Huono omatunto erosta, vaikka tunsin ettei mies nähnyt minua.

Suhteen alusta alkaen minä olin aktiivinen, mies alussa valehteli minulle ja tapaili muitakin. Minä olin nuori ja naiivi. Menimme yksiin ja kai kasvoimme yksiin, mies ehkä oli tyytyväinen kanssani. Vaan koskaan ei tuntunut että hän olisi tosissaan rakastanut, arvostanut ja nähnyt minua naisena. Suuttuessa saattoi ämmitelläkin. Olin silti se vaikeampi, hän oli perushyvä ja - kiltti, esim toi kaupasta mitä tiesi minun tykkäävän. Teki varmasti parhaansa ja isänä erityisesti. Lasten ja arjen myötä minun paha olo kasvoi. Koin, etten ole nainen hänelle ensinkään. Ei koskaan halunnut lähelle (paitsi seksi), halannut, katsonut minua. Pyysin pariterapiaan, sanoi että mene yksinäsi jos on ongelmia. Minulla oli järjettömän paha olla arjessa vaikka kaikki oli hyvin. Jälkikäteen ajatellen se johtui omasta kasvustakin, äitiydestä ja minuuden hausta eikä läheskään miehen "syytä". Lopulta oli niin Pah olo että lähdin. Ja se nyt jälkikäteen mietityttää paljon. Oloni on tasapainoinen ja hyvä yksin, mutta muistelen ehjää perhettä ja suren lastenkin vuoksi. Muistelen lämmöllä miehen hyviä puolia, kiltteyttä jne. Tunnen surua ja syyllisyyttä. Heitinkö kaiken turhaan? Rikoin lasten perheen.

Miten tästä yli ja mitä tulisi ajatella? Järjellä tuntuu, etten olisi eheytynyt siinä mitenkään. Niin paha olo oli ja tunsin olevani ilmaa, en nainen enkä arvokas. Mutta olisinko voinut päästä niistä tunteista ilman eroa jotenkin? En tiedä. Vaivaa. Ex elää nyt tyytyväistä elämää ja varmaan on hyvä puoliso uudelle naiserlleen. Lapset yhä surevat eroa ja mennyttä. Eivät niinkään halua olla isän uuden puolison luona, kaipaavat vanhempia yhteen. Se on itselleni taakka.