Lue keskustelun säännöt.
Ystävä haluaa puhua, mitä pitää kestää?
14.06.2021 |
Minulla on yksipuoliseksi lipsuva ystävyys, ollut jo vuosia. Hän on sukulainen ja olen ajatellut, että sukua tuetaan myötä- ja vastamäessä. Suhteemme on hänen kontrolloimansa monin tavoin, ja on ajautunut siihen, että hän pitää minua jollain tavalla terapeuttinaan. Mutta millaisia ovat asiat, jotka kuuluvat terapeutille ja mitä ystävän pitää kestää? Henkilö on suoraan toivonut, että haluaa olla ystäväni.
Olen ottanut etäisyyttä noin vuodeksi, mikä ei ole vaikuttanut häneen yhtään millään tavalla. Ajattelin, että se saisi hänetkin hiukaan etääntymään kaveriasteelle. Kuitenkin kun tavattiin, hän piti pitkän monologin serkkunsa lapsista, joista en tiedä edes nimiä. Hän murehti toisen sukulaisensa syöpää minulle surullisena, minulla ei ole mitään käsitystä kuka tämä ihminen on. Tunnistin kuitenkin omat tunteeni, ja aiemmin lupasin itselleni, etten enää jää kuuntelemaan vaan lähden pois. Noista tapaamisista nimittäin hän lähtee kevein mielin ja säihkyvin silmin, ja minä ahdistuneena kaikesta kuulemastani. Tuntuu, että hän siirtää jotain huonoa energiaa minuun, pois itseltään, minä otan ne tunteet. Sitä on vaikea vastustaa.
Näin unta hänen syöpäsairaasta sukulaisestaan, jota en ole koskaan tavannutkaan. Itkin siinä unessa tämän ihmisen syöpää ja olin musertunut. Heräsin aamulla levottomana ja väsyneenä. Eli kun pidin taukoa ihmisestä, en kestä hänen juttujaan enää lainkaan. Olin unessa muuttunut häneksi, surin hänen tunteensa ominani.
Olen kamppaillut eroon läheisriippuvuudesta jo kauan, ja onko tosiaan niin, ettei ihmisiltä kestä enää mitään negatiivisten tunteiden projisointia? Tuo uni oli ihan sairas ja häiriintynyt. Mietin miten jatkaa, voinko vaan jättää sen ihmisen suruineen siihen ja lähteä? Vai olenko minä muuttunut liian herkäksi? Terapiaan hän ei suostu, olen ehdottanut.
Kommentit (11)
Vierailija kirjoitti:
Olet henkisen oksennuksen roskakori. Toinen käy luonasi helpottamassa oloaan ja itse et saa muuta kuin pahan olon ryöpyn. Itse liuin kokonaan pois tällaisesta ystävyydestä ja toisen kanssa yksinkertaisesti katkaisin välit mahdollisimman hyvässä hengessä. Sanoin hänelle, että ystävyytemme on muuttunut enkä saa siitä mitään. Olin valmis selvittämään asioita ja palauttamaan ystävyyden vastavuoroiseksi. Ystäväni ei halunnut, joten toivotin hänelle hyvää loppuelämää. En toivo hänelle muuta kuin hyvää, mutta en halua enää häntä elämääni.
Kiitos vastauksesta! Hyväksyivätkö ystäväsi etääntymisen ilman mitään konflikteja? Omani on herkkä itkemään, voin kuvitella kuinka hän alkaa vääntää kyyneltä jos puhuisin noin suoraan. Olen opetellut assertiivista viestintää, mutta sellainenkin jämäkkyys riittäisi murtamaan hänen varmasti. Erikoista silti on, ettei hän kestä ollenkaan minun suruani, kaikki eivät pidä esimerkiksi eläimistä, mutta kun olin allapäin 15-vuotiaan koirani kuolemasta, tämä realisti totesi ärtyneenä, että mitä sä sit hankit elukoita jos et ymmärrä, että ne kuolee joskus. Eli hän on tavallaan empatiakyvytön, kyvytön käsittelemään tunteitaan, ja minä olen varaventtiili joka helpottaa oloa, kuten sanoitkin, roskakori. Hänessä on paljon pahaa oloa, jota ei osaa eikä halua käsitellä. Mutta kaipa aikuinen on vastuussa itsestään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on ihan sama tilanne. Olen toisen ihmisen tunteiden, kriisien ja kaoottisen elämän kaatopaikka. Ja samanlaisena kaatopaikkana minua pitää myös koko hänen sukunsa. Mutta niiden kanssa olen sentään kieltäytynyt olemaan missään tekemisissä.
Mutta tuon ystävän kanssa olen mietteissäni, että minkä verran hyväksikäyttöä pitää sietää, kun toisella on taustana kuitenkin lapsuuden kaltoinkohtelua. Vai eikö siltikään yhtään, ja raaskinko luopua myös kaikesta hyvästä.
Tällä hetkellä en ole ollenkaan motivoitunut pitämään yhtään yhteyttä. Mutta tarvitsisin kestävämmän ratkaisun kuormittavaan ihmissuhteeseen.
Hyville näkemyksille olisi nyt käyttöä.
Alapeukuttajien näkemyksiäkin olisi mukava kuulla. Miten te toimisitte tällaisessa tilanteessa? Yksi mahdollisuus, jota olen harkinnut, on hakeutuminen itse terapiaan. Purkaisin terapiassa muiden minussa aiheuttamaa ahdistusta ja surisin heidän surujaan. Kuitenkin hahmotan asian niin, että minun on vedettävä rajat, en ole ukkosenjohdatin enkä juoksupoika, joka ottaa toisten ihmisten henkisen sonnan säkin harteilta omille harteilleen ja vie sen perattavaksi psykologille. Näiden ihmisten itsensä tulee kantaa sontakuormansa suoraan ammattilaiselle. Sitä he tuskin tekevät, koska se vaatisi omien ongelmien tunnistamista ja nöyryyttä. Nyt tarvitsisinkin keinoja ja tsemppiä, kuinka tahdikkaasti poistun näyttämöltä elämään omaa elämääni, ja siivoamaan vain omat sotkuni. Ap.
Kuulostaa siltä että ystäväsi on rusinat pullasta-tyyppiä. Hän haluaa osakseen empatiaa ja kuuntelua, sen sijaan itse ei pysty/tajua antaa samoja asioita sinulle esim. kun koirasi kuoli. Kuulostaa kovin epäreilulta tilanteelta.
Sinuna varmaan alkaisin vähentää tapaamisia radikaalisti, käyttäen jopa valkoisia valheita että on koronaoireita yms. Yhteydenpitoa voi muutenkin varmaan vähentää, vastaat viesteihin viiveellä ja jos soittaa, pidä puhelut lyhyinä sanoen että nyt pitää jatkaa askareita tai mitä ikinä. Helppoa se ei välttämättä ole, jos ystävä on tottunut siihen että olet aina saatavilla ja jos sinullekin on tullut tunne, että olet muka velvollinen aina kuuntelemaan ja auttamaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, varmasti omasta terapiasta on apua. Se voi auttaa juuri siinä, että pystyy vetämään terveet rajat.
Kuulostaa, ap, siltä että näet tilanteen kristallinkirkkaasti ja tiedät myös tasan tarkkaan mitä sinun pitää tehdä. Joten tee se.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tulee mieleen että jos sinulla on ap vaikeuksia tai sairauksia niin kenelle niistä itse puhut vai puhutko kenellekkään? Ajatteleppa jos puhuisit jollekin ja hän kirjoittaisi sitten tänne kuinka ei jaksa sinua ja juttujasi. Kannattaa myös asettua toisen ihmisen asemaan.
Rajat on hyvä pitää mutta kannattaa ajatella omalle kohdalle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tulee mieleen että jos sinulla on ap vaikeuksia tai sairauksia niin kenelle niistä itse puhut vai puhutko kenellekkään? Ajatteleppa jos puhuisit jollekin ja hän kirjoittaisi sitten tänne kuinka ei jaksa sinua ja juttujasi. Kannattaa myös asettua toisen ihmisen asemaan.
Rajat on hyvä pitää mutta kannattaa ajatella omalle kohdalle.
Puhun puolisoni kanssa. Joskus kauan sitten kävin juttelemassa myös psyk.sairaanhoitajalle, koska lapsuuteni oli traumaattinen, enkä halunnut sen vääristävän parisuhdettani tai vanhemmuuttani. Luen myös hyvin paljon self helpiä, oikeastaan ensimmäinen asia jonka teen, kun tunnistan itsessäni henkisen tai fyysisen puolen ongelman, googlaan sen. Arvioin, miten voisin asiaa selvittää itse vai tarvitaanko asiantuntijan apua. En ole koskaan vuodattanut kenellekään ahdistustani, siis sellaista oikeaa ahdistusta, tai pitänyt monologeja kuten ystäväni tekee. Minusta nämä asiat kuuluvat sinne asiantuntijalle. Varsinaisessa psykoterapiassa en ole koskaan ollut, nuo käynnit kpl olivat jollain arjen toimintakyvyn tukemisen nimellä olevia.
Jos puolisoni sanoisi, ettei jaksa juttujani, loukkaantuisin toki, mutta heti sen jälkeen menisin itseeni. Miksi läheinen kokee noin?
Olet henkisen oksennuksen roskakori. Toinen käy luonasi helpottamassa oloaan ja itse et saa muuta kuin pahan olon ryöpyn. Itse liuin kokonaan pois tällaisesta ystävyydestä ja toisen kanssa yksinkertaisesti katkaisin välit mahdollisimman hyvässä hengessä. Sanoin hänelle, että ystävyytemme on muuttunut enkä saa siitä mitään. Olin valmis selvittämään asioita ja palauttamaan ystävyyden vastavuoroiseksi. Ystäväni ei halunnut, joten toivotin hänelle hyvää loppuelämää. En toivo hänelle muuta kuin hyvää, mutta en halua enää häntä elämääni.