Miten oppia hyväksymään, että elämä on mennyt aivan eri tavalla kuin olisi halunnut?

Sitä vaan jossain vaiheessa luovuttaa. Ei enää unelmoi ja menee päivän kerrallaan. T. Ammattivalittaja

Ymmärtämällä, että me kaikki toimimme aina sen tiedon valossa, mikä meillä on sillä hetkellä ollut. Ja antamalla itselleen anteeksi.

En tiedä lohduttaako sinua, että et ole yksin. Virheet on inhimillisiä, joillain käy parempi tuuri siinä että johtaako ne kuinka pahoihin tuloksiin. Ihmiset joilla on mennyt hyvin pitää toki kokonaan omana ansionansa asioita mielellään, vaikka lykkyäkin olisi ollut pelissä ja paljon.

Mutta en tosiaan tiedä kuinka se opitaan hyväksymään. Toivoo kai, että aika auttaa jossain vaiheessa, ei sitä asiaa pakoonkaan pääse että nyt meni näin.

No ei se ole kuule sanottua, että olisit kuitenkaan päässyt elämään haluamallasi tavalla. Esim. monet luulee että yliopistoon vaan mennään ja sieltä vaan valmistutaan. Tai että puolison voi valita kaikista.

Minä olen yrittänyt kaikenlaista, ja saanut huomata, että harvassa ovat asiat joihin pystyn. En käytä aikaani katkeruuteen, teen asioita joista nautin.

Vierailija kirjoitti:

No ei se ole kuule sanottua, että olisit kuitenkaan päässyt elämään haluamallasi tavalla. Esim. monet luulee että yliopistoon vaan mennään ja sieltä vaan valmistutaan. Tai että puolison voi valita kaikista.

Minä olen yrittänyt kaikenlaista, ja saanut huomata, että harvassa ovat asiat joihin pystyn. En käytä aikaani katkeruuteen, teen asioita joista nautin.

Minulla lähinnä omasta hölmöydestä ja heikkoudesta kyse, että miksi en ole päässyt elämään sellaista elämää kuin haluaisin.

Typeriä valintoja höystettynä olemattomalla itsesäätelyllä, niin ei ole hyvää jälkeä ei..

Vierailija kirjoitti:

En tiedä lohduttaako sinua, että et ole yksin. Virheet on inhimillisiä, joillain käy parempi tuuri siinä että johtaako ne kuinka pahoihin tuloksiin. Ihmiset joilla on mennyt hyvin pitää toki kokonaan omana ansionansa asioita mielellään, vaikka lykkyäkin olisi ollut pelissä ja paljon.

Mutta en tosiaan tiedä kuinka se opitaan hyväksymään. Toivoo kai, että aika auttaa jossain vaiheessa, ei sitä asiaa pakoonkaan pääse että nyt meni näin.

Kyllä se lohduttaa, sillä tunnen lähinnä sellaisia joiden elämä on mennyt aika sillä tavalla kuin ovat halunneetkin.

En taida tietää ketään toista, joka joutuisi elämään sellaista elämää jota ei missään nimessä haluaisi elää.

On muuten just sama teema kun Juha Vainion Albatrossissa. Pitää vissiin vaan tehdä työnsä kuten vanha merimies?

Tajusin jossakin kohtaa että _kaikkien_ _kaikki_ tekeminen elämässä on turhaa ja tuulen tavoittelua. Sadan vuoden jatkumona aivan höpöä. Tajusin, että minun tekemättömyyteni siinä on myös turhaa ja samantekevää. Helpotti kummasti.

Ehkä ongelma on juuri tuossa "haluamisessa".

Itse en ole koskaan halunnut elämältä mitään, enkä odottanut.

Joten kaikki on ollut pelkkää plussaa ja kaiken, mitä on tullut, olen ottanut tyytyväisenä vastaan.

Minulla on aina ollut katto pään päällä, ruokaa pöydässä, vaatteet päällä. On työtä, pitkään oli terveyttäkin. Omaa perhettä en saanut, mutta on ihanat sukulaiset ja ystävät. Kaikesta olen onnellinen ja kiitollinen.

Se helpottaa siinä vaiheessa kun huomaa, että se oma unelma, jota ei saanut, olisi ollut vielä huonompi.

Esim. mä haikailin ja yritin omakotitaloa vuosikaudet. Muutin jopa paikkakuntaa sen vuoksi mutta sitten kävi niin, että lopulta en saanut ja nykyään olen asiasta oikein tyytyväinen. Olisin jäänyt pahemman kerran jumiin ja loukkuun paikkakunnalle mikä olisi näivettynyt ja kuollut ympärilläni. Nyt olen vapaa ja pääsen liikkumaan ja muuttamaan lähes mieleni mukaan. En olisi ollut omakotitaloihminen muutenkaan. Olen aivan liian laiska ja mukavuudenhaluinen jatkuvaan puuhasteluun ja työntekoon talon ympärillä.

Vierailija kirjoitti:

Tajusin jossakin kohtaa että _kaikkien_ _kaikki_ tekeminen elämässä on turhaa ja tuulen tavoittelua. Sadan vuoden jatkumona aivan höpöä. Tajusin, että minun tekemättömyyteni siinä on myös turhaa ja samantekevää. Helpotti kummasti.

Tämän kun ymmärtää, niin elämä on paljon mukavampaa. Mikään ei ole vakavaa, tärkeätä tai oleellista. Kaikki on katoavaista. Parin sadan vuoden päästä kukaan ei muista meitä saati sitten mitä me tehtiin.  Aivan epäoleellista luulla asioiden olevan jotenkin merkityksellisiä. Samoin oman itsensä korostaminen omissa ajatuksissaan oli sitten kyse epäonnistumisessa tai vaikkapa menestyksessä. Ketään ei oikeasti kiinnosta ja hyvä niin. Ja se ainutlaatuisuus. Kaikkihan me ollaan niin ainutlaatuisia ja samalla miljardien ihmisten massaa.

Elämää ei vain voi etukäteen suunnitella. Jossain kohtaa se aina potkaisee. Olet ehkä vaikka olet saanut kaiken haluamasi , ja sitten sairastut vakavasti. Silloin kaikki saavutettu tuntuu toisarvoiselta ja riittää kun elämä jatkuisi. Tai jotain muuta mikä vaihtaa näkökulman täysin.

Ehkä riittää, että olet terve ja hengissä?

Vierailija kirjoitti:

Tajusin jossakin kohtaa että _kaikkien_ _kaikki_ tekeminen elämässä on turhaa ja tuulen tavoittelua. Sadan vuoden jatkumona aivan höpöä. Tajusin, että minun tekemättömyyteni siinä on myös turhaa ja samantekevää. Helpotti kummasti.

Mä olisin halunnut mukavaa elämää, en siis ole haaveillut mistään materiasta tai tavoitellut menestystä.

Minua ei kiinnosta sellaiset asiat, vaan hyvä olo ja tunnelma.

Onnistuin hankkimaan itselleni epämukavan elämän..

Antamalla itselleen anteeksi ja kääntämällä päänsä poispäin sieltä menneistä. Menneisiin et voi enää vaikuttaa vaan ainoastaan siihen annatko menneiden sanella myös nykyhetkesi ja tulevaisuutesi. Elämä on tässä ja nyt ja voit tänäänkin tehdä päätöksen siitä, että olet rangaissut itseäsi menneistä jo riittävästi. Nyt on aika puhdistaa pöytä ja alkaa miettimään ja suunnittelemaan itselleen hyvin ansaittua mukavempaa tulevaisuutta.

Itselläni vaikein rasti on ehkä se, kun vapaus on minulle suurin arvo ja vapautta ei ole (koska on lapsi).

Vierailija kirjoitti:

Antamalla itselleen anteeksi ja kääntämällä päänsä poispäin sieltä menneistä. Menneisiin et voi enää vaikuttaa vaan ainoastaan siihen annatko menneiden sanella myös nykyhetkesi ja tulevaisuutesi. Elämä on tässä ja nyt ja voit tänäänkin tehdä päätöksen siitä, että olet rangaissut itseäsi menneistä jo riittävästi. Nyt on aika puhdistaa pöytä ja alkaa miettimään ja suunnittelemaan itselleen hyvin ansaittua mukavempaa tulevaisuutta.

Tämä on kyllä niin totta ja välillä näin ajattelenkin, mutta toteutus ontuu.

Märehdin ihan sairaasti menneitä ja vaikea päästä irti siitä.

Tiedostan sellaisen ”jos en olisi silloin tehnyt sitä ja tätä vaan näin ja noin”-ajattelun olevan turhaa, mutta en pääse siitä eroon.

Miksi hyväksyä? Yritä muuttaa sitä niin kauan kuin henki pihisee.

Vierailija kirjoitti:

Ehkä ongelma on juuri tuossa "haluamisessa".

Itse en ole koskaan halunnut elämältä mitään, enkä odottanut.

Joten kaikki on ollut pelkkää plussaa ja kaiken, mitä on tullut, olen ottanut tyytyväisenä vastaan.

Minulla on aina ollut katto pään päällä, ruokaa pöydässä, vaatteet päällä. On työtä, pitkään oli terveyttäkin. Omaa perhettä en saanut, mutta on ihanat sukulaiset ja ystävät. Kaikesta olen onnellinen ja kiitollinen.

Minä taas selvisin esim. lapsena ja teininä sillä, että unelmoin mitä kaikkea teen sitten kun olen iso ja vapaa.

No, onnistuin saamaan lapsen siinä heti aikuistumisen kynnyksellä, joten mitään vapautta ei koskaan tullut.

Ja tiedän, että aivan oma vika, mutta vaikea silti hyväksyä ja päästä eteenpäin.

Jos olet tehnyt valinnat itse etkä ole vain muiden mukaan elänyt niin etkö silloin ole elänyt mielekkäästi?

Eiköhän sen ajan kanssa opi. Ite myös hölmöilyjen takia en pääse unelma ammattiini enää ikinä. Myös ikä niissä ammateissa alkaa tulla jo vastaan, pitää tehdä sitten jotain muuta, mut hölmöilyä ei kannata jatkaa! M-30