierailija kirjoitti:

En jotenkin osaa selittää tätä tunnetta edes.

Ehkä kuitenkin mietin lähinnä, että mikä kiire muilla on? Tai en vain pysy perässä. Olen nuori mutta silti on ehkä hämmentävää ymmärtää kuinka monella tosiaan on jo perhe yms. Olen niin vaiheessa siitä kaikesta mikä on normi yhteiskunnassamme. Hämmentävää vain ja sitten mietin, että itse tahdon vielä nauttia tästä kaikesta yksin ja ihmetellä, siinä samassa kun alkaa stressaamaan, että pitäisikö jo tehdä jotain. Toisaalta teenkin paljon mutta en kai niin näyttävästi. Pitäisi varmaan lopettaa tämä analysointi sekä vertailu toisten elämään ja keskittyä nyt vain itseensä. Joskus pelkään sitäkin, että olen liian itsekeskeinen. Mietin liikaa.

Ap

Ei tarvitse tehdä mitään näyttävästi.

Minua on vapauttanut paljon se kun olen kuluneen vuoden aikana saanut sellaista rauhaa sieluuni, että voin ihan rauhassa puuhastella omiani ja keskittyä siihen mikä tuntuu minusta oikeasti parhaalta.

Että ihan sama miltä se näyttää muille, ja vaikka olisinkin jonkun silmissä ”hidas” tai luuseri tai jotain, niin tämä on elämääni ja pääasia on, että minä nautin matkasta ja hetkistä.

Minulla on ollut viime vuosina pitkälti just tuollaisia ajatuksia, välillä vieläkin, mutta onneksi vain hetkittäin.

N28

Hyvät sulle, mä oon jo 36 enkä ole saavuttanut elämässäni mitään, enkä omista mitään, kuukauden päästä olen työtönkin.

Elämässä ei voikaan saavuttaa mitään pysyvää. Lopulta ei ole kenelläkään muuta kuin ruumis.

Voi tietysti elää illuusiossa jossa mitään ei viesä pois, mutta se on eri asia.

Älä murehdi turhia. Olen jo 14-vuotiaana päättänyt, että en yritä saavuttaa mitään. Työn hankin ja elän elämääni. Siinä se.

Minä "puhkesin kukkaan" vasta 28-vuotiaana. Suurimpana osatekijänä pidin sitä, että viimein asuin kokonaan yksin, kun sitä ennen joko soluasunnossa tai kimppakämpässä. Introverttinä kokonaan yksinolo latasi akkuja välillä liikaakin ja sain tehtyä paljon enemmän asioita mitä koskaan aiemmin. Eli kyllä sinullekkin tulee vielä kissan päivät.

Aloittajalle haluan vain todeta, että valitse Jeesus, niin ei tarvitse harmitella menneitä.

Vierailija kirjoitti:

Minä "puhkesin kukkaan" vasta 28-vuotiaana. Suurimpana osatekijänä pidin sitä, että viimein asuin kokonaan yksin, kun sitä ennen joko soluasunnossa tai kimppakämpässä. Introverttinä kokonaan yksinolo latasi akkuja välillä liikaakin ja sain tehtyä paljon enemmän asioita mitä koskaan aiemmin. Eli kyllä sinullekkin tulee vielä kissan päivät.

Minäkin olen huomannut, että itselle sopiva asuminen vaikuttaa pelottavan paljon.

Mulla tosin päinvastoin kuin sulla; liika yksin oleminen ja yksin asuminen passivoi minut täysin.

Tarvitsen oman ajan jaksaakseni, mutta en saa yhtään mitään aikaiseksi ja masennun, jos en saa elää laumassa.

Minulle optimaalisin elämä on/olisi sellainen, jossa elän tiiviissä laumassa saaden omaa aikaa esim. omaan huoneeseen vetäytymällä, yksin ulkoilemalla ja satunnaisilla yksin tehtävillä reissuilla.

Nyt asun lapsen kanssa kahdestaan ja lapsen kaverit pyörii paljon meillä, mutta kaipaan muita aikuisia ja olen aika masentunut tästä yksin olemisen määrästä.

Onpa ihana lukea teidän viestejänne. Toisaalta, en edes ajattele toisten elämästä, ettei teillä ole "mitään", jotka olette vanhempia ja perheettömiä tms. Katson vahempia ihmisiä ylöspäin ja jostain syystä ehkä joskus jopa enemmän niitä, jotka ovatkin menneet eri polkua kuin mitä suurin osa. Ehkä siksi, että siinä huokuu jokin itsenäisyys  ja arvokkuus itseänsä kohtaan tai vaihtoehtoisesti selviytyjä. Kunnioitan vanhempia ihmisiä kuitenkin. 

No sitten tuohon vielä, että ehkä ne on ne paineet ja sitten tietenkin se, etten edes tiedä vielä mitä itse tältä elämältä haluan. Siksi tässä välillä menee vähän lukkoon tai stressaantuneeseen tilaan, että huh, pitäisi jo edetä. Olenhan jo edennyt eri elämän mittareilla, pitäisi muistaa se. 

Esimerkiksi isänikin sanoo, että hänellä oli jo minun iässään lapset, oma firma, talo jne. Puhuu siitä vihjailevaan sävyyn ja se joskus ahdistaa MUTTA tiedän, ettei miinun tule ottaa siitä kyllä tulta alleni koska tuo on vain yksi tapa hänen nostaa itseään esille enkä tuomitse. Olen iloinen, että voi olla ylpeä kun nyt asuu vuokralla vanhassa yksiössä, on alkoholisoitunut pahasti, sinkkuna pysytellyt pääasiallisesti pari vuosikymmentä, ei omista mitään ja on yksinäinen. Käy töissä kuitenkin, se on hyvä häntä itseään kohtaan, pysyy arjessa kiinni. Rakastan häntä ylitse kaiken ja on oma persoonansa. 

Enneminkin toisten päälle tallovat pyrkyrit ovat itselleni sellaista ahdistavaa tuottavaa ihmisryhmää, että ihan sama vaikka omistaisikin linnan, en pysty samalla tavalla kunnioittamaan.

Kaikki on niin suhteellista. Miksi edes kriiseilen - kai minussakin jokin puoli kaipaa huomiota, näkyvyyttä ja hyväksyntää? Sitä kai tätä kaikki on, omassa päässä teemme kriisimme. Tarvitsevuus tulee niin eri tavalla esiin ihmisten teoissa ja ajatuksissa ja aina ne eivät teot eivät ratkaisekaan ydinasiaa mitä sillä haemme. 

Siksikin koen tarpeelliseksi edetä yksin ja vielä katsastella, en oikein vielä tiedä mikä on se juttu jota kohti menisin. En haluaisi tuottaa pahaa oloa toisille enkä itsellenikään epätoivoisten valintojen vuoksi enää. 

Ap

Ap

Jäi ehkä hieman epäselväksi tuo sanomani tuossa edellisessä viestissä niin korjaan. 

Niin piti sanoa, että voin olla iloinen isäni puolesta siitä, että on ylpeä edes jostain elämästään ja sillä saa tuuletella minulle välillä. Jos edes tuo hieman hyvää oloa hänelle itselleen nuoruusvuotensa, jolloin oli "kaikki" jo niin sallin sen. Nykyään kun tuntuu, että on lukossa ollut jo pitkään ja alkoholi vienyt miehen. Saa minulle kertoa saavutuksistaan ilomielin jos tuntuu, että saa siitä lohtua elettyyn elämään. Ap 

Kamalasti tuli myös kirjoitusvirheitä tuohon yhteen viestiin, sori siitä. :D En lukenut läpi ennen lähettämistä..

Ap 

Olen 30v ja omassa ystäväpiirissä on opiskelijoita, sinkkuja, pätkätyöläisiä,.... ja mm. opinnot kesken jättänyt kuntouttavassa työtoiminnassa oleva, joka on sinkku. Tosi harvalla on lapsia, vielä harvempi naimisissa. Vakituisessa parisuhteessa on noin puolet. Eli ei todellakaan ole mitään tiettyä ikää, jossa olisi pitänyt tehdä yhtä tai toista. Sinun iässäsi en ollut naimisissa, ei ollut lapsia, ei ollut omistusasuntoa. Vakituinen työ kyllä oli, mutta senkin jälkeen olen ollut työttömänä. Parisuhde oli myös.

On upeeta, että olet saanut elämääsi järjestykseen, se on jo voitto. Ei kaikkea voi kerralla saavuttaa, joten nyt vaan rakennat elämääsi pikkuhiljaa. Eikä sen rakentamisen tarvitse koostua samoista palikoista, kun jollain toisella. Mietit, mikä sinun elämääsi tuo hyvää ja tavoittelet sitä. Paras on tietysti olla onnellinen siitä, mitä sinulla jo on ja kaikki muu päälle on vain plussaa. Ei todellakaan pidä tuntea itseään jotenkin huonommaksi tuossa tilanteessa. 

Kuulostaa oikein fiksulta, että olet itse ymmärtänyt hakea keskusteluapua. Hyvä on traumaattiset kokemukset purkaa, niin olo alkaa ajan myötä keventyä. Erittäin hyvä, että olet myös päässyt eroon epäterveistä ja ahdistusta aiheuttavista ihmissuhteista. Ajan kanssa varmasti tapaat uusia, mukavia ihmisiä. Erittäin hienoa myös, että olet opinnoissa ja työssä kiinni ja tulet toimeen omillasi, etkä ole syrjäytyneen oloinen.

Ole itsellesi armollinen ja anna itsellesi aikaa. Ota elämä omalla painollaan, ei siis tarvitse suorittaa ja ottaa paineita perheen perustamisesta tai toteutumattomasta omakotitalo-idyllistä. Ne voivat hyvinkin vielä kohdallesi elämän varrella tulla, siinä missä rakkauskin- yleensä silloin kun sitä vähiten odotat. Olethan vasta 26v., vaikka paljon jo asioita kokeneena tuntisitkin itsesi henkisesti vanhaksi. Elämä edessä, nauti siitä. Anna päivien tulla ja nauti!❤️