Milloin tuo murrosikä loppuu?!! Ei kestä eikä jaksa enää :(

Rauhallisesta, erittäin keskustelutaitoisesta, urheilullisesta pojasta tuli 17 ikävuoden hujakoilla laiska, valehteleva, vastuuton ja hyvin epäempaattinen. Itsekäs hän on ollut aina, mutta nyt aikuisuuden kynnyksellä itsekkyys ja epäempaattisuus tuntuu lisääntyvän ja esim. äitienpäivinä hän ei osoita minkäänlaista huomiota. Nyt poika on ihan vähän vaille 18, eli noin vuoden verran on tätä helvettiä jatkunut.

Riidellään paljon lähinnä koulunkäyntiin liittyen ja poika on minulle jatkuvasti suuttunut, koska patistan ja tavallaan pakotankin häntä hoitamaan kouluaan. Pojalla oli jo yksi välivuosi ennen ammattiopintoja, ja meinaa tipahtaa tästäkin ryhmästä, koska ei hoida kouluasioitaan. Varmaan tänäänkin murjottaa näiden riitojen vuoksi koko päivän eikä muista äitienpäivää "kostoksi".

Poika on fiksu ja pärjäsi peruskoulussa hyvin, mutta laiskuuden vuoksi jäi osassa aineista vähän jälkeen. Sysäsi silloin - ja sysää nyt entistä enemmän - vastuuta omista ongelmistaan ja laiskuudestaan muiden päälle. Tuntuu riitelevän myös kavereidensa kanssa jatkuvasti, sillä oman kertomansa mukaan tällä hetkellä kavereita on hyvin vähän, ja heidänkin kanssaan on tekemisissä lähinnä netin välityksellä.

Sisarukset ovat hyvinkin empaattisia, ja vaikka omat vaikeutensa jokaisen kanssa on ollut, ei tällaista jatkuvaa pahaa oloa ole aiheuttanut kumpikaan kahdesta sisaruksesta.

Lasten isällä on diagnosoitu narsistinen persoonallisuushäiriö ja pelottaa, että poika on samalla tiellä, vaikka isä ei ole juurikaan lasten elämässä mukana eikä ole kasvatukseenkaan osallistunut.

Mitään ongelmia pojalla ei omasta mielestään ole, kun koulukin ehdotti että poika kävisi juttelemassa aluksi vaikka koulupsykologin kanssa. Opettajien mielestä kyse on myöhästyneestä murrosiästä ja sen mukanaan tuomasta kipuilusta.

Perheenä emme pääse enää tässä kaupungissa minnekään saamaan apua, koska poika on lähes täysi-ikäinen. Itse kaipaisin todellakin keskusteluapua, mutta poika ei siis suostu mihinkään.

Se, että poika muuttaisi täysi-ikäistyttyään omilleen, ei ole mielestäni ratkaisu. Ensinnäkin kantaisin silti hänestä jatkuvaa huolta, ja toiseksi hän on erittäin isossa vaarassa syrjäytyä kokonaan.

Antaisi toivoa, jos tietäisi että tämä nyt joku vaihe, joka kuuluu kehitykseen. Hirvittää vaan, että tämä onkin pysyvä tila, tällainen hänestä tuli - jolloin tietysti voin vain syyttää itseäni epäonnistuneesta kasvattamisesta.