Tuntemattomat lapset moikkailee

Mullakin sama, tiedä sitten mistä johtuu😄😄

Kokeilepa vetää raksamiehen tamineet päälle ja oleile paikassa missä on myös päiväkotiryhmä. Pikkupojista ainakin puolet tulee lähistölle luuhaamaan ja rohkeimmat juttelemaan.

Sama minulla. En edes pidä lapsista. Silti ne hakeutuvat luokseni, tervehtivät ja haluavat kertoa elämästään, hakevat apua. Ja minähän juttelen ja kuuntelen, ratkotaan ongelmia. Eihän sitä tiedä jos kotona ei ole ketään jota kiinnostaa.

Vähän sama vika. Tänäänkin juttelin kahden lapsen kanssa ja moikkasin kolmatta.

Sellainen "kaikki tuntee apinan, apina ei ketään" - tilanne.

Minä olen lapselle opettanut, että ihmisiä tervehditään, ja hän on oikein mielissään kun saa moikkailla ihmisille. Monet varsinkin vanhemmat ihmiset tykkää ja vilkuttelee takaisin, ja sitten on hauska miten teini-ikäiset moikkaavat monesti kohteliaasti takaisin!:)

Lapset ovat vielä niin viattomia ja vilpittömiä että he haluavat jutella myös vieraille ihmisille. Minunkin pieni poikani vilkuttelee ja huutelee heippaa ohikulkijoille, häntä ei ole tylytetty eikä kielletty ottamasta kontaktia. Hänen maailmassaan ei tunneta vielä käsitettä ”ikävä ihminen”, ja hän on iloinen pieni lapsi joka haluaa kommunikoida näkemiensä tyyppien kanssa. Ei siinä sen mystisempää syytä ole.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen lapselle opettanut, että ihmisiä tervehditään, ja hän on oikein mielissään kun saa moikkailla ihmisille. Monet varsinkin vanhemmat ihmiset tykkää ja vilkuttelee takaisin, ja sitten on hauska miten teini-ikäiset moikkaavat monesti kohteliaasti takaisin!:)

Mä myös itse aina moikkailen lapsille ja noin 40 prosenttia moikkaa takaisin iloisena, loput vähän hämääntyy.

Minustakin on kiva, kun niin iloisesti moikkailevat. Kun ei omaa jälkikasvua ole, niin rupesin vaan epäilemään, että onko normaalia :D

Onko hyvää kasvatusta antaa lapsen olla niin luottavainen tuntemattomien suhteen? Isossa kaupungissa asujaa tuollainen vähän hirvittää.

Minullekin moikkaillaan ja moikkaan aina takaisin. Muistan, kun oma lapseni yhdessä vaiheessa moikkaili kaikkia vastaantulijoita rattaissa istuessaan ja kaupan kassoja ostoskörryssä istuessaan. Oli symppistä, kun tuntemattomat vastaantulijat moikkasivat takaisin. Lapsi harjoittelee tärkeitä elämän taitoja ja hienoa, että koko yhteisö on siinä apuna ja kunnioittaa lapsen aloitetta. Lapsi tulee nähdyksi.

Vierailija kirjoitti:

Sama minulla. En edes pidä lapsista. Silti ne hakeutuvat luokseni, tervehtivät ja haluavat kertoa elämästään, hakevat apua. Ja minähän juttelen ja kuuntelen, ratkotaan ongelmia. Eihän sitä tiedä jos kotona ei ole ketään jota kiinnostaa.

Ehkä sun olemuksessa on jonkinlaista lempeyttä, empaattisuutta ja läsnäolevuutta mikä vetää puoleensa.

Vierailija kirjoitti:

Onko hyvää kasvatusta antaa lapsen olla niin luottavainen tuntemattomien suhteen? Isossa kaupungissa asujaa tuollainen vähän hirvittää.

Lapsi liikkuu yksinään vasta, kun on siihen kypsä. Pienet ovat aikuisen valvonnassa. Isot kaupungit rakentuvat kaupunginosista ja lapsi oppii toimimaan omassa pihapiirissään ja myöhemmin kaupunginosassaan ja lopulta koko kaupungissa. Kaupungin koolla ei ole lapsen kannalta merkitystä, lähileikkipuisto on aina lähileikkipuisto jne..

Vierailija kirjoitti:

Onko hyvää kasvatusta antaa lapsen olla niin luottavainen tuntemattomien suhteen? Isossa kaupungissa asujaa tuollainen vähän hirvittää.

Pientä lasta, joka siis ei vielä liiku missään ilman tuttua aikusta, ei ole mielestäni tarpeen pelotella pahoilla ihmisillä. Sitten vähän isompana aletaan ikätason mukaisesti kertoa että ei saa lähteä vieraan ihmisen (eikä tutun, ellei vanhemmat ole sanoneet että asiasta on sovittu) mukaan missään tilanteessa, eikä vierailta saa ottaa mitään vastaan.

Oma lapseni on kolmevuotias, eikä tosiaankaan ole missään ilman valvontaa, siksi annan hänen vielä elää lapsen viattomassa maailmassa ja moikkailla vieraita ihmisiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sama minulla. En edes pidä lapsista. Silti ne hakeutuvat luokseni, tervehtivät ja haluavat kertoa elämästään, hakevat apua. Ja minähän juttelen ja kuuntelen, ratkotaan ongelmia. Eihän sitä tiedä jos kotona ei ole ketään jota kiinnostaa.

Ehkä sun olemuksessa on jonkinlaista lempeyttä, empaattisuutta ja läsnäolevuutta mikä vetää puoleensa.

En tiedä miten näkee. Jotkut aikuiset sanoo että olen pelottava ja joillakin ihmisillä on ihan selkeitä pelko-oireita minusta. Monesti minua pidetään ylpeänä ja ikävänä ihmisenä ihan ulkonäön perusteella. Lapset näkee jotain muuta.

Mä olen joskus epäillyt että muistutankohan jotain tarhan tai kerhon tätiä kun monet lapsiensa kanssa liikkuvat vanhemmat katsovat niin tuttavallisesti ja näyttää että meinaisivat moikata.

Minun varhaisimpia lapsuusmuistojani on kun moikkailin iloisesti vastaantulijoille ja eräs punkkariporukka jäi ihastelemaan miten ihana pikkupoika ja tarjosivat karkkiakin. Muistan hämärästi jonkun puliukonkin joskus keskustelleen äitini kanssa että kuinka hieno nuori mies sulla tässä onkaan. Nykyisin varmaan suurin osa äideistä kiertäisi kaukaa lapsineen tuollaiset porukat. Ehkä noiden muistojen vuoksi en aina tuomitse heti ensimmäisenä ihmisiä ulkoasun perusteella.

Näytät namusedältä/tädiltä. Tai sitten ovat kuvanneet selkäsi takana sinusta pilavideoita nettiin ja nyt kaikki tunnistavat.

Jos minua joku lapsi moikkaa en uskalla moikata takaisin koska pelkään muutenkin kaikkea ja varmasti vaikuta epäillyttävältä jos moikkaan.

Mua lähestyy vain aikuisvauvat, näkee kai että olen ainakin ollut lähes raivostuttavan kiltti, jota on voinut painostaa, kiusata ja kupata äärettömästi. Itse en osannut mitään rajoja laittaa.