Terapeutin mielestä on huolestuttavaa kun meillä ei ole ystäviä.

Kyllähän niiden ystävyyksien tulisi olla aitoja. Minustakin on outoa, kun joku terapeutti sanoo tuollaista tajuamatta, että joku syyhän siihen on, jos ystäviä ei ole. Sinänsä olen sitä mieltä, että lapsille on parempi, jos vanhemmilla on seuraelämää, johon lapset osallistuvat, mutta kuinka monilla nykyisin on?

Toisekseen, miten tällaista kissanristiäisseuraelämää jaksaa toteuttaa, kun on omat työt ja haluaa joskus rentoutuakin?

Eri asia, jos olisi aitoja, oikeita ystävyyssuhteita.

Koronan aikana ei kenelläkään järkevällä ihmisellä ole ns. seuraelämää, koska kontakteja pitää vältellä.

Ei meilläkään ole perheystäviä. Miehellä on muutama kaveri jotka ehkä kerran vuoteen saattaa käydä meillä kylässä esim. kesämökillä. Mulla on lähinnä siskon ja veljen perheet joita niitäkin tavataan tosi harvoin. Ihan normaali teini siitä huolimatta.

Mun vanhemmilla ei ollut ystäviä ja kyllä oon myöhemmin tajunnut miten negatiivisesti se on vaikuttanut. Minusta on kasvanut kaveriton aikuinen (ehkä vanhemmat osasyynä, ehkä ei) ja tiedän miten vaikeaa niiden löytäminen on.

Jos on ihmisiä, joiden kanssa on mahdollisuus kaveerata niin ehdottomasti kannattaa. Jos on vaan ihmisiä, joiden seura ottaa enemmän kun antaa niin en sitten tiedä onko sellasesta väkinäisestä hengailusta hyötyä.

Millaisia ne ystävät sitten olisi? Onhan monilla jotain tuttuja mitä tervehditään ja vaihdetaan muutama sana, mutta ystäviä? Ei aikuisilla ole mitään ystäviä niin kuin lapsilla.  

Olisiko teillä sukulaisia joiden luona kyläillä perheenä? Minusta se riittää oikein hyvin. Ei meilläkään ole yhteisiä ystäviä. Mulla ja miehellä kummallakin on muutama kaveri jotka hyvin harvoin edes käyvät meillä, nähdään harrastuksissa yms. Käydään mummoilla ja siskojen perheiden luona yhdessä.

Meillä oli edesmenneen mieheni kanssa hänen taholtaan ystäväperheitä. Tapasimme heitä muutamia kertoja vuodessa syystä, että asuivat eri paikkakunnilla 300-600 km päässä. Yksikään heistä ei ole vaivautunut enää ottamaan minuun yhteyttä mieheni kuoltua. Tämän kysymyksen heittäisin  terapeutillenne, että mihin hän perustaa ajatuksensa perheystävistä. 

Aidoinkin perheystävyys rakentuu usein toisen puolison varaan ja sitten sitä puhumista ei enää vaan ole, Olipa kyse erosta tai kuolemasta tilanne muuttuu, kun jää yksin.

Kyllähän sosiaalisesta elämästä hyötyä on, mutta kaikille sen hankkiminen ei ole yhtä helppoa.

Vierailija kirjoitti:

Millaisia ne ystävät sitten olisi? Onhan monilla jotain tuttuja mitä tervehditään ja vaihdetaan muutama sana, mutta ystäviä? Ei aikuisilla ole mitään ystäviä niin kuin lapsilla.  

Mulla on tallella osa niistä lapsuuden ystävistä. Lisäksi opiskeluajoilta on porukka, miehen kautta yksi porukka, vanhoja kollegoita, sitten muutama naapuri tai lapsen kautta saatu ystävä — nähdään usein perheinäkin ja vietetään juhannuksia ja viikonloppuja yhdessä. Nyt vappuna ollaan kylässä läheisen perheen mökillä kaksi päivää. Ja sitten on vielä siskoni perhe ja miehen serkut lapsineen jotka ovat arjessa ja juhlassa mukana. Matkustellaan yhdessä jne.

Lapsi tuntuu nauttivan myös. En tiennyt että ystäviä ei kuulu olla.

Terapeutilla on aika mustavalkoinen maailma. Joku tietty kuva päässä miten hyvät ihmiset viettää aikaansa. Meillä ei ole ystäväperheitä, mutta emme silti kökötä perheenä vain keskenämme neljän seinän sisällä. Tavallisena viikonloppuna voin esimerkiksi lähteä esikoisen kanssa äidilleni kylään, kuopus lähtee isänsä kanssa harrastukseen jossa tapaavat muita lajin harrastajia, jossain välissä kumpikin lapsi varmaan käy omilla kavereillaan jne jne. Sekö olisi parempi että joku ystäväperhe tulisi tänne meidän sohvalle istuskelemaan illaksi?