Muita jotka eivät saaneet olla lapsena/teininä hetkeäkään rauhassa, aina olisi pitänyt olla tekemässä jotakin

Nuo kaltoinkohdelleet vanhemmat ei ikinä tunnusta mitään eikä ikinä pyydä anteeksi. Haluavat olla aina oikeassa.

Harmi. Sillä se hinta on usein että menettävät lapsensa. Mun vanhemmat on menettäneet minut sillä, että yhä jatkavat tuhoavaa toimintaa ja ovat pahoja ja aggressiivisia. Samalla ovat menettäneet lapsenlapsensa.

Olen antanut mahdollisuuksia ja sanonut että voimme tavata jos käytös on hyvää ja kohteliasta ja turvallista lasten kannalta.

Ei lle onnistunut. Pari kertaa yritettiin, päättyi aina toisen vanhemman narsistiraivariin ja riehumiseen. Enää ei tavata.

Sehän se johtopäätös on että oma lapsi ja lapsenlspset ei ole kovin tärkeitä, kun ei sen vertaa viitsi omaa käytöstään rajoittaa että voisi tavata ja pitää joskus yhteytä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ahkera Liisa kirjoitti:

<<Koko kanssakäyminen on niin raskasta ja kuluttavaa että en vaan enää jaksa. Olen loppu. Poikki. Katki. Koko helvetin elämä on ollut orjuuttajien käskytyksen tottelua ja alistumista niiden mielivaltaan.>>

Voitko sanoa tuon että et enää jaksa, sanot näkemiin, haet lähestymiskieltoa.

Oletko taloudellisesti vanhemmistasi riippuvainen vai mikä riippuvuus ? Mikään laki ei velvoita lapsia huolehtimaan vanhemmistaan.

Ensimmäinen kerta kun tämä Ahkera Liisa sanoi jotain järkevää tässä ketjussa!

Todellakin mieti siis tarkasti, haluatko vielä vuosia tai vuosikymmeniä jatkaa tuota väkivallan vastaanottoa... vai nostatko kytkintä.

- eri, itsekin 40v. (nostanut kytkintä 25-vuotiaana, ja nyt vasta alkaa aika parantaa haavoja pitkällisen paranemisprosessin jälkeen)

Hei, haluaisin kysyä sulta että oletko kokenyt syyllisyydentuntoa ja miten pääsit siitä eroon? Mulla tilanne jossa 40v ajan olen haukannut paskaa vanhemmiltani, ottanut vastaan väkivaltaa ja kaikenlaista kaltoinkohtelua. Noin 1,5v sitten tuli oikein kunnon kahakka jonka yhteydessä sain katkaistua välit.

Helpottavaa. Mutta samalla tunnen syyllisyyttä ja jahkaan että pitäisikö vielä antaa mahdollisuus, olinko nyt jyrkkä, jospa ne vielä muuttuisi.

No eihän ne muutu. Mutta miten saan tuon ”lapsen” äänen hiljaiseksi joka sisälläni yhä elättelee toivoa turhasta?

Empatia itseä kohtaan sai aikaan sen, että loukkaantumisen tunne kasvoi paljon suuremmaksi kuin syyllisyyden tunne. Lopulta jälkimmäinen jopa loppui. Olin vain sydänjuuriani myöten loukkaantunut, mikä ei enää mennyt ohi (ja miten olisikaan mennyt, kun kaltoinkohtelu vain jatkui). Tämä lopulta pelasti minut.

Meilläkin oli isompi kahakka 20v. sitten, minkä jälkeen olen viimeistään oikein kunnolla ymmärtänyt, että nämä tyypit eivät yhtään välitä minusta. Eivät siis yhtään. Lapsenuskossani olin halunnut muutaman hyvän asian heistä vielä uskoa, mutta niistäkin meni pohja alta. Selvisi siis asioita, esim. miten minusta on puhuttu toisille ihmisille, jotka saivat vetämään rajan. En tuollaista ota vain vastaan keneltäkään. Kukaan, joka vahingoittaa minua ei pääse enää lähelleni. Koskee myös omia perheenjäseniä/sukulaisia. Sisarustakaan ei ole ollut ikävä, koska hänessä on myös alkanut näkyä ikäviä vaikutteita jäätyään hengaamaan näiden ihmisten lähelle.

Yksin on parempi olla kuin huonossa seurassa siis. Ja kyllä se yksinäisyyskin helpottaa ajan kanssa, kun ympärille löytyy oma terve yhteisö (ja kun näin käy, tämä vahvistaa tunnetta aiemmin tehdystä ratkaisusta jättää pahoinpitelijät keskenään toistensa seuraan).

Juuri näin kuten kirjoitat. Aikuinen ottaa oman tilan, määrittelee rajat joita ei ylitetä, samalla voi olla ystävällinen. Kohteliaasti vain kertoo oman totuutensa, kuuntelee myös toista mutta pitää päätöksenteon omissa käsissään. Aloita ajatellen tämä on uuden elämäni ensimmäinen päivä !

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ahkera Liisa kirjoitti:

<<Koko kanssakäyminen on niin raskasta ja kuluttavaa että en vaan enää jaksa. Olen loppu. Poikki. Katki. Koko helvetin elämä on ollut orjuuttajien käskytyksen tottelua ja alistumista niiden mielivaltaan.>>

Voitko sanoa tuon että et enää jaksa, sanot näkemiin, haet lähestymiskieltoa.

Oletko taloudellisesti vanhemmistasi riippuvainen vai mikä riippuvuus ? Mikään laki ei velvoita lapsia huolehtimaan vanhemmistaan.

Ensimmäinen kerta kun tämä Ahkera Liisa sanoi jotain järkevää tässä ketjussa!

Todellakin mieti siis tarkasti, haluatko vielä vuosia tai vuosikymmeniä jatkaa tuota väkivallan vastaanottoa... vai nostatko kytkintä.

- eri, itsekin 40v. (nostanut kytkintä 25-vuotiaana, ja nyt vasta alkaa aika parantaa haavoja pitkällisen paranemisprosessin jälkeen)

Hei, haluaisin kysyä sulta että oletko kokenyt syyllisyydentuntoa ja miten pääsit siitä eroon? Mulla tilanne jossa 40v ajan olen haukannut paskaa vanhemmiltani, ottanut vastaan väkivaltaa ja kaikenlaista kaltoinkohtelua. Noin 1,5v sitten tuli oikein kunnon kahakka jonka yhteydessä sain katkaistua välit.

Helpottavaa. Mutta samalla tunnen syyllisyyttä ja jahkaan että pitäisikö vielä antaa mahdollisuus, olinko nyt jyrkkä, jospa ne vielä muuttuisi.

No eihän ne muutu. Mutta miten saan tuon ”lapsen” äänen hiljaiseksi joka sisälläni yhä elättelee toivoa turhasta?

Empatia itseä kohtaan sai aikaan sen, että loukkaantumisen tunne kasvoi paljon suuremmaksi kuin syyllisyyden tunne. Lopulta jälkimmäinen jopa loppui. Olin vain sydänjuuriani myöten loukkaantunut, mikä ei enää mennyt ohi (ja miten olisikaan mennyt, kun kaltoinkohtelu vain jatkui). Tämä lopulta pelasti minut.

Meilläkin oli isompi kahakka 20v. sitten, minkä jälkeen olen viimeistään oikein kunnolla ymmärtänyt, että nämä tyypit eivät yhtään välitä minusta. Eivät siis yhtään. Lapsenuskossani olin halunnut muutaman hyvän asian heistä vielä uskoa, mutta niistäkin meni pohja alta. Selvisi siis asioita, esim. miten minusta on puhuttu toisille ihmisille, jotka saivat vetämään rajan. En tuollaista ota vain vastaan keneltäkään. Kukaan, joka vahingoittaa minua ei pääse enää lähelleni. Koskee myös omia perheenjäseniä/sukulaisia. Sisarustakaan ei ole ollut ikävä, koska hänessä on myös alkanut näkyä ikäviä vaikutteita jäätyään hengaamaan näiden ihmisten lähelle.

Yksin on parempi olla kuin huonossa seurassa siis. Ja kyllä se yksinäisyyskin helpottaa ajan kanssa, kun ympärille löytyy oma terve yhteisö (ja kun näin käy, tämä vahvistaa tunnetta aiemmin tehdystä ratkaisusta jättää pahoinpitelijät keskenään toistensa seuraan).

Tosi hyvä viesti. Menin ihan hiljaiseksi. Sillä tajusin että koko ajan olen miettinyt että nyt varmaan vanhemmilla on paha mieli, olenkohan nyt loukannut niitä, nyt ne varmaan ovat katkeroa, toivottavasti nyt äiti jaksaa isää.. jne. Ja kertaakaan en ole ajatellut että miten MINÄ jaksan, miten minä olen pahoittanut mieleni, miten paljon minua on satutettu ja loukattu.

Tämä on se ohjelmointi jonka narsistinen vanhempi teki eli koko ajan lapsen tehtävä oli pitää huoli vanhemman hyvästä mielestä, kannatella vanhemman tunnetilaa, huolehtia ettei tunnelma kiristy, ohjata keskustelua ja tilannetta niin että vanhemman hyvä mieli säilyy.

Nyt en siis aikuisenakaan osaa ajatella itseäni, vaan edelleen murehdin onko noilla kaltoinkohtelevilla pa$kiaisilla nyt paha mieli tai murheellinen olo. Järkyttävää.

Se myötätunto kuuluisi minulle itselleni eikä noille ihmisperseille. Kai tätä pitää alkaa vähän kerrassaan opettelemaan.

Näin toiseltq puolen katsottuna: mun vanhemmilla ei ole ikinä käynyt mielessäkään että onkohan he pahoittaneet mun mielen tai satuttaneet mua. Lapsena pahoinoideltiin, eikä mitenkään koskaan lohdutettu tai sanottu mitään kaunista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ahkera Liisa kirjoitti:

<<Koko kanssakäyminen on niin raskasta ja kuluttavaa että en vaan enää jaksa. Olen loppu. Poikki. Katki. Koko helvetin elämä on ollut orjuuttajien käskytyksen tottelua ja alistumista niiden mielivaltaan.>>

Voitko sanoa tuon että et enää jaksa, sanot näkemiin, haet lähestymiskieltoa.

Oletko taloudellisesti vanhemmistasi riippuvainen vai mikä riippuvuus ? Mikään laki ei velvoita lapsia huolehtimaan vanhemmistaan.

Ensimmäinen kerta kun tämä Ahkera Liisa sanoi jotain järkevää tässä ketjussa!

Todellakin mieti siis tarkasti, haluatko vielä vuosia tai vuosikymmeniä jatkaa tuota väkivallan vastaanottoa... vai nostatko kytkintä.

- eri, itsekin 40v. (nostanut kytkintä 25-vuotiaana, ja nyt vasta alkaa aika parantaa haavoja pitkällisen paranemisprosessin jälkeen)

Hei, haluaisin kysyä sulta että oletko kokenyt syyllisyydentuntoa ja miten pääsit siitä eroon? Mulla tilanne jossa 40v ajan olen haukannut paskaa vanhemmiltani, ottanut vastaan väkivaltaa ja kaikenlaista kaltoinkohtelua. Noin 1,5v sitten tuli oikein kunnon kahakka jonka yhteydessä sain katkaistua välit.

Helpottavaa. Mutta samalla tunnen syyllisyyttä ja jahkaan että pitäisikö vielä antaa mahdollisuus, olinko nyt jyrkkä, jospa ne vielä muuttuisi.

No eihän ne muutu. Mutta miten saan tuon ”lapsen” äänen hiljaiseksi joka sisälläni yhä elättelee toivoa turhasta?

Empatia itseä kohtaan sai aikaan sen, että loukkaantumisen tunne kasvoi paljon suuremmaksi kuin syyllisyyden tunne. Lopulta jälkimmäinen jopa loppui. Olin vain sydänjuuriani myöten loukkaantunut, mikä ei enää mennyt ohi (ja miten olisikaan mennyt, kun kaltoinkohtelu vain jatkui). Tämä lopulta pelasti minut.

Meilläkin oli isompi kahakka 20v. sitten, minkä jälkeen olen viimeistään oikein kunnolla ymmärtänyt, että nämä tyypit eivät yhtään välitä minusta. Eivät siis yhtään. Lapsenuskossani olin halunnut muutaman hyvän asian heistä vielä uskoa, mutta niistäkin meni pohja alta. Selvisi siis asioita, esim. miten minusta on puhuttu toisille ihmisille, jotka saivat vetämään rajan. En tuollaista ota vain vastaan keneltäkään. Kukaan, joka vahingoittaa minua ei pääse enää lähelleni. Koskee myös omia perheenjäseniä/sukulaisia. Sisarustakaan ei ole ollut ikävä, koska hänessä on myös alkanut näkyä ikäviä vaikutteita jäätyään hengaamaan näiden ihmisten lähelle.

Yksin on parempi olla kuin huonossa seurassa siis. Ja kyllä se yksinäisyyskin helpottaa ajan kanssa, kun ympärille löytyy oma terve yhteisö (ja kun näin käy, tämä vahvistaa tunnetta aiemmin tehdystä ratkaisusta jättää pahoinpitelijät keskenään toistensa seuraan).

Tosi hyvä viesti. Menin ihan hiljaiseksi. Sillä tajusin että koko ajan olen miettinyt että nyt varmaan vanhemmilla on paha mieli, olenkohan nyt loukannut niitä, nyt ne varmaan ovat katkeroa, toivottavasti nyt äiti jaksaa isää.. jne. Ja kertaakaan en ole ajatellut että miten MINÄ jaksan, miten minä olen pahoittanut mieleni, miten paljon minua on satutettu ja loukattu.

Tämä on se ohjelmointi jonka narsistinen vanhempi teki eli koko ajan lapsen tehtävä oli pitää huoli vanhemman hyvästä mielestä, kannatella vanhemman tunnetilaa, huolehtia ettei tunnelma kiristy, ohjata keskustelua ja tilannetta niin että vanhemman hyvä mieli säilyy.

Nyt en siis aikuisenakaan osaa ajatella itseäni, vaan edelleen murehdin onko noilla kaltoinkohtelevilla pa$kiaisilla nyt paha mieli tai murheellinen olo. Järkyttävää.

Se myötätunto kuuluisi minulle itselleni eikä noille ihmisperseille. Kai tätä pitää alkaa vähän kerrassaan opettelemaan.

Näin toiseltq puolen katsottuna: mun vanhemmilla ei ole ikinä käynyt mielessäkään että onkohan he pahoittaneet mun mielen tai satuttaneet mua. Lapsena pahoinoideltiin, eikä mitenkään koskaan lohdutettu tai sanottu mitään kaunista.

Olen se kenelle vastasit. Tiedän hyvin kyllä tuon tunteen, nuoruudestani varsinkin... ja tosi hyvin säkin kuvaat tätä meidän tällaisissa perheissä kasvaneiden dilemmaa. Tekisi suorastaan mieli halata sinua, ja teitä muitakin saman kokeneita...!

Myötätunto tosiaan kenelle se kuuluu vähitellen, vai mitä. Sitä kautta myös aukeaa vähitellen uudet polut... ja voi olla myös vähän kliseisen kuuloista, mutta se on totta että surutyön kautta ja muutenkin elämällä läpi loukkaantumisen ym. tunteet, pääsee vähitellen eroon tuosta loukusta. Eikä enää jää odottamaan sitä, että nuo pahoinpitelijät joskus muuttuisivat.

Vierailija kirjoitti:

Mua kiinnostaa edelleen se että miten oikein tulette toimeen vanhempienne kanssa? Kun ne on aivan mahdottomia. Tämä siis kysymys niille joilla hullut/sadistit/orjuuttajat vanhempina.

Kun se sama lapsuuden kaltoinkohtelu ja alistaminen vaan jatkuu. Uhkailu, kiristys, haukkuminen ja arvostelu. Yhtä ainoa kertaa - siis TODELLAKIN niin että yhtä ainoaa kertaa - eivät vanhempani ole pystyneet normaaliin vuorovaikutukseen aikuisiälläni. Ihan joka ikinen yhteydenpitokerta - oli se puhelu tai vierailu - johtaa aina siihen solvaamiseen, julmaan arvosteluun, usein uhkailuun ja joskus jopa käsiksi käymiseen.

Aivan järkyttävä nöyryytys kun vanha vanhempi äkkiarvaamatta ilman varoitusta antaa tukkapöllyn nelikymppiselle tyttärelleen. Mulla meni pala kurkkuun ja itkua yritin pidätellä, mitään äläkkää ei voinut nostaa tai tulisi nyrkistä.

Koko kanssakäyminen on niin raskasta ja kuluttavaa että en vaan enää jaksa. Olen loppu. Poikki. Katki. Koko helvetin elämä on ollut orjuuttajien käskytyksen tottelua ja alistumista niiden mielivaltaan.

Tuo loppuu vain vanhempien kuolemaan, tai siihen että asetat itse ne rajat. Jälkimmäinen on paljon parempi vaihtoehto kuin ensimmäinen, koska jos et koskaan pääse puolustamaan itseäsi tavalla tai toisella, tuo vanhempien sadismi jää lopulliseksi, ja sinun alistumisesi täydelliseksi.

Mene terapiaan. Hae apua, että saat itsesi irti tuosta kuviosta. Se on vaikeaa, mutta ei missään nimessä mahdotonta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Osa isovanhemmista yrittää paikata raivokkaasti omia kasvatusvirheitään puuttumalla ja sekaantumalla jatkuvasti aikuisten lastensa parisuhteeseen ja perhe-elämään. Isovanhemmat yrittävät epätoivoisesti paikata omia kasvatusvirheitään puuttumalla myös lastenlasten hoitoon ja kasvatukseen. Valitettavasti se juna meni jo! Lastenhoito ja lastenkasvatus on vanhempien työtä ja vanhempien vastuulla. Isovanhempien ei tule määräillä, komennella ja besserwisseröidä aikuisten lastensa perheissä! Isovanhempien narsistinen ja rajaton käytös aiheuttaa paljon perheriitoja ja pahaa mieltä lapsiperheissä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yllättävää. Minunkin sodankokeneet isovanhempani (-17 ja -25) olivat rakastavia ja lempeitä. Olen aina ihmetellyt, miksi äitini oli sellainen kiusaaja, vaikka oli niin ihanat vanhemmat. Ilmeisesti, koska isäni oli täysverinen persoonallisuushäiriöinen kusipää tyranni, joka rääkkäsi kaikkia. Äiti sitten kiusasi vuorostaan minua, esikoista. On sen itsekin myöntänyt. Tuttu psykologinen ilmiö. Jos joutuu yhdelle alistumaan, kiusaa itseään heikompaa. Ja lapsi potkaisee koiraa.

Mutta että muillakin on sama kokemus: sodankäyneet olivat lapsenlapsille rakastavia. Mutta olivatkohan lapsilleen??

Eivät välttämättä olleet. Omat vanhempani ovat rakastavia ja välittäviä vanhempia (syntyneet 50-luvulla). Isäni on kuitenkin välillä vähän kiihkeä, vaatii koulumenestystä, ja hermostuu todella helposti(+kaikki suihku kyttäämiset jne). Saattaa myös välillä mököttää. Hänellä on myös selvää ahdistuneisuutta, joka ilmenee jatkuvalla työnteolla, koko ajan pitää olla tekemässä jotain.

No isänisä taas oli mitä paras vaari, rauhallinen ja antoi aikaa sekä osteli meille lahjoja. Kuitenkin kun isäni oli pieni, vaari oli kuulemma todella ankara isälle, ei olisi halunnut lasten harrastavan vaikka siinä menestyivät (tämän vuoksi yritti saada meitä lapsia urheiluharrastuksiin), eikä muutenkaan ollu välittävä isä. Siis täydellinen vastakohta meille lapsenlapsille.

Vaari sitten kokee tästä huonoa omatuntoa, jonka vuoksi yrittää sitten hyvittää tämän meille lapsenlapsille. Tästä isä on isälleen sitten katkera, koska häntä ei rakastettu samalla tavalla.

Olen jutellut muutaman vanhemman mummoikäisen kanssa lapsista ja lapsenlapsista. Jotkut, oikeastaan suurin osa, ovat sanoneet, että se lapsenlapsiaika on ollut heille elämän parasta aikaa. Nuoruus meni hankkiessa leipää pöytään, lasten kanssa ei ehtinyt olla ja oli rahapulaa ja muita huolia.

Lastenlasten kanssa oli / oli ollut erilaista. Paljon aikaa, voi nauttia, ei tarvitse komentaa, ei huolehtia toimeentulosta ja saa hemmotella. Ei ole vastuuta eikä kiirettä. Jotkut sanovat myös tuosa että on huono omatunto, kun ei ehtinyt / saanut / osannut olla omien lasten kanssa.

Vaarien kanssa en ole jutellut, mutta ehkä heillä joillakin on ensimmäinen tilaisuus viettää aikaa lasten kanssa. Ehkä aiemmin on ollut työkiireet, ja vaimo hoitanut lapset. Eikä tunteista ole puhuttu, tuntuu että se on nykyäänkin miehille vaikeaa. On tosi surullista, että he eivät pysty sanomaan aikuisille lapsilleen, jos rakastavat heitä.

Olen nainen ja minulle tunteiden ilmaisu on ollut aina vaikeaa. Olen joutunut opettelemaan halaamisesta alkaen silmiin ja ilmeisiin. En vieläkään osaa kunnolla puhua tunteista. Silti tunnen ja rakastan. Joskus se pitää vaan sanoa ääneen, vaikka tuntuisi miten oudolta.

Totta puhut. Vanhemmilla on vastuu lastensa kasvatuksesta. Parisuhteeseen ja perhe-elämään ei saa kukaan sekaantua. Aikuiset lapset tekee omat päätöksensä.

Onnellinen on sellainen suku ja perhe, jossa välitetään toisista, keskustellaan ja sovitaan asioista ja kuunnellaan toisia. Eikä sanota mitään että "hyväähän minä vaan tarkoitin", jos aikuinen lapsi kertoo rajansa, vaan uskotaan se. Näin ainakin itse haluaisin toimia.

Toisaalta: Yhteen asiaan puutun, jos tarvitsee, lasten kohteluun. Jos lapsia kohdellaan huonosti, siihen pitää puuttua. Kaikkien. Lapsia ei saa lyödä, heitä ei saa mitätöidä eikä heille saa huutaa jatkuvasti tai rankaista asioista, joille he eivät voi mitään. Heiltä ei saa vaatia sellaista, mikä ei kuulu heidän ikäänsä tai kehitystasoonsa.

Voi kun minulla olisi sitten vielä viisautta erottaa, mikä on oleellista. Vanhemmilla on oikeus päättää monesta asiasta, missä voin olla eri mieltä, mutta se minun pitää hyväksyä. Neuvoja ei saa antaa pyytämättä, mutta ajattelen että voi kysyä, saako sanoa mitä jostain tuli mieleen.

Ihaninta ja parasta olisi, jos välit olisivat niin hyvät, että kaikki voivat kuunnella toisiaan ja arvostaisivat toistensa mielipiteitä tasaveroisina aikuisina, rakkaudella. ❤

Tiedän, että noita puuttujia, määrääjiä ja käskyttäjiäkin isovanhempina on, mutta väitän edelleen että huomattavasti yleisempää on se että julmat orjuttajavanhemmat ovat luokattoman huonoja isovanhempia, siis siksi että eivät halua lainkaan tavata lapsenlapsiaan.

Mullakin on se tilanne että _kummatkaan_ isovanhemmat ei ole koskaan nähneet kahta nuorinta lastani eikä heitä ole ollut yhdenkään lapseni ristiäisissä. Ristiäisten aikaan on aina pitänyt poimia marjoja, siivota terassi, tai muuta supertärkeää joka ajaa ristiäisten edelle.

Meillä siis kahdet tällaiset isovanhemmat, ja kun keskustelee samanlaisen lapsuuden kokeneiden tuttujen kanssa, niin heilläkin isovanhemmat loistaa poissaolollaan. Täydellisesti.

Meillä vanhemmat ovat silmin nähden helpottuneita, etteivät tarvitse olla isovanhempia. Olemme kaikki lapset ikäjakaumalla 31-40 veloja. Eivät hoitaneet meitä ja eivät takuulla osallistuisi lastenlasten elämään, jos meillä niitä olisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ahkera Liisa kirjoitti:

<<Koko kanssakäyminen on niin raskasta ja kuluttavaa että en vaan enää jaksa. Olen loppu. Poikki. Katki. Koko helvetin elämä on ollut orjuuttajien käskytyksen tottelua ja alistumista niiden mielivaltaan.>>

Voitko sanoa tuon että et enää jaksa, sanot näkemiin, haet lähestymiskieltoa.

Oletko taloudellisesti vanhemmistasi riippuvainen vai mikä riippuvuus ? Mikään laki ei velvoita lapsia huolehtimaan vanhemmistaan.

Ensimmäinen kerta kun tämä Ahkera Liisa sanoi jotain järkevää tässä ketjussa!

Todellakin mieti siis tarkasti, haluatko vielä vuosia tai vuosikymmeniä jatkaa tuota väkivallan vastaanottoa... vai nostatko kytkintä.

- eri, itsekin 40v. (nostanut kytkintä 25-vuotiaana, ja nyt vasta alkaa aika parantaa haavoja pitkällisen paranemisprosessin jälkeen)

Hei, haluaisin kysyä sulta että oletko kokenyt syyllisyydentuntoa ja miten pääsit siitä eroon? Mulla tilanne jossa 40v ajan olen haukannut paskaa vanhemmiltani, ottanut vastaan väkivaltaa ja kaikenlaista kaltoinkohtelua. Noin 1,5v sitten tuli oikein kunnon kahakka jonka yhteydessä sain katkaistua välit.

Helpottavaa. Mutta samalla tunnen syyllisyyttä ja jahkaan että pitäisikö vielä antaa mahdollisuus, olinko nyt jyrkkä, jospa ne vielä muuttuisi.

No eihän ne muutu. Mutta miten saan tuon ”lapsen” äänen hiljaiseksi joka sisälläni yhä elättelee toivoa turhasta?

Empatia itseä kohtaan sai aikaan sen, että loukkaantumisen tunne kasvoi paljon suuremmaksi kuin syyllisyyden tunne. Lopulta jälkimmäinen jopa loppui. Olin vain sydänjuuriani myöten loukkaantunut, mikä ei enää mennyt ohi (ja miten olisikaan mennyt, kun kaltoinkohtelu vain jatkui). Tämä lopulta pelasti minut.

Meilläkin oli isompi kahakka 20v. sitten, minkä jälkeen olen viimeistään oikein kunnolla ymmärtänyt, että nämä tyypit eivät yhtään välitä minusta. Eivät siis yhtään. Lapsenuskossani olin halunnut muutaman hyvän asian heistä vielä uskoa, mutta niistäkin meni pohja alta. Selvisi siis asioita, esim. miten minusta on puhuttu toisille ihmisille, jotka saivat vetämään rajan. En tuollaista ota vain vastaan keneltäkään. Kukaan, joka vahingoittaa minua ei pääse enää lähelleni. Koskee myös omia perheenjäseniä/sukulaisia. Sisarustakaan ei ole ollut ikävä, koska hänessä on myös alkanut näkyä ikäviä vaikutteita jäätyään hengaamaan näiden ihmisten lähelle.

Yksin on parempi olla kuin huonossa seurassa siis. Ja kyllä se yksinäisyyskin helpottaa ajan kanssa, kun ympärille löytyy oma terve yhteisö (ja kun näin käy, tämä vahvistaa tunnetta aiemmin tehdystä ratkaisusta jättää pahoinpitelijät keskenään toistensa seuraan).

Tosi hyvä viesti. Menin ihan hiljaiseksi. Sillä tajusin että koko ajan olen miettinyt että nyt varmaan vanhemmilla on paha mieli, olenkohan nyt loukannut niitä, nyt ne varmaan ovat katkeroa, toivottavasti nyt äiti jaksaa isää.. jne. Ja kertaakaan en ole ajatellut että miten MINÄ jaksan, miten minä olen pahoittanut mieleni, miten paljon minua on satutettu ja loukattu.

Tämä on se ohjelmointi jonka narsistinen vanhempi teki eli koko ajan lapsen tehtävä oli pitää huoli vanhemman hyvästä mielestä, kannatella vanhemman tunnetilaa, huolehtia ettei tunnelma kiristy, ohjata keskustelua ja tilannetta niin että vanhemman hyvä mieli säilyy.

Nyt en siis aikuisenakaan osaa ajatella itseäni, vaan edelleen murehdin onko noilla kaltoinkohtelevilla pa$kiaisilla nyt paha mieli tai murheellinen olo. Järkyttävää.

Se myötätunto kuuluisi minulle itselleni eikä noille ihmisperseille. Kai tätä pitää alkaa vähän kerrassaan opettelemaan.

Näin toiseltq puolen katsottuna: mun vanhemmilla ei ole ikinä käynyt mielessäkään että onkohan he pahoittaneet mun mielen tai satuttaneet mua. Lapsena pahoinoideltiin, eikä mitenkään koskaan lohdutettu tai sanottu mitään kaunista.

Psykologiassa ja sitä kautta itsensä terapioimisessa yksi toimintaohje on, että muuttuu nyt aikuisena itselleen siksi vanhemmaksi, jota ilman jäi lapsena. Hoitaa itseään kuten hoitaisi lasta, rakkaudella ja myötätunnolla, seisoen itsensä tukena ja turvana. Tässä pitää tunnistaa oma aikuinen itse ja se sisäinen lapsi, joka edelleen itkee turvattomuuttaan ja tarvitsee siihen aikuisen rinnalleen. Olla se vanhempi itselleen. Siihen kuuluu myös itsensä puolustaminen, koska rakastava vanhempi suojelee lastaan. Sinä rakastavana vanhempana itsellesi suojelet omaa sisäistä lastasi ja sitä kautta itseäsi.

Minulla paha lapsuus näkyy kroonistuneena stressinä, joka tuhoaa hampaitani ja aiheuttaa ruoansulatusongelmia. Olen tietoisesti opetellut diagnoosin saatuani olemaan itselleni se rakastava, turvallinen vanhempi. Se on välillä vaikeaa, kun ei pysty sisäisesti rauhoittumaan ja ilmaisemaan tunteitaan, mutta päivä päivältä eteenpäin. Tämähän on uuden opettelua. Kuin oppisi uuden kielen. Senkin kanssa tehdään töitä rauhassa, vuosien ajan. Eikä ole kiire minnekään.

Meillä ei saanut laiskotella, ei koskaan. Eikä ainakaan nukkua pitkään. Hoidin todella paljon 10 vuotta nuorempaa sisarusta ja lauantaiaamuisin piti nousta kukonlaulun aikaan siivoamaan. 

Sehän meni siihen, etten vieläkään näin viisikymppisenä osaa olla enkä levätä -enkä nukkua. Aina pitäisi olla tehokas ja tehdä työtä. Karmea olotila. Ja olen pohjattoman väsynyt vuodesta toiseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ahkera Liisa kirjoitti:

<<Koko kanssakäyminen on niin raskasta ja kuluttavaa että en vaan enää jaksa. Olen loppu. Poikki. Katki. Koko helvetin elämä on ollut orjuuttajien käskytyksen tottelua ja alistumista niiden mielivaltaan.>>

Voitko sanoa tuon että et enää jaksa, sanot näkemiin, haet lähestymiskieltoa.

Oletko taloudellisesti vanhemmistasi riippuvainen vai mikä riippuvuus ? Mikään laki ei velvoita lapsia huolehtimaan vanhemmistaan.

Ensimmäinen kerta kun tämä Ahkera Liisa sanoi jotain järkevää tässä ketjussa!

Todellakin mieti siis tarkasti, haluatko vielä vuosia tai vuosikymmeniä jatkaa tuota väkivallan vastaanottoa... vai nostatko kytkintä.

- eri, itsekin 40v. (nostanut kytkintä 25-vuotiaana, ja nyt vasta alkaa aika parantaa haavoja pitkällisen paranemisprosessin jälkeen)

Hei, haluaisin kysyä sulta että oletko kokenyt syyllisyydentuntoa ja miten pääsit siitä eroon? Mulla tilanne jossa 40v ajan olen haukannut paskaa vanhemmiltani, ottanut vastaan väkivaltaa ja kaikenlaista kaltoinkohtelua. Noin 1,5v sitten tuli oikein kunnon kahakka jonka yhteydessä sain katkaistua välit.

Helpottavaa. Mutta samalla tunnen syyllisyyttä ja jahkaan että pitäisikö vielä antaa mahdollisuus, olinko nyt jyrkkä, jospa ne vielä muuttuisi.

No eihän ne muutu. Mutta miten saan tuon ”lapsen” äänen hiljaiseksi joka sisälläni yhä elättelee toivoa turhasta?

Empatia itseä kohtaan sai aikaan sen, että loukkaantumisen tunne kasvoi paljon suuremmaksi kuin syyllisyyden tunne. Lopulta jälkimmäinen jopa loppui. Olin vain sydänjuuriani myöten loukkaantunut, mikä ei enää mennyt ohi (ja miten olisikaan mennyt, kun kaltoinkohtelu vain jatkui). Tämä lopulta pelasti minut.

Meilläkin oli isompi kahakka 20v. sitten, minkä jälkeen olen viimeistään oikein kunnolla ymmärtänyt, että nämä tyypit eivät yhtään välitä minusta. Eivät siis yhtään. Lapsenuskossani olin halunnut muutaman hyvän asian heistä vielä uskoa, mutta niistäkin meni pohja alta. Selvisi siis asioita, esim. miten minusta on puhuttu toisille ihmisille, jotka saivat vetämään rajan. En tuollaista ota vain vastaan keneltäkään. Kukaan, joka vahingoittaa minua ei pääse enää lähelleni. Koskee myös omia perheenjäseniä/sukulaisia. Sisarustakaan ei ole ollut ikävä, koska hänessä on myös alkanut näkyä ikäviä vaikutteita jäätyään hengaamaan näiden ihmisten lähelle.

Yksin on parempi olla kuin huonossa seurassa siis. Ja kyllä se yksinäisyyskin helpottaa ajan kanssa, kun ympärille löytyy oma terve yhteisö (ja kun näin käy, tämä vahvistaa tunnetta aiemmin tehdystä ratkaisusta jättää pahoinpitelijät keskenään toistensa seuraan).

Tosi hyvä viesti. Menin ihan hiljaiseksi. Sillä tajusin että koko ajan olen miettinyt että nyt varmaan vanhemmilla on paha mieli, olenkohan nyt loukannut niitä, nyt ne varmaan ovat katkeroa, toivottavasti nyt äiti jaksaa isää.. jne. Ja kertaakaan en ole ajatellut että miten MINÄ jaksan, miten minä olen pahoittanut mieleni, miten paljon minua on satutettu ja loukattu.

Tämä on se ohjelmointi jonka narsistinen vanhempi teki eli koko ajan lapsen tehtävä oli pitää huoli vanhemman hyvästä mielestä, kannatella vanhemman tunnetilaa, huolehtia ettei tunnelma kiristy, ohjata keskustelua ja tilannetta niin että vanhemman hyvä mieli säilyy.

Nyt en siis aikuisenakaan osaa ajatella itseäni, vaan edelleen murehdin onko noilla kaltoinkohtelevilla pa$kiaisilla nyt paha mieli tai murheellinen olo. Järkyttävää.

Se myötätunto kuuluisi minulle itselleni eikä noille ihmisperseille. Kai tätä pitää alkaa vähän kerrassaan opettelemaan.

Näin toiseltq puolen katsottuna: mun vanhemmilla ei ole ikinä käynyt mielessäkään että onkohan he pahoittaneet mun mielen tai satuttaneet mua. Lapsena pahoinoideltiin, eikä mitenkään koskaan lohdutettu tai sanottu mitään kaunista.

Psykologiassa ja sitä kautta itsensä terapioimisessa yksi toimintaohje on, että muuttuu nyt aikuisena itselleen siksi vanhemmaksi, jota ilman jäi lapsena. Hoitaa itseään kuten hoitaisi lasta, rakkaudella ja myötätunnolla, seisoen itsensä tukena ja turvana. Tässä pitää tunnistaa oma aikuinen itse ja se sisäinen lapsi, joka edelleen itkee turvattomuuttaan ja tarvitsee siihen aikuisen rinnalleen. Olla se vanhempi itselleen. Siihen kuuluu myös itsensä puolustaminen, koska rakastava vanhempi suojelee lastaan. Sinä rakastavana vanhempana itsellesi suojelet omaa sisäistä lastasi ja sitä kautta itseäsi.

Minulla paha lapsuus näkyy kroonistuneena stressinä, joka tuhoaa hampaitani ja aiheuttaa ruoansulatusongelmia. Olen tietoisesti opetellut diagnoosin saatuani olemaan itselleni se rakastava, turvallinen vanhempi. Se on välillä vaikeaa, kun ei pysty sisäisesti rauhoittumaan ja ilmaisemaan tunteitaan, mutta päivä päivältä eteenpäin. Tämähän on uuden opettelua. Kuin oppisi uuden kielen. Senkin kanssa tehdään töitä rauhassa, vuosien ajan. Eikä ole kiire minnekään.

Ymmärrys itseä kohtaan kasvaa ja osaa olla armollinen.

Koska olin rumin ja huonoin koulussa katsoin, että olen ansainnut huonon kohtelun🥲mutta eihän tuossa ollut mitään järkeä.

Mä olen näennäisen terve ja reipas, siksi en saa terapiaa. Masennusta ei ole, sehän oikeuttaisi siihen terapiaan heti.

Sen sijaan on kaikkea haittaavaa joita yksittäisesti katsoen ei kukaan pidä poikkeavana mutta jotka muodostaa kokonaisuuden, eli esim tällaista:

- ääniherkkyys, säpsähtelen äänistä

- ”ahdistumis/tukehtumis”-tunne jos vaikka jää painavan peiton alle tai joku ottaa leikillään kiinni ja puristaa kovasti itseään vasten

- outo inho etten kestä jos mun selän takana on joku, pitää kääntyä niin että näen, näkiessä ei mitään ongelmaa

- paha kroonistunut unettomuus, kestänyt vuosia, ei ole hoidettu kunnolla (vain unilääkkeitä annetaan, syön hetkellisesti niitä, sitten välissä valvon)

- ahtaat paikat pelottaa, esim hoplopissa juutuin tunneliin ja tuli kauhu

-silloin jos saan nukuttua, narskutan

- puren kynsiä, en voi tälle mitään, oikeasti. Tällä lailla tyynnytin itseni lapsena väkivallan jälkeen, puremalla kynsiä siis.

Nämä ei erikseen katsoen ole kummallisia, ihan normaalia tavallaan. Mutta minä, pahoinpidelty ja kaltoinkohdeltu orjuuttajien lapsi en voi välttyä siltä ajatukselta että mulla on ehkä joku hermostollinen stressitila tai joku vastaava. En tiedä mitä tälle voisi tehdä, lääkäri aina kuitannut asian että normaali on! Mutta se lääkäri ei tiedä taustoja, ja sitä mistä tuo kaikki on kehittynyt.

Tän lisäksi on sitten käytöspuolella esim voimakas oikeudentaju ja halu suojella sorrettuja. Mutta tästä en niin koe olevan haittaa.

Mitä teillä muilla on, siis vastaavia?

Vierailija kirjoitti:

Olen syntynyt v. 47. Olen kasvanut maaseudulla. Lapsena jo 12- vuotiaana jouduin peltotöihin mukaan. Juurikkaiden harvennus, heinänteko, viljojen korjuu, marjojen keruu. Isompana joutui myös navettatöihin.

Myös ruuanlaitossa apuna ja siivouksessa ja tiskauksessa.

Sunnuntaisin sai onneksi levätä, mutta ei saanut nukkua pitkään. Kyllä seitsemältä jo herätettiin. No, oppihan siinä tekemään töitä.

Vasta aikuisena pystyi nauttimaan kesästä, kun oli oma koti ja työpaikasta kesäloma. Ei tarvinnut tehdä mitään, paitsi kotityöt ja lapsenhoito. Mutta se nyt ei oikeastaan ollut paljon mitään verrattuna niihin joka kesäisiin peltotöihin

polttavassa auringon paahteessa.

Nykyisin eläkkeellä kyllä tykkään hoitaa puutarhaa, mutta se on ihan vapaaehtoista ja voi tehdä milloin huvittaa.

Olen syntynyt -59 ja meillä laitettiin sokerijuurikkaan harvennukseen konttaamaan jo 7-vuotiaana. Sitä rataa sitten heinätöihin, puintihommiin, kasvimaille ja juurikkaiden reuna-alueita käsin kiskomaan marraskuussa. Sekä kaikkea pienempää hommaa siinä välissä. Olisi se muuten mennyt, mutta raivohullu isäni oli kaiken aikaa kimpussani, kun olin nuorin lapsi enkä tietysti kaikkea osannut enkä jaksanut. Mitään hommaa ei neuvottu, mutta jos teit väärin tai hutiloit, huudettiin ja hakattiin.

Olen aina ollut sekä patalaiska että erittäin vaativa itseäni kohtaan. Sairastuin vakavasti äärimmäisen harvinaiseen sairauteen, jonka lähtökohta lienee stressi. Nyt olen sairauseläkkeellä, joskaan en enää nuorikaan.

Vierailija kirjoitti:

Mä olen näennäisen terve ja reipas, siksi en saa terapiaa. Masennusta ei ole, sehän oikeuttaisi siihen terapiaan heti.

Sen sijaan on kaikkea haittaavaa joita yksittäisesti katsoen ei kukaan pidä poikkeavana mutta jotka muodostaa kokonaisuuden, eli esim tällaista:

- ääniherkkyys, säpsähtelen äänistä

- ”ahdistumis/tukehtumis”-tunne jos vaikka jää painavan peiton alle tai joku ottaa leikillään kiinni ja puristaa kovasti itseään vasten

- outo inho etten kestä jos mun selän takana on joku, pitää kääntyä niin että näen, näkiessä ei mitään ongelmaa

- paha kroonistunut unettomuus, kestänyt vuosia, ei ole hoidettu kunnolla (vain unilääkkeitä annetaan, syön hetkellisesti niitä, sitten välissä valvon)

- ahtaat paikat pelottaa, esim hoplopissa juutuin tunneliin ja tuli kauhu

-silloin jos saan nukuttua, narskutan

- puren kynsiä, en voi tälle mitään, oikeasti. Tällä lailla tyynnytin itseni lapsena väkivallan jälkeen, puremalla kynsiä siis.

Nämä ei erikseen katsoen ole kummallisia, ihan normaalia tavallaan. Mutta minä, pahoinpidelty ja kaltoinkohdeltu orjuuttajien lapsi en voi välttyä siltä ajatukselta että mulla on ehkä joku hermostollinen stressitila tai joku vastaava. En tiedä mitä tälle voisi tehdä, lääkäri aina kuitannut asian että normaali on! Mutta se lääkäri ei tiedä taustoja, ja sitä mistä tuo kaikki on kehittynyt.

Tän lisäksi on sitten käytöspuolella esim voimakas oikeudentaju ja halu suojella sorrettuja. Mutta tästä en niin koe olevan haittaa.

Mitä teillä muilla on, siis vastaavia?

Samoja minullakin, selkäsaunan jälkeen sängyssä yritin rauhoittaa itseäni monilla tavoin, tyyny jalkojen välissä tunnustelin piiskattua pyllyäni toisella kädellä, hävetti

Vierailija kirjoitti:

Mä olen näennäisen terve ja reipas, siksi en saa terapiaa. Masennusta ei ole, sehän oikeuttaisi siihen terapiaan heti.

Sen sijaan on kaikkea haittaavaa joita yksittäisesti katsoen ei kukaan pidä poikkeavana mutta jotka muodostaa kokonaisuuden, eli esim tällaista:

- ääniherkkyys, säpsähtelen äänistä

- ”ahdistumis/tukehtumis”-tunne jos vaikka jää painavan peiton alle tai joku ottaa leikillään kiinni ja puristaa kovasti itseään vasten

- outo inho etten kestä jos mun selän takana on joku, pitää kääntyä niin että näen, näkiessä ei mitään ongelmaa

- paha kroonistunut unettomuus, kestänyt vuosia, ei ole hoidettu kunnolla (vain unilääkkeitä annetaan, syön hetkellisesti niitä, sitten välissä valvon)

- ahtaat paikat pelottaa, esim hoplopissa juutuin tunneliin ja tuli kauhu

-silloin jos saan nukuttua, narskutan

- puren kynsiä, en voi tälle mitään, oikeasti. Tällä lailla tyynnytin itseni lapsena väkivallan jälkeen, puremalla kynsiä siis.

Nämä ei erikseen katsoen ole kummallisia, ihan normaalia tavallaan. Mutta minä, pahoinpidelty ja kaltoinkohdeltu orjuuttajien lapsi en voi välttyä siltä ajatukselta että mulla on ehkä joku hermostollinen stressitila tai joku vastaava. En tiedä mitä tälle voisi tehdä, lääkäri aina kuitannut asian että normaali on! Mutta se lääkäri ei tiedä taustoja, ja sitä mistä tuo kaikki on kehittynyt.

Tän lisäksi on sitten käytöspuolella esim voimakas oikeudentaju ja halu suojella sorrettuja. Mutta tästä en niin koe olevan haittaa.

Mitä teillä muilla on, siis vastaavia?

Mun lista on sama. Siis ihan sama.

Lisäksi välillä on kausia etten syö ja kun sitten on jaksaakseen syötävä, tunnen siitä(kin) syyllisyyttä.

Olen nyt nelikymppinen ja vuosikymmenien suorittamisen ja oman huonon voinnin peittelyn jälkeen olen tainnut todella tulla jaksamisen rajoille.

Terapia on alkamassa ja työterveyslääkäri ohjasi pitkälle sairauslomalle ja suositteli masennuslääkityksen aloittamista.

Terapiassa on sitten käytävä se lapsuuden sonta viimein läpi.

Kauhistuttaa ajatuskin, mutta ehkä viimein vapaudun tästä taakasta.

Jännä, ettei näiden kokemusten yleisyydestä ihan kauheasti puhuta. Ihmiset näyttävät pärjäävät ja tyytyväistä naamaa ja ovat onnellisuusmuurin takana. Samaa perua on osittain nykyajan "uskonto", että koko ajan pitäisi piiskata itseään, käydä lenkillä ja salilla ja syödä oikein. Niin kuin kaikki sairaus ja vaiva olisi omaa syytä. Se viesti uppoaa hyvin tällaiseen sadistivanhempien muokkaamaan maaperään. Kun kuitenkin ihan yhtä paljon sairastuttaa liian kireä ja vaativa elämänasenne.

Äitini on oikea tehokkuuden perikuva, lenkille pitää lähteä eläkeläisenäkin jo aamuviideltä, koko ajan tehdä ja touhuta. Ei voi käydä naapurissa kahvillakaan kun on "omiakin hommia" - ei niitä voi jättää tekemättä turhanpäiväisen istumisen vuoksi! Meillä oli tämä tehokkuuden ilmapiiri jo lapsena ja varsinkin minä, joka tykkäsin lukea, sain siitä haukut päivittäin. Tietysti olen vielä nelikymppisenäkin rauhaton, koen huonoa omaatuntoa jos en tee jotain hyödyllistä jokaisena hetkenä. En osaa ottaa rennosti koska minulle se näyttäytyy laiskotteluna. Yritän olla omille lapsilleni armollisempi ja varsinkin kirjojen lukemiseen kannustan.

Vierailija kirjoitti:

Jännä, ettei näiden kokemusten yleisyydestä ihan kauheasti puhuta. Ihmiset näyttävät pärjäävät ja tyytyväistä naamaa ja ovat onnellisuusmuurin takana. Samaa perua on osittain nykyajan "uskonto", että koko ajan pitäisi piiskata itseään, käydä lenkillä ja salilla ja syödä oikein. Niin kuin kaikki sairaus ja vaiva olisi omaa syytä. Se viesti uppoaa hyvin tällaiseen sadistivanhempien muokkaamaan maaperään. Kun kuitenkin ihan yhtä paljon sairastuttaa liian kireä ja vaativa elämänasenne.

No kun se asia on pakko salata ja piilottaa. Koska vallitseva käsitys on aina se että jos lapsella ei ole välejä vanhempiinsa, siinä aikuisessa lapsessa on pahasti vikaa, on ”narkki/juoppo/rikollinen” tms. Vikaa ei tietenkään ole vanhemmissa, ”nehän aina rakastaa lastaan”.

Mä haluaisin että tästä voisi puhua leimaantumatta. Mutta ei voi. Niinpä väkisin vaan hymy pyllyyn ja teeskennellään että ei mitään ongelmaa missään ja ihanaa on tämä elämä!

Tuo ”peruslevottomuus” on myös tuttua. Siis en tarkoita mitään elämässä päämäärättömänä pyörimistä, vaan ettö kun lapsena oppi että hetkeäkään ei saa istua tai levätä, se jää ikäänkuin hermostoon ja selkäytimeen päälle.

Olen aikuisena oppinut sen että ei ole pakko raivopäänä suorittaa. Mutta keho ja solumuisti ja hermosto ei opi. Jos ikäänkuin annan luvan että nyt on kolme tuntia sellaista että ihan vaan huilaa , en siivoa, en pyykkää vaan olen vaan - niin arvaapa vaan mitä käy. Sisäinen levottomuus ottaa vallan ja jos en TEE konkreettisesti jotain, niin mun on pakko lähteä johonkin, esim ruokakauppaan.

Siellä ruokakaupassa sitten osaan jotenkin olla rennosti, ajelen kärryillä hyllyjen välissä, mutta en osaa tätä kotona paikallani istuen!

Hyväksyn tän outouden elämässäni, ja niinpä sitten leponi ja rauhoittumiseni tapahtuu Prisman käytävillä. Jos se ei tapahdu siellä, sitä ei tapahdu ollenkaan :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jännä, ettei näiden kokemusten yleisyydestä ihan kauheasti puhuta. Ihmiset näyttävät pärjäävät ja tyytyväistä naamaa ja ovat onnellisuusmuurin takana. Samaa perua on osittain nykyajan "uskonto", että koko ajan pitäisi piiskata itseään, käydä lenkillä ja salilla ja syödä oikein. Niin kuin kaikki sairaus ja vaiva olisi omaa syytä. Se viesti uppoaa hyvin tällaiseen sadistivanhempien muokkaamaan maaperään. Kun kuitenkin ihan yhtä paljon sairastuttaa liian kireä ja vaativa elämänasenne.

No kun se asia on pakko salata ja piilottaa. Koska vallitseva käsitys on aina se että jos lapsella ei ole välejä vanhempiinsa, siinä aikuisessa lapsessa on pahasti vikaa, on ”narkki/juoppo/rikollinen” tms. Vikaa ei tietenkään ole vanhemmissa, ”nehän aina rakastaa lastaan”.

Mä haluaisin että tästä voisi puhua leimaantumatta. Mutta ei voi. Niinpä väkisin vaan hymy pyllyyn ja teeskennellään että ei mitään ongelmaa missään ja ihanaa on tämä elämä!

Totta! Toivottavasti joku lehti tekee tästä jutun(niinkuin aina välillä AV:n keskusteluista tehdään. Mieluummin Hesari kuin IS.

Vierailija kirjoitti:

Tuo ”peruslevottomuus” on myös tuttua. Siis en tarkoita mitään elämässä päämäärättömänä pyörimistä, vaan ettö kun lapsena oppi että hetkeäkään ei saa istua tai levätä, se jää ikäänkuin hermostoon ja selkäytimeen päälle.

Olen aikuisena oppinut sen että ei ole pakko raivopäänä suorittaa. Mutta keho ja solumuisti ja hermosto ei opi. Jos ikäänkuin annan luvan että nyt on kolme tuntia sellaista että ihan vaan huilaa , en siivoa, en pyykkää vaan olen vaan - niin arvaapa vaan mitä käy. Sisäinen levottomuus ottaa vallan ja jos en TEE konkreettisesti jotain, niin mun on pakko lähteä johonkin, esim ruokakauppaan.

Siellä ruokakaupassa sitten osaan jotenkin olla rennosti, ajelen kärryillä hyllyjen välissä, mutta en osaa tätä kotona paikallani istuen!

Hyväksyn tän outouden elämässäni, ja niinpä sitten leponi ja rauhoittumiseni tapahtuu Prisman käytävillä. Jos se ei tapahdu siellä, sitä ei tapahdu ollenkaan :D

Mulla on sama, en ole tosin ajatellut ettäse johtuu tuosta. Mutta voisi johtua, meilläkin "laiskottelu" oli synneistä suurin.

Vierailija kirjoitti:

Mua kiinnostaa edelleen se että miten oikein tulette toimeen vanhempienne kanssa? Kun ne on aivan mahdottomia. Tämä siis kysymys niille joilla hullut/sadistit/orjuuttajat vanhempina.

Kun se sama lapsuuden kaltoinkohtelu ja alistaminen vaan jatkuu. Uhkailu, kiristys, haukkuminen ja arvostelu. Yhtä ainoa kertaa - siis TODELLAKIN niin että yhtä ainoaa kertaa - eivät vanhempani ole pystyneet normaaliin vuorovaikutukseen aikuisiälläni. Ihan joka ikinen yhteydenpitokerta - oli se puhelu tai vierailu - johtaa aina siihen solvaamiseen, julmaan arvosteluun, usein uhkailuun ja joskus jopa käsiksi käymiseen.

Aivan järkyttävä nöyryytys kun vanha vanhempi äkkiarvaamatta ilman varoitusta antaa tukkapöllyn nelikymppiselle tyttärelleen. Mulla meni pala kurkkuun ja itkua yritin pidätellä, mitään äläkkää ei voinut nostaa tai tulisi nyrkistä.

Koko kanssakäyminen on niin raskasta ja kuluttavaa että en vaan enää jaksa. Olen loppu. Poikki. Katki. Koko helvetin elämä on ollut orjuuttajien käskytyksen tottelua ja alistumista niiden mielivaltaan.

Menin salaa naimisiin mieheni kanssa, joka kohtelee minua hyvin, puolustaa ja rakastaa minua. Vaihdoin sukunimeni miehen suvun nimeen. Jäätävä mykkäkoulu, kohdellaan kuin ilmaa ja varmasti puhutaan paskaa/vähätellään/haukutaan selän takana (kuten aina), mutta ainakin saan olla rauhassa.