Miten teidän parisuhteet on edenneet vaihe vaiheeltaan?

Melkein ensitapaamisesta alkaen aloimme viettää viikonloput yhdessä, yleensä miehen luona, koska siellä oli enemmän tilaa ja tekemistä. Arki-iltaisin soittelimme ja vaihdoimme kuulumiset ja perjantaina, tai joskus jo torstaina, matkustin miehen luo ja sunnuntaina kotiin tai sieltä maanantaiaamuna suoraan töihin.

En enää muista, oliko meillä sen kummempia kuherruskuukausia.. Joskus puolen vuoden yhdessäolon kohdalla teimme ensimmäisen ulkomaanmatkan yhdessä ja sittemmin niitä koronaan saakka on tehty vuosittain 4-5. Joulut vietettiin alkuun erikseen, molemmat omilla läheisillään, samoin osa juhannuksista. Viimeiset kaksi joulua olemme viettäneet yhdessä, 2019 matkoilla ja 2020 kotona.

Yhteen muutimme noin neljän vuoden seurustelun jälkeen. Nyt olemme olleet yhdessä noin seitsemän vuotta. Mikä meidät pitää kimpassa? Varmaan se sama, minkä takia aloimme yhdessä olla eli yhdessä on hyvä olla. Molemmat olemme sitoutuneet tähän suhteeseen vakavissamme ja siltä pohjalta, että tämä on loppuelämän parisuhde.

Päivä 1 tavattiin

Päivä 2 mies soitti mulle, treffattiin illalla

Päivä 3 n.ssittiin

Päivä 4 kts. edellinen

Päivä 5 mies pyysi muuttamaan luokseen

Päivä 6 minä muutin

Tässä ollaan 1,5 vuotta myöhemmin. Harkitsen eroa koska ukko kiukuttelee ihan. koko. ajan. Ja juo liikaa. Ei jaksa.

Mutta olihan se hetken hauskaa.

En nyt tiedä oikeen kuherruskuukauden määritelmää, mutta se jännä ja kihelmöivä kausi kesti kymmenen kuukautta, joista kolme viimeistä asuttiin yhdessä. Eli muutettiin yhteen jo reilu puolen vuoden tapailun jälkeen.

Kuherruskuukauden jälkeenkin meillä oli hyvä kemia ja paljon hauskoja hetkiä. Siitä kuitenkin alkoi arkistuminen, joka miehen osalta tarkoitti sitä, että hän laiminlöi hygieniaansa paljon. Lisäksi seksiä alkoi olla hänen puolestaan vähemmän, kun minä olisin vieläkin mielellään peuhannut vähintään kerran päivässä. Alkoi tulla muitakin arjen ja erilaisten elämäntapojen haasteita vastaan. Kun minä yritin puhua vaikka siisteydestä tms. mies aina kuittasi kaiken niin, että mulla on ongelma ja vika on mussa. Mun mielipiteet ja tunteet eivät olleet enää tärkeitä.

Puolisen vuotta yhdessä asumisen jälkeen tajusin olleeni raskaana. Tajusin sen aika myöhään, koska mulla oli luotettava ehkäisy enkä pitänyt sitä todennäköisenä. Olin aluksi sillä kannalla, että suhde on niin tuore että on parempi tehdä keskeytys. Se tuntui kuitenkin pahalta. Mies halusi lapsen myös. Päätin siis pitää sen, mutta samalla yritin korjata meidän ongelmia ja päästä kompromisseihin arjessa, jotta olisimme pariskuntana valmiita lapsen syntymälle. Mies otti kaikki mun keskustelunaloitukset riidan haaskauksen ja alkoi käyttämään väkivaltaa. Sekä henkistä että fyysistä.

Jonkin aikaa mä siinä roikuin ja yritin korjata suhdetta. Sitten tajusin, että ei se mies oo muuttumassa eikä edes halua muuttua. Ei se edes itse myöntänyt olevansa väkivaltainen. Kaikki oli vain mun vika. Pakkasin kamani ja lähin menemään, raskaana. Aloitin elämäni yksin valmistautuen uuteen elämään yksinhuoltajaäitinä. Minusta lapsen ei ole hyvä kasvaa kodissa, jossa on väkivaltaa. Enkä itsellenikään halunnut sellaista elämää.

Siinä oli mun elämän merkittävin parisuhde. Oli siinä paljon hyvääkin, enemmän alkupuolella. En voisi sanoa katuvani, koska sainhan mä siitä lapsen. Mutta on se silti aika kurjaa, etten ole päässyt kokemaan normaalia rakastavaista ja turvallista parisuhdetta.

Tapailtiin silloin tällöin lähinnä seksin merkeissä

Saatiin lapsi

Muutettiin yhteen

Ostettiin asunto

Eli me ei olla oikeestaan seurusteltu koskaan, jos ei lasketa aikaa yhteenmuuton jälkeen. En suosittele kyllä kenellekään, mutta yhdessä edelleen 15 vuoden jälkeen.

Vierailija kirjoitti:

Tapailtiin silloin tällöin lähinnä seksin merkeissä

Saatiin lapsi

Muutettiin yhteen

Ostettiin asunto

Eli me ei olla oikeestaan seurusteltu koskaan, jos ei lasketa aikaa yhteenmuuton jälkeen. En suosittele kyllä kenellekään, mutta yhdessä edelleen 15 vuoden jälkeen.

Niin ja itsekin olen joskus miettinyt mikä meidät pitää yhdessä. Todella vaikeaa on joskus ollut. Rakkaus tietysti ja varmaan se, ettei kumpikaan halua antaa periksi. Kumpikin on pystynyt tekemään kompromisseja vaikeissa tilanteissa. Kummallakin on myös vapaus esim päättää omista rahoistaan. Ja seksuaalinen vetovoima.

Tutustuimme ja rakastuimme, ensimmäinen vuosi oli varsin auvoisaa. Vuoden jälkeen tuli ensimmäinen kriisivaihe, ja noin neljän ja seitsemän vuoden seurustelun jälkeen ehkä myös. Kriisivaiheet ovat tavallaan olleet samojen ongelmien kohtaamista ja ratkaisuyrityksiä. Meillä ne liittyvät mm läheisyyden ja erillisyyden säätelyyn, miten olla yhdessä siten että molemmilla on riittävästi omaakin tilaa. Nyt, yli kahdeksan vuoden yhdessäolon jälkeen, tuntuu viimein että monia ongelmia ja ristiriitoja on oikeasti käsitelty. Olemme viimein oppineet, osin pariterapian avustuksella, kohtaamaan ja ratkaisemaan ristiriitoja ilman että se tuntuu ahdistavalta ja pelottavalta. Uskallamme olla omia itsejämme ja antaa toisen myös olla oma itsensä. Ei ole pakko olla koko ajan yhdessä, mutta on myös halu ja tahto pyrkiä hyvään yhteyteen. Tässä on vaikuttanut myös vanhemmaksi tulo, siihen liittyvät henkilökohtaiset ja yhteiset kriisit ja niistä selviäminen. Tarinan opetus on että kannattaa yrittää, jos suhteessa on peruspalikat kunnossa, vaikka välillä olisi vaikeita vaiheita. 

Työkavereita. Pari yhteistä illan viettoa ja sitten hyvässä huppelissa päädyttiin sänkyyn. Naureskeltiin asialle aamulla ja sovittiin, että unohdetaan koko juttu.

Alettiin kuitenkin viettää yhä enemmän aikaa myös vapaa-ajalla ja tämä lipsahduskin toistui muutaman kerran, jossain kohtaa sitten sovittiin että tämä on ihan tämmöistä kevyttä ajanvietettä eikä sido kumpaakaan mihinkään. Sitten kun ukko oli puolisen vuotta pyörinyt nurkissani ihan vakiokalustona tuumattiin, että josko tässä nyt kuitenkin sitten seurustellaan?

Tästä muutama kuukausi ja mies muutti ihan virallisesti luokseni, eihän hän ollut kotonaan kuin piipahtanut vuoteen. Tästä vielä jotain 8kk niin yksi päivä pohdittiin, pitäisikö mennä naimisiin. Seuraavana päivänä maistraattiin ja sitten oltiinkin jo perustamassa perhettä.

Kaikki oikeastaan vain tapahtui omalla painollaan ilman suuria mullistuksia, yhtä pidetään edelleen ja paranee vain vuosi vuodelta.

Meillä ei koskaan ollut kuherruskuukautta:)

Olimme 1.5v työkavereita, sitten vietimme yön yhdessä. 2 viikon täydellisen hiljaisuuden (mies lomalla) jälkeen vei mut viikonlopuksi tapaamaan vanhempiaan. Siitä 2 vkoa ja mun valmiit lapseni olivat "mummolassa" mukana.

6kk myöhemmin ostettiin tontti ja siitä 3kk aloimme rakentamaan taloa. Tuo raksavuosi oli kai se kuherruskuukausi appiukko 3. pyöränä.

Nyt tulee 25v paitana ja peppuna täyteen:)

Ne viisi pelottavaa kirjainta...!