Lue keskustelun säännöt.
Kun ei peitto heilu: rutiinia vai kyllästymistä?
14.05.2021 |
Olen pitkässä parisuhteessa. En halua kumppaniani, vaikka pidän hänestä. Hän on ihan kiva ja mukava ihminen, mutta en vain pysty haluamaan häntä. Moni varmasti haluaisi ja arvostaisi. Olen miettinyt sitä, että minulle parisuhde on liian kiinteä olemisen muoto, että pystyn päästämään iholle sitä alati läsnä olevaa tyyppiä, jonka kanssa jaan arjen ja sovin kaikesta.
Olenko siis narsistinen härö vai kiintymyssuhdehäiriöinen anomaali olio? Vai joku muu?
Kommentit (23)
Onko pakko jos ei taho mie en ainakaa taho.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Meille kävi niin, että mies kai jotenkin piti minun seksuaalisuuttani ällöttävänä ja koki mustasukkaisuutta sitten myöhemmin kaikesta, mitä suhteen alussa olin kertonut. Se tuli ilmi vasta vuosia yhteenmenon jälkeen. Hänellä oli myös tapana vitsin varjolla jotenkin "tökkiä" minua niin, ettei ilmaissut suoraan toiveitaan, vaan toi esille, että toivoisi minun olevan avoimempi, kertovan enemmän siitä mistä tykkään, ihmetteli samalla miksi en tykkää jostain tietystä asiasta tai miksi en vain ole toisenlainen.
Jos esitin jotain toivetta, hän vain ohitti sen todeten, että koska haluaa tarjota sängyssä sitä mistä itse pitäisi, ei osaa muuta. Yritin tätä asiaa haastaa ja sanoa, että miksi hän sitten kysyy, jos ei vastaus kelpaa, mutta ei siitä tullut muuta kuin puolustuspuheenvuoro. Hän haluaa ns hyökätä suoraan alapäähän kiinni, koska itse haluaa sellaista, ei saa kosketella muualta (se ei tunnu kivalta). Hän haluaa sellaista seksiä mikä hänestä on kivaa, ei muunlaista.
Opin siihen, että hän haluaa kaiken etenevän suoraviivaisesti. Alapäähän kiinni vain, vaikka itsestä tuntuisi vielä siinä vaiheessa siltä, että kaikkea muuta on mielessä, mutta ei sitä. Sitten hän ihmetteli, miksi en ole aktiivisempi hänen "sen" suhteen, sillä yleisesti ottaen hänen mielestään normaali nainen palvoo miehen "sitä", mutta ehkä lesbo ei. Joten toisinsanoen, vaimon täytyy olla lesbo.
Vuosien varrella menetin kosketuksen siihen, mistä saattaisin itse tykätä. En tiedä enää. Ehkä jopa lähes täysin platonisesta suhteesta. Kunhan olisi jokin henkinen yhteys ja toisen kunnioitus.
Miehen on myös suoraviivainen. Joudun ihan sanomaan usein, että "lopeta, ei vielä". Hän vain innostuu liian nopeasti. Ehkä siinä mielessä sovimme yhteen miehen kanssa, että minua ei haittaa joutua sanomaan napakasti hänelle ja hän taas ei suutu siitä ja ymmärtää oman malttamattomuuden olevan tyhmää. Osaamme onneksi ottaa asian huumorilla, vaikka tottakai asia ärsyttää toistuvuuden takia. Yritän myös ajatella, etten itsekään ole maailman paras sänkykumppani. Toisaalta mieheni on valmis sängyssä tekemään mitä tahansa pyydänkin tai haluan, eikä koskaan ole suhtautunut minuun alentuvasti tai kommentoinut negatiivisesti tekemisiäni mitenkään.
Pidän tästä kaikesta vuosi vuodelta enemmän. Nyt 40v enemmän kuin koskaan, vaikka emme kovin usein tee asialle mitään, ehkä 2-3 krt/vko. Parasta on se, että miehellä on jonkin verran työmatkoja ja ehkä noin viikon on kuukaudesta poissa. Siinä ajassa ehtii huomata, miten paljon toista ikävöi.
Ei ole parisuhdekaan.
Voi kun kaikilla ihmisillä kuolleissa parisuhteissa riittäisi energiaa lähteä kävelemään. Tätä pitäisi opettaa jo kouluissa; etenkin pojille - jos parisuhde on huono, siitä täytyy lähteä pois eikä jäädä kärvistelemään ja voimaan itsekin huonosti.
Lähdön jälkeen elämä paranisi välittömästi. Suurimmalle osalle aktiivi-ikäisistä ihmisistä totaaliseksitön parisuhde on epätyydyttävä. Ja jokainen, joka on lähtenyt epätyydyttävästä suhteesta pois, voi huomata, että voi paljon paremmin, oli seksikumppania tai ei.
Ei se surkea parisuhde yleensä siitä muutu, vaan ainoastaan katkeroittaa.
Ehkä parhaassa tapauksessa sen jälkeen jätetyksi tullut voisi katsoa peiliin ja miettiä, missähän meni vikaan, tai ymmärtäisi olla yksin, huijaamatta ketään kanssaan suhteeseen. Tai voisi löytää uuden, yhteensopivamman ihmisen, jota haluaisi.