Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Muita jotka eivät saaneet olla lapsena/teininä hetkeäkään rauhassa, aina olisi pitänyt olla tekemässä jotakin
Olisi ollut niin ihanaa esimerkiksi nukkua viikonloppuisin pidempään. Mutta ei, isä laittoi radion täysille klo 6.00 ja 10 minuutin sisään oli oltava aamiaisella tai jäi ilman. Olin intohimoinen lukija, mutta sekin suunnilleen demonisoitiin. Kun luin Neiti etsivää säkkituolissani, isän naama oli oven välissä "Ei päivisin lojuta, mene katsomaan tarvitseeko äiti apua keittiössä, jos ei, kerää risut pihalta"
Aina piti olla tekemässä jotain. Joskus sujautin kirjan paidan alle ja livahdin latoon lukemaan. Veljet saivat kyllä lorvia pitkin päivää.
Kommentit (1299)
Ahkera Liisa kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin lapsi 60-luvulla ja 70-luvulla enkä tunnista näitä juttuja. Ainakaan minun lapsuuteni ei ollut niin kova, etteivät nykyajan nuoret siinä pärjäisi. Koti ei ollut työleiri, jossa olisi kielletty lukeminen ja opiskelu. Ja kesätöihin oli 80-luvulla paljon helpompi päästä kuin nykyään.
Olin lapsi 50 luvulla enkä minäkään näitä juttuja tunnista. Mielelläni pieniä hommia tein kuten lapset siihen aikaan tekivät.
Varmasti 50-luvullakin oli erilaisia koteja, kuten nykyisinkin.
Hyvää nuoruudessani 70-luvulla oli se, että kesätöihin ja muutenkin töihin pääsi kun meni vain kysymään suoraan työpaikoista.
Kun pääsin kotoa pois, elämä muuttui helpommaksi, vaikka kävin sekä töissä että iltalukiossa. Kotini maalla oli nuorelle työleiri, koska sitä pakollista hommaa vain riitti ja riitti. Osaan muun muassa lypsää lehmiä käsin :)
Sain kyllä iltaisin ja viikonloppuisin lukea rauhassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aivan kauheata luettaaa.Näin lapsistakin tulee lapoin heiluutajai ja ikityöttömiä. ettei vain herraksiala. Täysin sairsta elämää. Olen itse Helsingissä kasvanut vauraalla alueella, en ikinä ole tollasta nähnyt. Enkä pikkuserkujen luona maatilalla. Olihan ne kyllä isoja maatiloja jossa oli pehtoori ja muuta väkeä.
Vierailija kirjoitti:
Joo. Tämän tyyppinen toiminta eskaloitui siihen, että äiti TIESI, että teen kotiläksyjä huoneessani, mutta huusi silti: tule keittiöön heti.
Keskeytin läksyjen teon ja menen kysymään että mitä asiaa?
- vie roskat/hae posti/tuo tiskit koneeseen /mitä sulla on huomenna koulussa/käy huomenna siellä-täällä-tuolla jne...
Ja kun pääsin takaisin huoneeseen ja keskittymään läksyihin, kuului taas huuto "Tule keittiöön heti".
Jos en mennyt, niin haettiin hiuksista kiinni pitäen sinne keittiöön kuuntelemaan mitä asiaa oli.
Toki tämä jatkui vielä silloinkin kun olin jo muuttanut omaan asuntoon. Esim. sunnuntaina äiti soitti ja kyseli mitä olen päivän aikana puuhaillut.
En mitään? Ehei, en tehnyt sitä virhettä että olisin MYÖNTÄNYT laiskotelleeni opiskeluviikon jälkeen. Piti keksiä aina jotain miten on sunnuntaipäivänsä viettänyt, esim. aamulla kävin kävelyllä, sitten leivoin sämpylöitä ja siivosin yhden keittiön kaapin, pesin pyykkiä ja nyt pitäisi vielä tehdä asiat XYZ.
Nimittäin kerran sanoin etten ole tehnyt yhtään mitään ja mikä raivo siellä repesi....
Meillä oli samanlaista. Läksyjä ei saanut tehdä ollenkaan rauhassa vaan koko ajan piti tehdä muuta. Telkkaria sai katsella vain isä ja äiti ja nuorempi veli (ja tosiaan 1990 olen syntynyt) sitten kun koulussa alkoi mennä huonosti, niin juma mikä raivo ja tukkapöllyä tuli tuutin täydeltä kunnes mummo joka asui ihan naapurissa totesi, tai pikemminkin räjähti isälleni ja sanoi "No ei kai voi tulla hyvä todistus kun tytöt ei saa läksyjäkään tehdä rauhassa" se oli just että mulle ja siskolle oltiin tuollaisia, vuotta nuoremman veljen ei täytynyt tehdä yhtään mitään. Sai jopa katsella telkkaria. Toinen asia oli että kun vanhemmat kävivät kaupassa esim kun olimme kotona, he huusivat "Tulkaa tänne" ja tottakai luulimme että ostivat karkkia tai herkkuja ym, mutta mitä vielä. Halusivat vain näyttää että mitä olivat ostaneet (leipää, maitoa ym) huoh.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vähän kevennystä (joskin kipeää samalla):
Joulu oli juhlista jaloin, tämä siis kasari-ysärillä.
Koska me lapset, lähinnä esikoisena minä, tehtiin orjan lailla ne kotihommat, eli siivottiin ympäri vuoden, tuli jouluna kuvioon hetkellinen pari päivää kestävä muutos. (Normaaliaikoina minä imuroin sen 2-3krt viikossa, pesin lattiat, tamppasin matot ja pyyhin tasot ja kaapit jne eli pointti siis se että äiti ei siivonnut itse koskaan).No, jouluna se sai jonkun mielenhäiriön - varmaan siksi että näyttäisi suvun ja naapurien silmissä ahkeralta, ja se teki sen joulusiivouksen. Toki autoimme häntä koska se oli isompi siivous, mutta tän siivouksen jälkeen äiti veti IHAN AINA hirveät väsymys-kilari ja itki ja karjui miten HÄN aina joutui ykdin siivoamaan, miten AINA häntä rasitetaan siivouksella, miten HÄN tekee kaiken yksin ja kukaan ei auta! Hirveää märinää, tämä oli siis aina aatonaaton iltana.
No tilanne kehittyi. Aina sitten aattona äiti siirtyi raivo/karjumis/viha kohtauksesta itsesääli-marttyyrivolinaa . Alkoi se itsesäälinen valitus että häntö ei kukaan arvosta vaikka koko ajan kaikkea teen, kukaan ei huomaa miten hän uurastaa, ihan sama vaikka häntä ei olisi.
Tätä kesti pari kolme tuntia, ja sitten narsistinen isä veti kunnon kilarit kun lopullinen päre meni.Välillä se ajoi vaimon ja lapset pakkaseen ja päästi vasta parin tunnin päästä sisään. Jos ei ollut ihab niin vihoissaan niin piti mykkäkoulua äidille koko joulun ja tiuski ja raivosi meille lapsille.
Tämä farssi toistui JOKA IKINEN joulu. Silloin kun oltiin pieniä, ja silloin kun oltiin isona, ja niinä viimeisinä jouluina kun olin 22-24v. Kun täytin 25 niin tajusin että tuonne en mene enää koskaan. Pilaamaan joulua.
Traumaattistaha tää tavallaan on mutta vähän jo naurattaa. Tästä huolimatta minusta tuli kuitenkin ”jouluihminen” mutta se vaati sen että sain ensin omat joulut ilman lapsuudenperhettä, ja sain luoda ihan uudet perinteet ja tavat - niin, ja tunnelman.
On kyllä ikimuistoista sillä lailla että aatonaaton iltana alkaa naurattaa kun muistelee että tähän aikaan on ensin se viha-kiukku-raivari ja huomenna asttoaamuna marttyyri-volina kohtaus :D
Itse en aikuisena viettänyt vuosiin lainkaan joulua, ja edelleen joulukoristeet ja muut saavat vähän ahdistumaan.
Meillä työleiri meni jouluisin ihan mahdottomiin ulottuvuuksiin. Vaikka joulu vietettiin vain perheen kesken, niin silti aivan järjetön suorittaminen.
Pitää olla siistiä. Pitää olla kaikki jouluruoat alusta asti itse tehtyjä, ja mahdollisimman vaikeatekoisia, tietysti.Eli aivan hirveällä stressillä raatamista aamusta iltaan. Ja päättyen aina siihen, että lopulta äidiltä itseltään meni kuppi kurin, vaikka hän itse nuo vaatimukset esitti.
Eli viimeistään aattona raivostuttiin, haukuttiin koko perhe ja karjuttiin, miten olemme tahallaan pilanneet hänen joulunsa. Pari kertaa lensi niitä vaivalla tehtyjä jouluruokiakin pitkin lattioita.
Ja sitten mentiin murjottamaam tapaninpäivään asti.
Että hyvää joulua ja silleen.Edelleen tulee paha mieli noita muistellessa. Ilmeisesti äidin mielikuvassa koko joulu järjestettiin vain häntä varten, viis lapsista ja siitä, minkälainen muisto joulusta meille jäi vuosi toisensa jälkeen.
Olen eri mutta tutulta tuntuu. Ylipäätään hyvin tutulta tuntuu tämä kuvaus: "Aina sitten aattona äiti siirtyi raivo/karjumis/viha kohtauksesta itsesääli-marttyyrivolinaa . Alkoi se itsesäälinen valitus että häntö ei kukaan arvosta vaikka koko ajan kaikkea teen, kukaan ei huomaa miten hän uurastaa, ihan sama vaikka häntä ei olisi."
Mietin, että kuinka yleistä teillä muilla on tuo marttyyrimäinen valitus ollut - siis muutenkin kuin jouluna. Tuntuu, että meillä ei mitään muuta ollutkaan. Äiti oli ulkoistanut työelämän isälle ja kotityöt minimoinut monella eri tapaa (mm. teettämällä ne toisilla), mutta silti saatiin jatkuvasti kuulla tuota yllä lihavoitua lausetta. Hänen kokemuksensa siis kaikesta huolimatta oli, että hän joutuu jatkuvasti raatamaan eikä kukaan arvosta. Ja perään sitten vielä ne uhkaukset, että ehkä miten te pärjäätte jos häntä ei enää ole...
Meillä se meni niin, että äiti raivosi koko ajan, miten emme kuulema tehneet mitään.
Todellisuudessa siis teimme jo kaikki kotityöt, äiti itse ei mitään. Mutta vähän väliä raivosi, miten laiskoja olemme ja mitään emme viitsi tehdä.
Vierailija kirjoitti:
Ahkera Liisa kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ahkera Liisa kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ahkera Liisa kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ahkera Liisa kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ahkera Liisa kirjoitti:
Ei 90 luvulla enää kuritettu, sehän kiellettiin 1984
Tuo kielto innosti isääni pieksämään vaan lisää. Ei todellakaan mikään laki estänyt tuota
Mielenterveysongelma hänelle, ei kovin yleistä mutta ikävää
Miten joku on näin naiivi? Luulee että kun laki tuli niin pieksäminen loppui. Ei loppunut meilläkään, ei kellään koulukaverillakaan, vaan jatkui ihan niinkuin ennenkin.
Sitä tapahtuu myös NYKYÄÄN.Miten joku on niin lapsellinen että luulee että tuota lakia noudatetaan?
Eiköhän nykyään jo noudateta 30 vuoden jälkeen kieltämisestä ja kyllähän nykyään tulee kalliiksi kun tukistamisestakin tulee tuhansien eurojen sakko mutta kaikkia lakeja aina rikotaan siksi meillä on oikeuslaitos.
Ei voi olla totta. Sun on pakko olla jotenkin pumpulin sisällä elämäsi viettänyt. Jos yhtään lukisit uutisia niin tietäisit että vanhemmat pieksää ja mukiloi lapsiaan ihan huolella, ja kyllä, NYKYÄÄN.
Elät jossain sairaassa lahkossa, ei täällä päin lapsia mukiloida.
Mukiloidaan. Joka puolella. Et vaan tiedä siitä mitään kun se piilotellaan. Espoon Westendissäkin mukiloidaan. Sisko on poliisi ja kertoo että sieltä tätä löytyy yllättävän paljon.
Se että sinä et näe, ei tarkoita ettei sitä olisi.No siis kusipäitähän nyt on kaikissa porukoissa, mutta ei kai se nyt valtavan yleistä ole kuitenkaan? Siis tyyliin että joka toisessa kodissa piestään lapsia?
Lapsia ei ole sataan vuoteen piesty muualla kuin kodeissa joissa oli alkoholismia, rikollisuutta ym. epäsosiaalista elämää. Koulukodeissa käytettiin ruumiillista kuritusta. Vuoteen 1979 vanhemmilla oli kuritusoikeus omiin lapsiin, vuonna 1984 muutettiin rikoslakia joka teki selkäsaunoista rikollista.
Juu kyllähän se näennäisesti kiellettiin. Olin 1. luokalla, kun vanhempi siskoni kiskottiin hiuksista raput alas, sen jälkeen huoneeseen, jossa ”kasvatus” jatkui vyön solkiosalla ympäri kroppaa. Siskoni huusi, joten lopuksi tampattiin päätä seinään, kunnes tuli hiljaista. Siskoni meni sosiaalitoimistoon tämän epidosin jälkeen, jäljistä ei jäänyt epäselväksi mitä oli tapahtunut. Kertoi lasun työntekijöille, mitä kotona oikein tapahtui. Arvaas mitä työntekijät sanoivat? Sinun täytyy olla kiltti tyttö ja kuunnella isääsi, hänellä on ollut vaikeaa kun vaimo kuoli (eli meidän äitimme). On täällä kuules paaaaaaaaljon pahempia tapauksia ollut. Yritä nyt vain tulla toimeen isäsi kanssa. Tapahtui 1990-luvun loppupuoliskolla. Sama jatkui sitten kohdallani, minä satuin oireilemaan itsetuhoisesti, joten kun lopulta pelättiin, että päätän päiväni, pääsin pois. Kukaan viranomainen ja työntekijä ei uskonut, kun yritin kertoa millaista kotona oli. Minulle sanoi sekä terapeutti että perhetukikeskuksen työntekijät, että etköhän sinä nyt taida vähän valehdella? Lastensuojelun kirjauksissa ei ollut mitään mainintaa isän rajusta juomisesta, väkivaltaisuudesta eikä mistään. Perhekodissa työntekijät selvittivät isäni pyynnöstä, mikä minun osuuteni olisi lapsuuden perheen talolainasta (koska omistin siitä osan äitini osuudesta). Kaikki tämä ja paljon muuta todella tapahtui. Suomessa. 1990-2004 vuosien aikana alkaen jo joitakin vuosia ennen sitä.
Myöhemmin sain tietää pyytäessäni papereitani lastensuojelusta, että minusta oli tehty lukuisia lastensuojeluilmoituksia jo vauva-aikana. Isäni ryyppäsi ja jätti lapset keskenään, saatoimme olla ilman ruokaa, keskenämme yöiden yli, siskoni vei minua hoitoon talvella ilman ulkovaatteita, oli ennen sitä tehnyt minulle puuroa mikrossa. Kukaan ei puuttunut ja ilmoitukset kuitattiin ilmeisesti siten, että ilkeitä juoruja.
Kirjoittaisin kirjan tuosta, koska asiat eivät välttämättä edelläänkään ole tuosta liian hyviksi muuttuneet juhlapuheista ja Vilja-Eerikoista huolimatta.
Vaikkei noita sosiaalityöntekijöitä saataisikaan vastuuseen lain edessä, saisivat lukiessaan edes mielessään miettiä, miten tulikaan ne kutsumusammatilliset tehtävät hoidettua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miettikää heitä jotka olivat/ovat olleet sotaaikana lapsia.🤔
Olen sitä mieltä, että mitä enemmän teet lapsena nuorena töitä sitä paremmin pääset työpaikkoihin. Työn tekoon ihminen on tarkoitettukin.
No, minä mietin. En siltikään keksinyt, mitä sota-aikainen lapsuus ja simputus liittyvät toisiinsa. Selittäisitkö.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miettikää heitä jotka olivat/ovat olleet sotaaikana lapsia.🤔
Olen sitä mieltä, että mitä enemmän teet lapsena nuorena töitä sitä paremmin pääset työpaikkoihin. Työn tekoon ihminen on tarkoitettukin.
No, minä mietin. En siltikään keksinyt, mitä sota-aikainen lapsuus ja simputus liittyvät toisiinsa. Selittäisitkö.
Yhtä syytä sadismiin on mahdotonta löytää, olihan sodanaikainen ilmapiiri sellainen joka tuki sadismia, valtaideologiat olivat natsismi ja kommunismi joissa yksilöllä ei ollut arvoa.
Keskitysleirien vartijat varmaan nauttivat työstään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vähän kevennystä (joskin kipeää samalla):
Joulu oli juhlista jaloin, tämä siis kasari-ysärillä.
Koska me lapset, lähinnä esikoisena minä, tehtiin orjan lailla ne kotihommat, eli siivottiin ympäri vuoden, tuli jouluna kuvioon hetkellinen pari päivää kestävä muutos. (Normaaliaikoina minä imuroin sen 2-3krt viikossa, pesin lattiat, tamppasin matot ja pyyhin tasot ja kaapit jne eli pointti siis se että äiti ei siivonnut itse koskaan).No, jouluna se sai jonkun mielenhäiriön - varmaan siksi että näyttäisi suvun ja naapurien silmissä ahkeralta, ja se teki sen joulusiivouksen. Toki autoimme häntä koska se oli isompi siivous, mutta tän siivouksen jälkeen äiti veti IHAN AINA hirveät väsymys-kilari ja itki ja karjui miten HÄN aina joutui ykdin siivoamaan, miten AINA häntä rasitetaan siivouksella, miten HÄN tekee kaiken yksin ja kukaan ei auta! Hirveää märinää, tämä oli siis aina aatonaaton iltana.
No tilanne kehittyi. Aina sitten aattona äiti siirtyi raivo/karjumis/viha kohtauksesta itsesääli-marttyyrivolinaa . Alkoi se itsesäälinen valitus että häntö ei kukaan arvosta vaikka koko ajan kaikkea teen, kukaan ei huomaa miten hän uurastaa, ihan sama vaikka häntä ei olisi.
Tätä kesti pari kolme tuntia, ja sitten narsistinen isä veti kunnon kilarit kun lopullinen päre meni.Välillä se ajoi vaimon ja lapset pakkaseen ja päästi vasta parin tunnin päästä sisään. Jos ei ollut ihab niin vihoissaan niin piti mykkäkoulua äidille koko joulun ja tiuski ja raivosi meille lapsille.
Tämä farssi toistui JOKA IKINEN joulu. Silloin kun oltiin pieniä, ja silloin kun oltiin isona, ja niinä viimeisinä jouluina kun olin 22-24v. Kun täytin 25 niin tajusin että tuonne en mene enää koskaan. Pilaamaan joulua.
Traumaattistaha tää tavallaan on mutta vähän jo naurattaa. Tästä huolimatta minusta tuli kuitenkin ”jouluihminen” mutta se vaati sen että sain ensin omat joulut ilman lapsuudenperhettä, ja sain luoda ihan uudet perinteet ja tavat - niin, ja tunnelman.
On kyllä ikimuistoista sillä lailla että aatonaaton iltana alkaa naurattaa kun muistelee että tähän aikaan on ensin se viha-kiukku-raivari ja huomenna asttoaamuna marttyyri-volina kohtaus :D
Itse en aikuisena viettänyt vuosiin lainkaan joulua, ja edelleen joulukoristeet ja muut saavat vähän ahdistumaan.
Meillä työleiri meni jouluisin ihan mahdottomiin ulottuvuuksiin. Vaikka joulu vietettiin vain perheen kesken, niin silti aivan järjetön suorittaminen.
Pitää olla siistiä. Pitää olla kaikki jouluruoat alusta asti itse tehtyjä, ja mahdollisimman vaikeatekoisia, tietysti.Eli aivan hirveällä stressillä raatamista aamusta iltaan. Ja päättyen aina siihen, että lopulta äidiltä itseltään meni kuppi kurin, vaikka hän itse nuo vaatimukset esitti.
Eli viimeistään aattona raivostuttiin, haukuttiin koko perhe ja karjuttiin, miten olemme tahallaan pilanneet hänen joulunsa. Pari kertaa lensi niitä vaivalla tehtyjä jouluruokiakin pitkin lattioita.
Ja sitten mentiin murjottamaam tapaninpäivään asti.
Että hyvää joulua ja silleen.Edelleen tulee paha mieli noita muistellessa. Ilmeisesti äidin mielikuvassa koko joulu järjestettiin vain häntä varten, viis lapsista ja siitä, minkälainen muisto joulusta meille jäi vuosi toisensa jälkeen.
Olen eri mutta tutulta tuntuu. Ylipäätään hyvin tutulta tuntuu tämä kuvaus: "Aina sitten aattona äiti siirtyi raivo/karjumis/viha kohtauksesta itsesääli-marttyyrivolinaa . Alkoi se itsesäälinen valitus että häntö ei kukaan arvosta vaikka koko ajan kaikkea teen, kukaan ei huomaa miten hän uurastaa, ihan sama vaikka häntä ei olisi."
Mietin, että kuinka yleistä teillä muilla on tuo marttyyrimäinen valitus ollut - siis muutenkin kuin jouluna. Tuntuu, että meillä ei mitään muuta ollutkaan. Äiti oli ulkoistanut työelämän isälle ja kotityöt minimoinut monella eri tapaa (mm. teettämällä ne toisilla), mutta silti saatiin jatkuvasti kuulla tuota yllä lihavoitua lausetta. Hänen kokemuksensa siis kaikesta huolimatta oli, että hän joutuu jatkuvasti raatamaan eikä kukaan arvosta. Ja perään sitten vielä ne uhkaukset, että ehkä miten te pärjäätte jos häntä ei enää ole...
Meillä se meni niin, että äiti raivosi koko ajan, miten emme kuulema tehneet mitään.
Todellisuudessa siis teimme jo kaikki kotityöt, äiti itse ei mitään. Mutta vähän väliä raivosi, miten laiskoja olemme ja mitään emme viitsi tehdä.
Samanlaiset joulut meillä. Ensin hulluna siivoaminen ja kokkaaminen, sitten raivo ja lopulta marttyyriys. Ei ole jouluntunnelma minulle mikään lämmin muisto vaan ahdistava.
S -68
Tässä kuvatuista vanhemmista on tehty ihan elokuvakin, Solveigin laulu. Ei omakaan lapsuus ollut mitään ruusuilla kävelyä 70- 80- luvuilla mutta tuo elokuva järkytti, miten kamala oma äiti voikin olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Omat vanhempani ovat 60-lukulaisia ja itse 90-l., ja oon kokenut paljon samaa mitä tässä ketjussa on ollut. Isä alkoholisti, äiti tunnekylmä narsisti. Ei ollut omaa rauhaa, ei ikinä halattu, kehuttu, pyydetty anteeksi, koputettu oveen. Töitä piti tehdä, omassa huoneessa ei saanut olla, sairaana mentiin kouluun, aamuherätykset ennen yhdeksää, ei mitään rahallista tukea milloinkaan. On annettu vyöstä, piiskattu, annettu luunappeja, pidetty mykkäkoulua, oltu puolen vuoden kotiaresteissa. Ikinä ei saanut sanoa vastaan, muuten sai raivohuutoa ja kahden viikon mykkäkoulua. Saunassa ja suihkussa ei saa olla rauhassa. Kaikki elämänvalinnat on haukuttu niin itselle kuin kaikille muillekin, poikaystävää uhattu ampua, ketään ei saanut tulla kylään ja kaikki ystävät pelkäsivät tullakaan meille, kodin ulkopuolella ei saanut olla. Jopa nyt aikuisena vanhempieni luona käydessä on kielletty "kylillä" käyminen, puhumattakaan lapsuudenystävien kanssa baarissa käymisestä. Ulko-ovi laitettiin kympiltä lukkoon ja vara-avain saatettiin piilottaa. Nykyään siellä odottaa marjapuskat, pihatyöt, suursiivoukset, ikkunanpesut, ruoanlaitot, mehujen teko...
En osaa halata ihmisiä tai kertoa tunteista, pyytelen jatkuvasti anteeksi ja saan paniikkikohtauksia jos joudun riitatilanteisiin, itken jos saan positiivista palautetta (on itketty graduohjaajan keskustelussa ja asiakaspalvelutyössä) ja omien lasten saanti ahdistaa, koska olen koko ikäni kuullut ettei minusta tule hyvää äitiä.
Minun 40- l syntyneet vanhemmat on juuri tuollaisia kuin kuvasit. Itse olen syntynyt -68 ja minusta tuli ihan toisenlainen vanhempi. Sinustakin voi tulla. Ensiksi: älä mene enää noiden vanhempien luokse tai ole yhteydessä, muuten ei parantuminen pääse käyntiin. Toiseksi hanki keskusteluapua. Kyllä sä pystyt tulemaan ihmiseksi ja vanhemmaksi, mutta hirveesti se vaati tunteiden työstöä ja aikaa. Takapakkeja tulee edelleen joskus, mutta eteenpäin mennään. Tsemppiä ja halaus! Olen tosi pahoillani, että omasta ikäluokastani osa pisti p*skan eteenpäin, eivätkä rakastaneet lapsiaan.
N52
Vierailija kirjoitti:
Tässä kuvatuista vanhemmista on tehty ihan elokuvakin, Solveigin laulu. Ei omakaan lapsuus ollut mitään ruusuilla kävelyä 70- 80- luvuilla mutta tuo elokuva järkytti, miten kamala oma äiti voikin olla.
Leffa löytyy Areenasta, jos kiinnostaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tässä kuvatuista vanhemmista on tehty ihan elokuvakin, Solveigin laulu. Ei omakaan lapsuus ollut mitään ruusuilla kävelyä 70- 80- luvuilla mutta tuo elokuva järkytti, miten kamala oma äiti voikin olla.
Tuntuu että moni nainen on katkera lapsille siitä että on tullut raskaaksi.
Vierailija kirjoitti:
Suomi on sairaiden kiusaajien maa.
Kyllä. Suomi on maanpäällinen helvetti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vähän kevennystä (joskin kipeää samalla):
Joulu oli juhlista jaloin, tämä siis kasari-ysärillä.
Koska me lapset, lähinnä esikoisena minä, tehtiin orjan lailla ne kotihommat, eli siivottiin ympäri vuoden, tuli jouluna kuvioon hetkellinen pari päivää kestävä muutos. (Normaaliaikoina minä imuroin sen 2-3krt viikossa, pesin lattiat, tamppasin matot ja pyyhin tasot ja kaapit jne eli pointti siis se että äiti ei siivonnut itse koskaan).No, jouluna se sai jonkun mielenhäiriön - varmaan siksi että näyttäisi suvun ja naapurien silmissä ahkeralta, ja se teki sen joulusiivouksen. Toki autoimme häntä koska se oli isompi siivous, mutta tän siivouksen jälkeen äiti veti IHAN AINA hirveät väsymys-kilari ja itki ja karjui miten HÄN aina joutui ykdin siivoamaan, miten AINA häntä rasitetaan siivouksella, miten HÄN tekee kaiken yksin ja kukaan ei auta! Hirveää märinää, tämä oli siis aina aatonaaton iltana.
No tilanne kehittyi. Aina sitten aattona äiti siirtyi raivo/karjumis/viha kohtauksesta itsesääli-marttyyrivolinaa . Alkoi se itsesäälinen valitus että häntö ei kukaan arvosta vaikka koko ajan kaikkea teen, kukaan ei huomaa miten hän uurastaa, ihan sama vaikka häntä ei olisi.
Tätä kesti pari kolme tuntia, ja sitten narsistinen isä veti kunnon kilarit kun lopullinen päre meni.Välillä se ajoi vaimon ja lapset pakkaseen ja päästi vasta parin tunnin päästä sisään. Jos ei ollut ihab niin vihoissaan niin piti mykkäkoulua äidille koko joulun ja tiuski ja raivosi meille lapsille.
Tämä farssi toistui JOKA IKINEN joulu. Silloin kun oltiin pieniä, ja silloin kun oltiin isona, ja niinä viimeisinä jouluina kun olin 22-24v. Kun täytin 25 niin tajusin että tuonne en mene enää koskaan. Pilaamaan joulua.
Traumaattistaha tää tavallaan on mutta vähän jo naurattaa. Tästä huolimatta minusta tuli kuitenkin ”jouluihminen” mutta se vaati sen että sain ensin omat joulut ilman lapsuudenperhettä, ja sain luoda ihan uudet perinteet ja tavat - niin, ja tunnelman.
On kyllä ikimuistoista sillä lailla että aatonaaton iltana alkaa naurattaa kun muistelee että tähän aikaan on ensin se viha-kiukku-raivari ja huomenna asttoaamuna marttyyri-volina kohtaus :D
Itse en aikuisena viettänyt vuosiin lainkaan joulua, ja edelleen joulukoristeet ja muut saavat vähän ahdistumaan.
Meillä työleiri meni jouluisin ihan mahdottomiin ulottuvuuksiin. Vaikka joulu vietettiin vain perheen kesken, niin silti aivan järjetön suorittaminen.
Pitää olla siistiä. Pitää olla kaikki jouluruoat alusta asti itse tehtyjä, ja mahdollisimman vaikeatekoisia, tietysti.Eli aivan hirveällä stressillä raatamista aamusta iltaan. Ja päättyen aina siihen, että lopulta äidiltä itseltään meni kuppi kurin, vaikka hän itse nuo vaatimukset esitti.
Eli viimeistään aattona raivostuttiin, haukuttiin koko perhe ja karjuttiin, miten olemme tahallaan pilanneet hänen joulunsa. Pari kertaa lensi niitä vaivalla tehtyjä jouluruokiakin pitkin lattioita.
Ja sitten mentiin murjottamaam tapaninpäivään asti.
Että hyvää joulua ja silleen.Edelleen tulee paha mieli noita muistellessa. Ilmeisesti äidin mielikuvassa koko joulu järjestettiin vain häntä varten, viis lapsista ja siitä, minkälainen muisto joulusta meille jäi vuosi toisensa jälkeen.
Olen eri mutta tutulta tuntuu. Ylipäätään hyvin tutulta tuntuu tämä kuvaus: "Aina sitten aattona äiti siirtyi raivo/karjumis/viha kohtauksesta itsesääli-marttyyrivolinaa . Alkoi se itsesäälinen valitus että häntö ei kukaan arvosta vaikka koko ajan kaikkea teen, kukaan ei huomaa miten hän uurastaa, ihan sama vaikka häntä ei olisi."
Mietin, että kuinka yleistä teillä muilla on tuo marttyyrimäinen valitus ollut - siis muutenkin kuin jouluna. Tuntuu, että meillä ei mitään muuta ollutkaan. Äiti oli ulkoistanut työelämän isälle ja kotityöt minimoinut monella eri tapaa (mm. teettämällä ne toisilla), mutta silti saatiin jatkuvasti kuulla tuota yllä lihavoitua lausetta. Hänen kokemuksensa siis kaikesta huolimatta oli, että hän joutuu jatkuvasti raatamaan eikä kukaan arvosta. Ja perään sitten vielä ne uhkaukset, että ehkä miten te pärjäätte jos häntä ei enää ole...
Meillä se meni niin, että äiti raivosi koko ajan, miten emme kuulema tehneet mitään.
Todellisuudessa siis teimme jo kaikki kotityöt, äiti itse ei mitään. Mutta vähän väliä raivosi, miten laiskoja olemme ja mitään emme viitsi tehdä.
Samanlaiset joulut meillä. Ensin hulluna siivoaminen ja kokkaaminen, sitten raivo ja lopulta marttyyriys. Ei ole jouluntunnelma minulle mikään lämmin muisto vaan ahdistava.
S -68
Täsmälleen paitsi että ennen raivoa tulee lärvikänni, ja marttyyriuteen kuuluu ulina ja kyynelöinti.
Ahkera Liisa kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miettikää heitä jotka olivat/ovat olleet sotaaikana lapsia.🤔
Olen sitä mieltä, että mitä enemmän teet lapsena nuorena töitä sitä paremmin pääset työpaikkoihin. Työn tekoon ihminen on tarkoitettukin.
No, minä mietin. En siltikään keksinyt, mitä sota-aikainen lapsuus ja simputus liittyvät toisiinsa. Selittäisitkö.
Yhtä syytä sadismiin on mahdotonta löytää, olihan sodanaikainen ilmapiiri sellainen joka tuki sadismia, valtaideologiat olivat natsismi ja kommunismi joissa yksilöllä ei ollut arvoa.
Keskitysleirien vartijat varmaan nauttivat työstään.
Sä oot kyllä aivan sekasin.
Järkyttäviä kohtaloita.
Tuota olen usein ihmetellyt miten jotain sisarusta suositaan tai hyljeksitään kaikessa. Vielä pahempaa kuin se että poikia suositaan tyttöjen kustannuksella(-tai toisinpäin).
Vierailija kirjoitti:
Ahkera Liisa kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miettikää heitä jotka olivat/ovat olleet sotaaikana lapsia.🤔
Olen sitä mieltä, että mitä enemmän teet lapsena nuorena töitä sitä paremmin pääset työpaikkoihin. Työn tekoon ihminen on tarkoitettukin.
No, minä mietin. En siltikään keksinyt, mitä sota-aikainen lapsuus ja simputus liittyvät toisiinsa. Selittäisitkö.
Yhtä syytä sadismiin on mahdotonta löytää, olihan sodanaikainen ilmapiiri sellainen joka tuki sadismia, valtaideologiat olivat natsismi ja kommunismi joissa yksilöllä ei ollut arvoa.
Keskitysleirien vartijat varmaan nauttivat työstään.
Sä oot kyllä aivan sekasin.
Minkä selityksen itse antaisit täällä kerrottujen vanhempien sadismista ?
Ei meillä ollut tuollaista. Minä sain nukkua viikonloppuisin ihan niin pitkään kuin huvitti. Oman huoneen siivoaminen oli yhteydessä viikkorahaan ainakin yläasteella ja lukion alussa. Itse sain päättää, milloin siivoan ja sitten kutsuin äidin tekemään tupatarkastuksen, kun huone oli siivottu. Rahat tuli näppiin heti tarkastuksen jälkeen.
Vierailija kirjoitti:
Ei meillä ollut tuollaista. Minä sain nukkua viikonloppuisin ihan niin pitkään kuin huvitti. Oman huoneen siivoaminen oli yhteydessä viikkorahaan ainakin yläasteella ja lukion alussa. Itse sain päättää, milloin siivoan ja sitten kutsuin äidin tekemään tupatarkastuksen, kun huone oli siivottu. Rahat tuli näppiin heti tarkastuksen jälkeen.
Ei minullakaan tuollaista, hieman epäilen ovatko nuo kaikki jutut aivan tosia mutta uskotaan että ovat,
Alue: Aihe vapaa
Olen eri mutta tutulta tuntuu. Ylipäätään hyvin tutulta tuntuu tämä kuvaus: "Aina sitten aattona äiti siirtyi raivo/karjumis/viha kohtauksesta itsesääli-marttyyrivolinaa . Alkoi se itsesäälinen valitus että häntö ei kukaan arvosta vaikka koko ajan kaikkea teen, kukaan ei huomaa miten hän uurastaa, ihan sama vaikka häntä ei olisi."
Mietin, että kuinka yleistä teillä muilla on tuo marttyyrimäinen valitus ollut - siis muutenkin kuin jouluna. Tuntuu, että meillä ei mitään muuta ollutkaan. Äiti oli ulkoistanut työelämän isälle ja kotityöt minimoinut monella eri tapaa (mm. teettämällä ne toisilla), mutta silti saatiin jatkuvasti kuulla tuota yllä lihavoitua lausetta. Hänen kokemuksensa siis kaikesta huolimatta oli, että hän joutuu jatkuvasti raatamaan eikä kukaan arvosta. Ja perään sitten vielä ne uhkaukset, että ehkä miten te pärjäätte jos häntä ei enää ole...