Muita jotka eivät saaneet olla lapsena/teininä hetkeäkään rauhassa, aina olisi pitänyt olla tekemässä jotakin

Vierailija kirjoitti:

Joo. Tämän tyyppinen toiminta eskaloitui siihen, että äiti TIESI, että teen kotiläksyjä huoneessani, mutta huusi silti: tule keittiöön heti.

Keskeytin läksyjen teon ja menen kysymään että mitä asiaa?

- vie roskat/hae posti/tuo tiskit koneeseen /mitä sulla on huomenna koulussa/käy huomenna siellä-täällä-tuolla jne...

Ja kun pääsin takaisin huoneeseen ja keskittymään läksyihin, kuului taas huuto "Tule keittiöön heti".

Jos en mennyt, niin haettiin hiuksista kiinni pitäen sinne keittiöön kuuntelemaan mitä asiaa oli.

Toki tämä jatkui vielä silloinkin kun olin jo muuttanut omaan asuntoon. Esim. sunnuntaina äiti soitti ja kyseli mitä olen päivän aikana puuhaillut.

En mitään? Ehei, en tehnyt sitä virhettä että olisin MYÖNTÄNYT laiskotelleeni opiskeluviikon jälkeen. Piti keksiä aina jotain miten on sunnuntaipäivänsä viettänyt, esim. aamulla kävin kävelyllä, sitten leivoin sämpylöitä ja siivosin yhden keittiön kaapin, pesin pyykkiä ja nyt pitäisi vielä tehdä asiat XYZ.

Nimittäin kerran sanoin etten ole tehnyt yhtään mitään ja mikä raivo siellä repesi....

En olisi tollasen äidin kanssa missään tekemisissä enkä todellakaan nöyristelisi aikuisenakin noin.

Vierailija kirjoitti:

Samanlaista oli ja on vieläkin, kun käyn 40-luvulla syntyneillä vanhemmillani kylässä. Olen siis nyt itse jo neljäkymppinen, mutta työmääräyksiä tulee heti aamusta alkaen ja on laiskuutta nukkua viikonloppuna yli seitsemään. Isä on leppoisampi, mutta äiti... 

Äitini joskus selitti, että tämä on tarttunut hänen äidiltään. Ei kuulemma saanut edes rauhassa ikinä istua ihan vain paikallaan ja pitää lapsia sylissä, kun oltiin pieniä, koska mummoni tuli viereen komentamaan, että pitäisi tehdä jotakin TYÖTÄ. 

Mummoni oli juuri tuollainen, siellä maalla käydessä aamusta iltaan olisi pitänyt tehdä jotain "hommia" eli nurmikon haravointia, hiekkakäytävien haravointia ja kitkemistä, risusavottaa, polttopuita jne. Lapset eivät olisi saaneet olla päiväsaikaan sisällä ollenkaan vaan silloin kuului olla ulkotöissä. Puheenparressa vilisivät sanonnat "tulee se mies räkänokastakin muttei tyhjännaurajasta", "ei luoja laiskoja elätä" ja pahimpia asioita joita ihmisestä pystyi sanomaan oli että "tämä on hyvä puhumaan". Koulussa matematikalla ja vastaavilla höpötyksillä ei kuulemma ollut mitään väliä, ainoastaan voimistelulla ja puukäsitöillä.  Jatkuvasti muistutettiin että näin toimimalla ei armeijassa pärjää. Heti kun kynnelle kykenin, hommasin oman kodin läheltä kesäisin kesätyötä ettei joutuisi maalle työleirille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo. Tämän tyyppinen toiminta eskaloitui siihen, että äiti TIESI, että teen kotiläksyjä huoneessani, mutta huusi silti: tule keittiöön heti.

Keskeytin läksyjen teon ja menen kysymään että mitä asiaa?

- vie roskat/hae posti/tuo tiskit koneeseen /mitä sulla on huomenna koulussa/käy huomenna siellä-täällä-tuolla jne...

Ja kun pääsin takaisin huoneeseen ja keskittymään läksyihin, kuului taas huuto "Tule keittiöön heti".

Jos en mennyt, niin haettiin hiuksista kiinni pitäen sinne keittiöön kuuntelemaan mitä asiaa oli.

Toki tämä jatkui vielä silloinkin kun olin jo muuttanut omaan asuntoon. Esim. sunnuntaina äiti soitti ja kyseli mitä olen päivän aikana puuhaillut.

En mitään? Ehei, en tehnyt sitä virhettä että olisin MYÖNTÄNYT laiskotelleeni opiskeluviikon jälkeen. Piti keksiä aina jotain miten on sunnuntaipäivänsä viettänyt, esim. aamulla kävin kävelyllä, sitten leivoin sämpylöitä ja siivosin yhden keittiön kaapin, pesin pyykkiä ja nyt pitäisi vielä tehdä asiat XYZ.

Nimittäin kerran sanoin etten ole tehnyt yhtään mitään ja mikä raivo siellä repesi....

En olisi tollasen äidin kanssa missään tekemisissä enkä todellakaan nöyristelisi aikuisenakin noin.

Aikuisena jättää vanhemmat rauhaan, alkaa elämään omaa elämää mutta se ei nykyään ole taloudellisesti mahdollista, itse elin 17 vuotiaana jo omillani, nykyään pitää vielä käydä koulua.

Valtion tehtävä ei ole toimia moraalinopettajana!

Paina Raija tämä mieleesi!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oikea pullamössö- ja kermapersesukupolvi ovat oikeasti suuret ikäluokat. Oma hypoteesini on, että koska heidän vanhempansa olivat OIKEASTI eläneet kaikkein pahimmat tilanteet ja vuodet mitä voi (sotavuodet), on näiden lapsille (eli ns. isoille ikäluokille) syntynyt alitajuinen tietoisuus siitä, että he eivät voi ikinä eikä koskaan kompensoida eikä ylittää omien vanhempiensa uhrauksia ja kärsimyksiä.

Isot ikäluokat olivat luokka, joka pääsi ennennäkemättömään nousukauteen mukaan, heidän vanhempansa olivat sen selkänahastaan ja sota-ajan uhrauksilleen raskaasti lunastaneet. Isot ikäluokat tämän tiedostavat, ja ovat siitä syytä jotenkin impotentin katkeria, koska tietävät että oikeasti he eivät ole tehneet mitään muuta kuin imeneet tissiä - ensin äitinsä ja sen jälkeen yhteiskunnan.

Tuo pullamössösukupolvi sitten selittää itselleen, että oikeastaan HE ovat niitä, jotka tämän yhteiskunnan ovat rakentaneet, tehneet kovasti töitä ja kärsineet. Koska eivät kestä myöntää itselleen sitä totuutta, että tosiasialliset kärsijät ja sankarit olivat heidän omat, sota-aikana eläneet, vanhempansa. Tuota vihaa ja syyllisyydentuntoista katkeruutta omasta asemastaan suhteessa omiin vanhempiinsa ovat suuren ikäluokan ihmiset sitten purkaneet omiin, 70-90-luvulla syntyneisiin, lapsiinsa.

Sinäkö ne tämän päivän nuoret olet sairastuttanut. He ovat sairaampia kuin koskaan. Eilen sanottiin ihan uutisissa. Tuskin se seitsemänkymppinen äiti on enää niitä tämän päivän koululaisia ja nuoria kyennyt synnyttämään.

Sinustahan se viha ihan huokuu. Hui, kun ihan pelottaa.

Miten nykylasten ja -nuorten pahoinvointi liittyy minuun ja minun ajatuksiini? Ja miten se muuttaa sitä faktaa, että suuret ikäluokat OVAT suurelta osin sellaisia, kuin kirjoitin? Olen 35-vuotias, käynyt aikanaan 6 vuotta terapiassa, koska omat vanhempani olivat tuota kaiken saanutta pullamössö-suurta ikäluokkaa. Itse jouduin terapian avulla opettelemaan pois ylivaativuudesta ja suorittamisesta. 

Turhaan sinä minua ja ajatuksiani pelkäät. Enemmän kannattaa pelätä peiliin katsomista, sillä se sattuu.

Pelkään sitä kun kun yleistät. Kaikki suuret ikäluokat oli pahoja. Minun isäni ja äitini eivät olleet, eivätkä ole ryöstäneet ketään. Heillä on ollut vain perustoimeentulo. He eivät ole saaneet maita ja mantuja eivätkä mökkipalstoja. He eivät ole vihanneet eivätkä olleet katkeria omille vanhemmilleen. Eivät ole purkaneet katkeruutta minuun. Olen 45 vuotias. Kirjoituksesi vaikutti hyvin aggressiiviselta. Loukkasit minun vanhempiani. Minulla on oikeus puolustaa heitä, koska heillä ei ole nettitaitoa tulla pitämään tänne puoliaan.

Ihan vaan kuvaannollisesti yleistin samalla tavalla oman sukupolveni, että jokainen hyvä vanhempi voi kuvitella, että miltä se itsestä tuntuu, kun kaikki niputetaan samaan kastiin.

Kirjoitinkin, että  "miten se muuttaa sitä faktaa, että suuret ikäluokat OVAT suurelta osin sellaisia, kuin kirjoitin? "

Ei minun vanhempanikaan ollut niin sekaisin, miten monella tässä ketjussa kirjoittaneella on ollut. Silti tunnistan, kuten sanoin, suurelta osin tiettyjä luonteenpiirteitä, jotka tuossa ikäluokassa ovat todella yleisiä. "Me ollaan rakennettu tää maa/me ollaan työmme tehty ja eläkkeemme ansaittu/minäminäminä olen ollut ahkerin ja nykynuoret eivät tee ja jaksa mitään, kun me boomerit sentään rakennettiin tää maa!" Ei tarvitse montaa keskustelu- tai lehden kommenttipalstaa lukea, kun asia tulee selväksi. Ja ihan "oikeassa elämässä" olen törmännyt tuolla asenteella oleviin suurten ikäluokan ihmisiin, että sattumaa ei voi olla se, että nuo asenteet ovat leimallisia juuri heille.

Hyvä sinulle, ja minulle, että meidän vanhempanne eivät olleet niitä sekopäisimpiä. Monen silti oli, kuten tämän ketjun aiheesta varmaan olet huomannut. 

Sinä lisäsit "suurelta osin" myöhemmin. Se puuttui alkuperäisestä. Ja siellä keskustelupalstoilla ei puhu koko Suomen kansa, niinkuin ei täälläkään.

Älä sano, että meidän vanhempamme eivät olleet niitä sekopäisempiä, puhu vaan itsestäsi ja keitä tunnet ja tämän ketjun kommenteista. Minun vanhempani eivät olleet, enkä myöskään tunne vastaavia. Eri luonteisia ihmisiä kyllä. Lapsityövoiman käyttö ja ruumiillinen kuritus on väärin. Olen kuullut, että täälläpäin kuvatunlaista kasvatusta oli joillakin edellisellä sukupolvella, mutta en tiedä oliko yleistä vai ei.

Ja jokaisessa meissä ihmisissä on omat vikamme. En myöskään väitä, että minä olen hyvä ihminen ja minä olen osannut lapseni kasvattaa.

Hyvää vointia sinulle! En kommentoi enempää.

Vierailija kirjoitti:

Miettikää heitä jotka olivat/ovat olleet sotaaikana lapsia.🤔

Olen sitä mieltä, että mitä enemmän teet lapsena nuorena töitä sitä paremmin pääset työpaikkoihin. Työn tekoon ihminen on tarkoitettukin.

Palkkaan mieluusti näitä hiiriä, ovat todella hyödyllisiä ja tekevät rahaa firmaan

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse tein kahden muun siskojeni kanssa päätöksen et välit poikki isäämme,elämäni paras päätös! Ei enää raivosmista,ei uhkailua,ei tiuskimista,ärhentylyä,kiroilua,huutokarjumista,eikä varpaillaan oloa!

No näin se toki on, mutta miten meinaatte hoitaa isänne vanhuuden?

Meillä tuo ei onnistunut sillä sisaruksista yksi ei katkaissutkaan välejä vaan jäi isämme vaikutuspiiriin. Ja isä alkoi k0stoksi suosimaan tätä yhtä, hänelle on nyt perintö testamentattu ja meidät jätetty ulos perinnöstä. Mitäön lakiosaa tuskin jää, rahaa siiretään käteisenä suosikin taskuun koko ajan.

Teillä oli hyvä kun pysyitte yhtenä rintamana. Heti jos yksi lipeää, suunnitelma hajoaa.

Kaikesta huolimatta, Kait se isä saa rahoillaan tehdä mitä haluaa? Se muuttuu perinnöksi vasta siinä vaiheessa kun isä kuolee.

Omat vanhempani ovat 60-lukulaisia ja itse 90-l., ja oon kokenut paljon samaa mitä tässä ketjussa on ollut. Isä alkoholisti, äiti tunnekylmä narsisti. Ei ollut omaa rauhaa, ei ikinä halattu, kehuttu, pyydetty anteeksi, koputettu oveen. Töitä piti tehdä, omassa huoneessa ei saanut olla, sairaana mentiin kouluun, aamuherätykset ennen yhdeksää, ei mitään rahallista tukea milloinkaan. On annettu vyöstä, piiskattu, annettu luunappeja, pidetty mykkäkoulua, oltu puolen vuoden kotiaresteissa. Ikinä ei saanut sanoa vastaan, muuten sai raivohuutoa ja kahden viikon mykkäkoulua. Saunassa ja suihkussa ei saa olla rauhassa. Kaikki elämänvalinnat on haukuttu niin itselle kuin kaikille muillekin, poikaystävää uhattu ampua, ketään ei saanut tulla kylään ja kaikki ystävät pelkäsivät tullakaan meille, kodin ulkopuolella ei saanut olla. Jopa nyt aikuisena vanhempieni luona käydessä on kielletty "kylillä" käyminen, puhumattakaan lapsuudenystävien kanssa baarissa käymisestä. Ulko-ovi laitettiin kympiltä lukkoon ja vara-avain saatettiin piilottaa. Nykyään siellä odottaa marjapuskat, pihatyöt, suursiivoukset, ikkunanpesut, ruoanlaitot, mehujen teko...

En osaa halata ihmisiä tai kertoa tunteista, pyytelen jatkuvasti anteeksi ja saan paniikkikohtauksia jos joudun riitatilanteisiin, itken jos saan positiivista palautetta (on itketty graduohjaajan keskustelussa ja asiakaspalvelutyössä) ja omien lasten saanti ahdistaa, koska olen koko ikäni kuullut ettei minusta tule hyvää äitiä.

Itsekin olen 70-luvun lapsia ja vanhemmat suurta ikäluokkaa. Tunnistan monta asiaa täällä. Meillä ei kuitenkaan ollut sadismia, teetetyt työt oli tarpeellisia, jälkikäteen ajatellen ne oli kohtuullisia, esim marjoja pari kolme litraa, ei paria ämpäriä. Sanontoja oli ja "mitä ihmiset sanoo" puhetta.

Köyhiä, työläisiä, just ja just kansakoulu käytynä. Mutta kaikki tehtiin meitä lapsia varten. Käytiin yleissivistävissä jutuissa, teatterissa, museoissa, yms. Edelleenkin se jatkuu, tarvitko rahaa, mitä lapsenlapset tarvii jne.

Oli kuritusta joskus harvoin, mutta oli myös ymmärrystä. Vaikeistakin asioista yritettiin puhua. Kasvatuskirjojakin olivat lukeneet.

Tiedän että paljon huonommin olisi voinut olla.. Ja ymmärrän kun jotkut ystävät ovat laittaneet välit poikki vanhempiinsa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nämä ketjut on tosi tärkeitä ja auttavat paljon. Mä en saa terapiaa, vaikka väkivaltalapsuus hullun narsistin alistamana. Kun ei ole masennusta, ei saa sitä b-lausuntoa jonka terapia vaatii. Kirjalisuus ja nämä ketjut on ainoa apu mitä mulla on. harmittaa aina se että usein tällaisiin ketjuihin tulee hyvien perheiden lapset ylenkatsomaan ja vähättelemään, jotkut jopa tahallaan kiusaamaan ja loukkaamaan.

Tällaisen lapsuuden kokenut on usein yksinäinen, kuten minäkin olen. Siksi nämä ketjut on monesti ainoa kanava jossa edes hetken verran voi jakaa kokemaansa toisen ihnisen kanssa.

Oikeasti hyvissä - eli rakastavissa, ymmärtävissä ja hyväksyvissä - perheissä kasvaneet eivät koe tarvetta tulla näihin ketjuihin pilkkaamaan, väheksymään ja kiusaamaan. Nuo jotka sitä tekee tulee ihan yhtä sairaista perheistä kuin mekin, mutta eivät välttämättä itse tiedä tai pysty hyväksymään sitä. Defenssit iskee päälle ja sit täytyy trollata ja yrittää vaientaa ne, joiden sanomiset liippaa vähän liian läheltä.

Mun on pakko palata tähän mietittyäni asiaa rauhassa. Voi olla, että sohaisen muurahaispesään, mutta toivon etten.

Haluan vastata varsinkin sulle, joka kirjoitit ensimmäisen, mutta toka kommentoija sai ajattelemaan defenssejä, tosin vähän eri tavalla kuin hän tarkoitti.

Defenssit. Jäin miettimään niitä ja tulkintoja, joita teemme toisten kommenteista.

Olen kirjoittanut tähän (ja varmaan muihinkin vastaaviin) sekä hyvin ärtyneitä että empaattisia viestejä. Ärtyneet ja ilkeät niihin, jotka on olleet ilkeitä, osa suoraan minuun kohdistuvia. Joissakin ketjuissa sama tyyppi (kirjoitustyylistä päätellen), joka on aiemmin vastannut minulle pahasti, on vastannut myöhemmin tosi mukavasti.

En ole varma, onko ensimmäinen kirjoittaja tämä, tai edes sama, joka sanoi aiemmin, että tulen joka ketjuun pilkkaamaan, mutta ehkä, koska mullakin on ollut sellainen tunne, että jokaisessa tällaisessa ketjussa joku (sama) on käynyt minun silmilleni hyvin henkilökohtaisesti. Ivannut, haistatellut, käskenyt häipymään.

Onko mahdollista, että meidän defenssimekanismit ovat törmänneet yhteen, emmekä ole ymmärtäneet toistemme mielen hallinta-ja torjuntakeinoja? Ja ehkä erilaista tapaa ilmaista sama asia. Mietin paljon syitä ja yritän ymmärtää, miksi joku on sellainen kuin on, ja miksi on toiminut väärällä tavalla. Ehkä kirjoitan puolivalmiit ajatukset epäselvästi. En halua avata henkilökohtaisella tasolla, miksi tai miten joku henkilökohtainen prosessi on tapahtunut. Yritän kirjoittaa sen lyhyesti ja ulkopuolelta ja ehkä toinen ajattelee että yritän päteä.

Se on mahdollista. Jos näin on, pyydän vilpittömästi anteeksi omaa väärin ymmärtämistäni ja pahoittelen, että psyykkiset puolustusrefleksini ovat toimineet liian herkästi väärässä paikassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnistan tuon isovanhempi-ilmiön, tosin meidän suvussa se tuntuu tapahtuneen sukupolvea aikaisemmin kuin monilla muilla. Minun boomeri-äitini sisaruksineen muistelee omia äitinsä puoleisia isovanhempia (jotka olivat syntyneet n. 1910-luvulla) ihanina ja lempeinä ihmisinä, joiden luona lapsilla oli turvallinen olo. Jännää tässä on se, että noiden isovanhempien omat hengissä selvinneet lapset ovat kaikki jotenkin kajahtaneita, se on todellinen luonnevikaisten katras, on narsisteja, ainakin yksi psykopaatti, yksi uskonlahkoon hurahtanut joka elelee irrallaan todellisuudesta. Nämä ovat se sodan kokenut sukupolvi.

Tässä on jotain mystistä, ja narsistiperheessä kasvaneena tuollainen kuvio saa minut varpailleen... Onko kyse vain siitä, että on helpompaa olla isovanhempi kuin vanhempi? Oliko ikä tehnyt heistä parempia kasvattajia kuin mitä he olivat omille lapsilleen olleet? Vai onko kyse jostain pahansuovemmasta? Liittoutuivatko nämä ihanat isovanhemmat lastenlastensa kanssa osana sadistista peliä omaa tytärtään vastaan? Heidän tyttärensä oli siis minun isoäitini, joka oli alkoholisoitunut narsisti, ja kasvatti myöskin hyvin narsistisen äitini, joka on 50-luvun suurta ikäluokkaa.

Vaikea uskoa että kaikki olisi vaan yhtäkkiä itsestään mennyt pieleen yhden sukupolven taitteessa. Minusta on uskottavampaa että lapsenlapset eivät ole saaneet isovanhemmistaan kovin realistista kuvaa, koska heitä on tavattu lomilla, kun taas vanhempien kanssa eletään.

Sekava selitys, mutta ymmärrätte varmaan pointtini. Kulissiperheissä kasvaneiden jos kenen luulisi tajuavan, että niitä varhaisempien sukupolvienkaan kiiltokuvia ei kannata niellä purematta.

Ei mitenkään sekava, ihan ymmärrettävä ajatus.

Aika moni vanhempi tunnistaa itsessään kiireen, työn, valvomisen yms. seuraukset ja tietää, ettei ole parhaimmillaan kun eniten stressaa.

Isovanhempien elämä saattaa olla stressittömämpää kuin aikaisemmin, on enemmän kärsivällisyyttä, on oppinut jotain lapsista, vierailuaikoina voi keskittyä lapsiin täysipainoisesti. Ihmisellä on myös mahdollisuus kasvaa henkisesti, ainakin jotkut kasvaa ja kehittyy.

Toisaalta tiedän perheen, jossa kolmannen sukupolven lapsilla oli ihan eriluonteinen mummo jokaisella (sama ihminen kyseessä).

Olen joskus miettinyt mikä on ihmisen oma vastuu, kun hänen "kasvatuksensa" on mennyt pieleen. Jos siitä kaltoinkohdellusta tulee narsisti, onko hän olosuhteiden uhri samaan aikaan kun tekee lisää uhreja? Kun sanotaan, että alkoholismikaan ei tavallaan olisi oma valinta. Sen ryypyn ottaa itse, mutta ei vaan voi olla ottamatta.

Mikä saa sinut ajattelemaan, että isovanhemmat olisivat liittoutuneet lastenlasten kanssa tytärtään vastaan?

Mietin siis siltä kantilta, että jos kyseessä oli manipulointi, niin mikä olisi voinut olla motiivi. Mikä syy ihmisellä voisi olla siihen, että on kamala omille lapsilleen, mutta ihana lapsenlapsille. Ja kun olen tosiaan omassakin lapsuudenperheessäni nähnyt miten nämä hajota ja hallitse - kuviot toimii.

Tiedän tuon hajota ja hallitse-kuvion, enkä ymmärrä, miten sellainen ihminen voisi olla koko ajan kiltti jollekin. Paitsi että kyllähän joku lapsen varaukseton rakkaus tuo voimaa? Ja jos rakkauden osoitus lapsenlapsille vielä ärsyttää tytärtä, voi kokea voittaneensa jotain. Aika vähällä vaivalla (vierailut) voi saavuttaa paljon. En tiedä, pystyykö sillä tavalla manipuloiva ihminen oikeasti rakastamaan ketään.

Ehkä se juju on siinä että hallitsee lastenlasten kautta, saa aikaan riitaa, voi lohduttaa lapsia ja nauttia salaa siitä, mitä saa aikaiseksi. En olekaan tullut ajatelleeksi, mutta voisihan se olla osa sitä peliä. Marionettien narujen vetelyä.

Onko tässä mitään logiikkaa?

Nämä olivat todella mielenkiintoisia kommentteja ja toivat mieleeni äitini ja mummoni suhteen.

Veivasivat outoa ja kuluttavaa suhdettaan koko ikänsä, mummoni oli kuollessaan lähes 90-vuotias ja äitini kuusikymppinen, joten tanssiaskelia tuossa tanssissa oli harjoiteltu koko ihmisikä.

Lapsuuteni koti oli välillä se kuuluisa työleiri ja isäni ei arastellut meitä lapsia kurittaa kovallakaan kädellä. Äiti ei meitä lyönyt, mutta isän kasvatusmetodeihin ei myöskään puuttunut, taisi välillä kannustaakin. Äitini erikoisuus oli lyttääminen, syyllistäminen ja narsistiset pelit, joissa meitä sisaruksia yllytettiin toisiamme vastaan tai välillä liittoutumaan.

Lapselle se oli ainaista arvailua mistä tänään tuulee ja miten siinä aallokossa parhaiten luovisi.

Ja aikuisena ymmärsin, että ihanana ja herttaisena pitämäni mummo osallistui näihin peleihin omalta osaltaan ja oli myös kolmantena osapuolena vanhempieni liitossa.

Nyt itse mummona äitini mielellään jatkaisi perhetraditiota, ja onkin ollut ehtiväinen. Ikävä kyllä multa meni aikaa todella huomata ja todella ymmärtää mistä oli kyse. Vasta nelikymppisenä, kun masennuin ja uuvuin todella uskalsin myöntää itsellenikin, että äitini, eikä ehkä mummonikaan ole olleet kovin hyviä äitejä ja ovat saaneet vahinkoa aikaan.

Välit äitiini ovat nyt kohteliaan pinnalliset ja olen tosissani joutunut miettimään tapoja, joilla nämä valtapelit ja koko kierre loppuisi tuohon sukupolveen.

Terapiahaan tähän varmaan tarvitaan. Jättää jälkensä olla koko lapsuus ja nuoruus sellaisessa virittyneessä tilassa, kun joutuu olemaan valmiina milloin mihinkin tehtävään, tilanteeseen tms.

Sanotaan, että yksi narsistin merkeistä on mahdottomien tilanteiden järjestäminen, tuo on niin totta. Äitini oli ja on todella taitava näitä järjestemään ja sitten katsoo vierestä silmät suurina, voi kun te ette kukaan osaa asioitanne hoitaa...

Vierailija kirjoitti:

Mulla on orjapiiskuri-isä, joka on kotoisin juurikin Lapin perukoilta, kuten täälläkin jonkun isä oli. Ei silti ollut yhtä paha kuin kaverini isä, joka oli syntynyt 50-luvulla. Kaverin mökille joskus erehdyin menemään kylään niin siellä kyllä työleiri alkoi klo 7 aamulla vaikka oli loma ja yhtään ei saanut olla jouten, oli puusavottaa, nurmikon leikkuuta, pihan haravointia, veneen ja auton pesua jne jne ja tosiaan myös kylässä olevat lapset/nuoret pakotettiin hommiin. Meillä lähinnä isä ilkkui ja mollasi 24/7 että onpa paskasta ja hirveä sotku joka paikassa. Hän kun käy töissä (siisti toimistotyö) niin pitää saada työpäivän jälkeen levätä ja lapset tekee ruuan ja kotityöt. Nykyään sekä kaverini että minun lapsuuden perheessä on lähes kaikilla vakava alkoholi ongelma.

Huonompi juttu on se, että olen tiedostamattani jatkanut isäni perintöä, vaikka luulin ihan tietoisesti valinneeni toisin, aviomiehestäni kuoriutui vuosien ja vuosien päästä ihan samanlainen laiska orjuuttaja kuin isäni. Nyt olen havahtunut tilanteeseen jossa teen yksin ihan kaiken ilman vapaa-aikaa ja isäntä karjuu naama punaisena sohvalla minulle ja lapsille että se ja se asia on tekemättä/väärin tehty. Alan epäillä että vika on minussa, koska isäni ja mieheni eivät voisi olla erilaisemmista taustoista ja mieheni ei ole tarvinnut tehdä kotona mitään ja hänen vanhempansa ovat mukavia ja normaalin ahkeria.[/quote

Niinpä, sillä sinunkin olisi pitänyt kasvattaa itsesi pois piikana olemisesta. Aloita muutokset pienistä asioista ja ole tiukkana.

Omalla kohdallani tämä meni niin, että esikoisena minun piti aina auttaa ja osallistua. Nuoremmilta ei vaadittu, koska olivat herkempiä luonteeltaan. Johti siihen, että kaikki kiukku tekemättä jättämisistä tai väärin tehdyistä töistä tuli minua kohtaan.

Olen kuitenkin rakastettu lapsi, enkä ole kovin katkera, mutta kyllä tuo asetelma on monet suukovut ja taistelut aiheuttanut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nämä ketjut on tosi tärkeitä ja auttavat paljon. Mä en saa terapiaa, vaikka väkivaltalapsuus hullun narsistin alistamana. Kun ei ole masennusta, ei saa sitä b-lausuntoa jonka terapia vaatii. Kirjalisuus ja nämä ketjut on ainoa apu mitä mulla on. harmittaa aina se että usein tällaisiin ketjuihin tulee hyvien perheiden lapset ylenkatsomaan ja vähättelemään, jotkut jopa tahallaan kiusaamaan ja loukkaamaan.

Tällaisen lapsuuden kokenut on usein yksinäinen, kuten minäkin olen. Siksi nämä ketjut on monesti ainoa kanava jossa edes hetken verran voi jakaa kokemaansa toisen ihnisen kanssa.

Oikeasti hyvissä - eli rakastavissa, ymmärtävissä ja hyväksyvissä - perheissä kasvaneet eivät koe tarvetta tulla näihin ketjuihin pilkkaamaan, väheksymään ja kiusaamaan. Nuo jotka sitä tekee tulee ihan yhtä sairaista perheistä kuin mekin, mutta eivät välttämättä itse tiedä tai pysty hyväksymään sitä. Defenssit iskee päälle ja sit täytyy trollata ja yrittää vaientaa ne, joiden sanomiset liippaa vähän liian läheltä.

Mun on pakko palata tähän mietittyäni asiaa rauhassa. Voi olla, että sohaisen muurahaispesään, mutta toivon etten.

Haluan vastata varsinkin sulle, joka kirjoitit ensimmäisen, mutta toka kommentoija sai ajattelemaan defenssejä, tosin vähän eri tavalla kuin hän tarkoitti.

Defenssit. Jäin miettimään niitä ja tulkintoja, joita teemme toisten kommenteista.

Olen kirjoittanut tähän (ja varmaan muihinkin vastaaviin) sekä hyvin ärtyneitä että empaattisia viestejä. Ärtyneet ja ilkeät niihin, jotka on olleet ilkeitä, osa suoraan minuun kohdistuvia. Joissakin ketjuissa sama tyyppi (kirjoitustyylistä päätellen), joka on aiemmin vastannut minulle pahasti, on vastannut myöhemmin tosi mukavasti.

En ole varma, onko ensimmäinen kirjoittaja tämä, tai edes sama, joka sanoi aiemmin, että tulen joka ketjuun pilkkaamaan, mutta ehkä, koska mullakin on ollut sellainen tunne, että jokaisessa tällaisessa ketjussa joku (sama) on käynyt minun silmilleni hyvin henkilökohtaisesti. Ivannut, haistatellut, käskenyt häipymään.

Onko mahdollista, että meidän defenssimekanismit ovat törmänneet yhteen, emmekä ole ymmärtäneet toistemme mielen hallinta-ja torjuntakeinoja? Ja ehkä erilaista tapaa ilmaista sama asia. Mietin paljon syitä ja yritän ymmärtää, miksi joku on sellainen kuin on, ja miksi on toiminut väärällä tavalla. Ehkä kirjoitan puolivalmiit ajatukset epäselvästi. En halua avata henkilökohtaisella tasolla, miksi tai miten joku henkilökohtainen prosessi on tapahtunut. Yritän kirjoittaa sen lyhyesti ja ulkopuolelta ja ehkä toinen ajattelee että yritän päteä.

Se on mahdollista. Jos näin on, pyydän vilpittömästi anteeksi omaa väärin ymmärtämistäni ja pahoittelen, että psyykkiset puolustusrefleksini ovat toimineet liian herkästi väärässä paikassa.

Ihmisten reaktiot kumpuaa jostain haudatuista tunteista

Vierailija kirjoitti:

Omat vanhempani ovat 60-lukulaisia ja itse 90-l., ja oon kokenut paljon samaa mitä tässä ketjussa on ollut. Isä alkoholisti, äiti tunnekylmä narsisti. Ei ollut omaa rauhaa, ei ikinä halattu, kehuttu, pyydetty anteeksi, koputettu oveen. Töitä piti tehdä, omassa huoneessa ei saanut olla, sairaana mentiin kouluun, aamuherätykset ennen yhdeksää, ei mitään rahallista tukea milloinkaan. On annettu vyöstä, piiskattu, annettu luunappeja, pidetty mykkäkoulua, oltu puolen vuoden kotiaresteissa. Ikinä ei saanut sanoa vastaan, muuten sai raivohuutoa ja kahden viikon mykkäkoulua. Saunassa ja suihkussa ei saa olla rauhassa. Kaikki elämänvalinnat on haukuttu niin itselle kuin kaikille muillekin, poikaystävää uhattu ampua, ketään ei saanut tulla kylään ja kaikki ystävät pelkäsivät tullakaan meille, kodin ulkopuolella ei saanut olla. Jopa nyt aikuisena vanhempieni luona käydessä on kielletty "kylillä" käyminen, puhumattakaan lapsuudenystävien kanssa baarissa käymisestä. Ulko-ovi laitettiin kympiltä lukkoon ja vara-avain saatettiin piilottaa. Nykyään siellä odottaa marjapuskat, pihatyöt, suursiivoukset, ikkunanpesut, ruoanlaitot, mehujen teko...

En osaa halata ihmisiä tai kertoa tunteista, pyytelen jatkuvasti anteeksi ja saan paniikkikohtauksia jos joudun riitatilanteisiin, itken jos saan positiivista palautetta (on itketty graduohjaajan keskustelussa ja asiakaspalvelutyössä) ja omien lasten saanti ahdistaa, koska olen koko ikäni kuullut ettei minusta tule hyvää äitiä.

Tämä on aivan samanlaista,mitä olen itsekin kokenut.

Tunnen itseni arvottomaksi ja itsetunto on heikko.Menneisyys ahdistaa enkä tiedä miten pääsisi eteenpäin katkeruudesta.

Yksi asia tuli mieleen vielä. Äitini tai isäni eivät ole koskaan pyytäneet mitään anteeksi. Ikinä.

Esim sain lapsena usein selkäsaunan jostain asiasta (joku paikka sotkettu, joku mennyt rikki) ILMAN että vanhemmat edes selvitti olinko se minä vai en. Sitten kävi ilmi että se oli joku muu (sisarus sotkenut, naapuri rikkonut keinun) niin ei MITÄÄN anteeksipyyntöä. Ei edes pahoiteltu että sori, pieksettiin väärä ihminen.

Mun äiti on koko ikäni laukonut aivan törkeitä kommentteja, tässä jokunen esimerkki:

- kunpa ajaisit kolarin ja kävisi todi pahasti!

- kunpa olisin tappanut sut ennen kuin synnyit!

- kunpa menettäisit työsi ja rahasi ja kituisit!

- kumpa kaikkea pahaa tapahtuisi sinulle!

Ja KERTAAKAAN ei ole pyytänyt näitä sanomisia anteeksi. Koko mun ikäni ihan törkeää loukkaamista, väkivaltaa, pahoinpitelyä, aivan rajatonta käytöstä.

Pitkään luulin nuorena vielä että äiti loukkaa jotenkin vahingossa eikä tajua. Mutta kun se osaa olla muille mukava ja kohtelias ja mairea. Niin kai se on sitten tietoinen valinta.

Aina noiden tilanteiden jälkeen se on sitten muina miehinä soitellut iloista ja pirteää, teeskennellen että mitään ei ole tapahtunut.

Noin kaksi vuotta sitten se teki sitten sellaisen tempun missä hyökkäsi lasteni kimppuun todella pahasti ja sanoi niin törkeitä asioita etten voi ikinä unohtaa. Vasta nelikymppisenä sain repäistyä itseni irti ja en ole pariin vuoteen puhunit äidilleni.

Äiti syytää nyt postissa jatkuvasti haukkumakirjeitä. Joka kirjeessä haukkuu miten paha ja kiittämätön lapsi olen. Anteeksi ei pyydä vahingossakaan. Varmaan ennemmin kuolee kun pyytää anteeksi.

Lapsuuden perhehelvetistä sentään itse opin sen että aina pitää (ja kannattaa) pyytää anteeksi. Tosin en juuri koskaan ketään loukkaakaan kun asetan tarkkaan sanani. En halua olla missään määrin äitini kaltainen törkeyksien suoltaja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnistan tuon isovanhempi-ilmiön, tosin meidän suvussa se tuntuu tapahtuneen sukupolvea aikaisemmin kuin monilla muilla. Minun boomeri-äitini sisaruksineen muistelee omia äitinsä puoleisia isovanhempia (jotka olivat syntyneet n. 1910-luvulla) ihanina ja lempeinä ihmisinä, joiden luona lapsilla oli turvallinen olo. Jännää tässä on se, että noiden isovanhempien omat hengissä selvinneet lapset ovat kaikki jotenkin kajahtaneita, se on todellinen luonnevikaisten katras, on narsisteja, ainakin yksi psykopaatti, yksi uskonlahkoon hurahtanut joka elelee irrallaan todellisuudesta. Nämä ovat se sodan kokenut sukupolvi.

Tässä on jotain mystistä, ja narsistiperheessä kasvaneena tuollainen kuvio saa minut varpailleen... Onko kyse vain siitä, että on helpompaa olla isovanhempi kuin vanhempi? Oliko ikä tehnyt heistä parempia kasvattajia kuin mitä he olivat omille lapsilleen olleet? Vai onko kyse jostain pahansuovemmasta? Liittoutuivatko nämä ihanat isovanhemmat lastenlastensa kanssa osana sadistista peliä omaa tytärtään vastaan? Heidän tyttärensä oli siis minun isoäitini, joka oli alkoholisoitunut narsisti, ja kasvatti myöskin hyvin narsistisen äitini, joka on 50-luvun suurta ikäluokkaa.

Vaikea uskoa että kaikki olisi vaan yhtäkkiä itsestään mennyt pieleen yhden sukupolven taitteessa. Minusta on uskottavampaa että lapsenlapset eivät ole saaneet isovanhemmistaan kovin realistista kuvaa, koska heitä on tavattu lomilla, kun taas vanhempien kanssa eletään.

Sekava selitys, mutta ymmärrätte varmaan pointtini. Kulissiperheissä kasvaneiden jos kenen luulisi tajuavan, että niitä varhaisempien sukupolvienkaan kiiltokuvia ei kannata niellä purematta.

Ei mitenkään sekava, ihan ymmärrettävä ajatus.

Aika moni vanhempi tunnistaa itsessään kiireen, työn, valvomisen yms. seuraukset ja tietää, ettei ole parhaimmillaan kun eniten stressaa.

Isovanhempien elämä saattaa olla stressittömämpää kuin aikaisemmin, on enemmän kärsivällisyyttä, on oppinut jotain lapsista, vierailuaikoina voi keskittyä lapsiin täysipainoisesti. Ihmisellä on myös mahdollisuus kasvaa henkisesti, ainakin jotkut kasvaa ja kehittyy.

Toisaalta tiedän perheen, jossa kolmannen sukupolven lapsilla oli ihan eriluonteinen mummo jokaisella (sama ihminen kyseessä).

Olen joskus miettinyt mikä on ihmisen oma vastuu, kun hänen "kasvatuksensa" on mennyt pieleen. Jos siitä kaltoinkohdellusta tulee narsisti, onko hän olosuhteiden uhri samaan aikaan kun tekee lisää uhreja? Kun sanotaan, että alkoholismikaan ei tavallaan olisi oma valinta. Sen ryypyn ottaa itse, mutta ei vaan voi olla ottamatta.

Mikä saa sinut ajattelemaan, että isovanhemmat olisivat liittoutuneet lastenlasten kanssa tytärtään vastaan?

Mietin siis siltä kantilta, että jos kyseessä oli manipulointi, niin mikä olisi voinut olla motiivi. Mikä syy ihmisellä voisi olla siihen, että on kamala omille lapsilleen, mutta ihana lapsenlapsille. Ja kun olen tosiaan omassakin lapsuudenperheessäni nähnyt miten nämä hajota ja hallitse - kuviot toimii.

Tiedän tuon hajota ja hallitse-kuvion, enkä ymmärrä, miten sellainen ihminen voisi olla koko ajan kiltti jollekin. Paitsi että kyllähän joku lapsen varaukseton rakkaus tuo voimaa? Ja jos rakkauden osoitus lapsenlapsille vielä ärsyttää tytärtä, voi kokea voittaneensa jotain. Aika vähällä vaivalla (vierailut) voi saavuttaa paljon. En tiedä, pystyykö sillä tavalla manipuloiva ihminen oikeasti rakastamaan ketään.

Ehkä se juju on siinä että hallitsee lastenlasten kautta, saa aikaan riitaa, voi lohduttaa lapsia ja nauttia salaa siitä, mitä saa aikaiseksi. En olekaan tullut ajatelleeksi, mutta voisihan se olla osa sitä peliä. Marionettien narujen vetelyä.

Onko tässä mitään logiikkaa?

Nämä olivat todella mielenkiintoisia kommentteja ja toivat mieleeni äitini ja mummoni suhteen.

Veivasivat outoa ja kuluttavaa suhdettaan koko ikänsä, mummoni oli kuollessaan lähes 90-vuotias ja äitini kuusikymppinen, joten tanssiaskelia tuossa tanssissa oli harjoiteltu koko ihmisikä.

Lapsuuteni koti oli välillä se kuuluisa työleiri ja isäni ei arastellut meitä lapsia kurittaa kovallakaan kädellä. Äiti ei meitä lyönyt, mutta isän kasvatusmetodeihin ei myöskään puuttunut, taisi välillä kannustaakin. Äitini erikoisuus oli lyttääminen, syyllistäminen ja narsistiset pelit, joissa meitä sisaruksia yllytettiin toisiamme vastaan tai välillä liittoutumaan.

Lapselle se oli ainaista arvailua mistä tänään tuulee ja miten siinä aallokossa parhaiten luovisi.

Ja aikuisena ymmärsin, että ihanana ja herttaisena pitämäni mummo osallistui näihin peleihin omalta osaltaan ja oli myös kolmantena osapuolena vanhempieni liitossa.

Nyt itse mummona äitini mielellään jatkaisi perhetraditiota, ja onkin ollut ehtiväinen. Ikävä kyllä multa meni aikaa todella huomata ja todella ymmärtää mistä oli kyse. Vasta nelikymppisenä, kun masennuin ja uuvuin todella uskalsin myöntää itsellenikin, että äitini, eikä ehkä mummonikaan ole olleet kovin hyviä äitejä ja ovat saaneet vahinkoa aikaan.

Välit äitiini ovat nyt kohteliaan pinnalliset ja olen tosissani joutunut miettimään tapoja, joilla nämä valtapelit ja koko kierre loppuisi tuohon sukupolveen.

Terapiahaan tähän varmaan tarvitaan. Jättää jälkensä olla koko lapsuus ja nuoruus sellaisessa virittyneessä tilassa, kun joutuu olemaan valmiina milloin mihinkin tehtävään, tilanteeseen tms.

Sanotaan, että yksi narsistin merkeistä on mahdottomien tilanteiden järjestäminen, tuo on niin totta. Äitini oli ja on todella taitava näitä järjestemään ja sitten katsoo vierestä silmät suurina, voi kun te ette kukaan osaa asioitanne hoitaa...

Lisään vielä, että meidät lapset hoidatettiin kyllä mummolla. Tämä antoi vielä lisämausteen siihen, että äitini ja mummoni saivat veivata sitä omaa suhdettaan, mutta kummankin suhteet meihin lapsiin olivat myös aina suurennuslasin alla.

Mummoni jäi eläkkeelle nykymittapuun mukaan varhain, jo viisikymppisenä, ja sen jälkeen meidän lasten hoitamisesta, sekä mun äidin elämästä tuli hänelle oman elämänsä pääsisältö.

Olen joskus miettinyt, että keneltä se varsinainen idea tähän järjestelyyn oli alunperin tullut.

Isäni purki sitä turhautumistaan sitten meihin lapsiin.

Asuimme pienellä paikkakunnalla ja lapsuudessani mummoni talo oli naapurissa.

Äitini ei ole minun perhettäni auttanut, emmekä todellakaan asu samalla paikkakunnalla.

Mutta haluaisi kyllä asioihin sekaantua ja kokee aidosti oikeudekseen puuttua minun perheeni sisäisiin asioihin. Rajojen vetäminen ja ylläpitäminen on jatkuva työ.

Mun miehelle tämä on ollut myös raskas tilanne aina välillä, oma perheensä on kiva ja normaali, mitä se sitten tarkoittaakaan, ja on ollut pitkä taival hänelle ymmärtää että sairaita perhekuvioita todella on myös ihan päällepäin kunnollisen ja keskiluokkaisen perheen sisällä.

Onneksi olemme onnistuneet pitämään oman liittomme kasassa, vaikka vaikeita hetkiä on ollut.

Oman perheen suojeleminen on ensisijalla kun isovanhemmista löytyy tällainen tapaus.

Vierailija kirjoitti:

Yksi asia tuli mieleen vielä. Äitini tai isäni eivät ole koskaan pyytäneet mitään anteeksi. Ikinä.

Esim sain lapsena usein selkäsaunan jostain asiasta (joku paikka sotkettu, joku mennyt rikki) ILMAN että vanhemmat edes selvitti olinko se minä vai en. Sitten kävi ilmi että se oli joku muu (sisarus sotkenut, naapuri rikkonut keinun) niin ei MITÄÄN anteeksipyyntöä. Ei edes pahoiteltu että sori, pieksettiin väärä ihminen.

Mun äiti on koko ikäni laukonut aivan törkeitä kommentteja, tässä jokunen esimerkki:

- kunpa ajaisit kolarin ja kävisi todi pahasti!

- kunpa olisin tappanut sut ennen kuin synnyit!

- kunpa menettäisit työsi ja rahasi ja kituisit!

- kumpa kaikkea pahaa tapahtuisi sinulle!

Ja KERTAAKAAN ei ole pyytänyt näitä sanomisia anteeksi. Koko mun ikäni ihan törkeää loukkaamista, väkivaltaa, pahoinpitelyä, aivan rajatonta käytöstä.

Pitkään luulin nuorena vielä että äiti loukkaa jotenkin vahingossa eikä tajua. Mutta kun se osaa olla muille mukava ja kohtelias ja mairea. Niin kai se on sitten tietoinen valinta.

Aina noiden tilanteiden jälkeen se on sitten muina miehinä soitellut iloista ja pirteää, teeskennellen että mitään ei ole tapahtunut.

Noin kaksi vuotta sitten se teki sitten sellaisen tempun missä hyökkäsi lasteni kimppuun todella pahasti ja sanoi niin törkeitä asioita etten voi ikinä unohtaa. Vasta nelikymppisenä sain repäistyä itseni irti ja en ole pariin vuoteen puhunit äidilleni.

Äiti syytää nyt postissa jatkuvasti haukkumakirjeitä. Joka kirjeessä haukkuu miten paha ja kiittämätön lapsi olen. Anteeksi ei pyydä vahingossakaan. Varmaan ennemmin kuolee kun pyytää anteeksi.

Lapsuuden perhehelvetistä sentään itse opin sen että aina pitää (ja kannattaa) pyytää anteeksi. Tosin en juuri koskaan ketään loukkaakaan kun asetan tarkkaan sanani. En halua olla missään määrin äitini kaltainen törkeyksien suoltaja.

Itselleni anteeksipyytäminen oli teininä ja nuorena täysin mahdotonta. Se tarkoitti minulle periksiantamista ja itsensä asettamista muiden alapuolelle nöyristelemään. Anteeksipyytäjä oli selkärangaton luuseri. Heikko. Sellainen, jota halveksittiin. Anteeksipyyntö oli yritys saavuttaa jotain etua itselleen. Jos oli väärässä, hyökkäys oli paras puolustus ja tunsi itsensä vahvemmaksi kuin toinen. Jos tiesi tehneensä väärin, se piti peittää, eikä edes puolitiehen voinut mennä. Mitä enemmän hävetti, sitä enemmän hyökkäsin ja peitin. Jos toinen pyysi minulta anteeksi, olin voittanut ja oikeassa.

Tiedän mistä se johtui omalla kohdallani, enkä enää ajattele niin.

Nykyään ajattelen, että anteeksi pyytäminen tarkoittaa, että ihminen on vahva ja ottaa vastuun tekemisistään. Jos toinen ei ota sitä vastaan tai pitää minua hölmönä, se ei ole enää minun ongelmani. Erityisesti omilta lapsilta pyydän herkästi anteeksi.

Joku kumma myytti meidän suvussa on ollut siitä, että vanhemmat ei koskaan pyydä lapsiltaan anteeksi. Tahatonta tönäisyä kyllä, mutta isompia asioita ei. Olen miettinyt liittyykö heilläkin siihen häpeää ja omanarvontunnon menettämistä, ja kasvoivatko hekin siihen lapsena.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksi asia tuli mieleen vielä. Äitini tai isäni eivät ole koskaan pyytäneet mitään anteeksi. Ikinä.

Esim sain lapsena usein selkäsaunan jostain asiasta (joku paikka sotkettu, joku mennyt rikki) ILMAN että vanhemmat edes selvitti olinko se minä vai en. Sitten kävi ilmi että se oli joku muu (sisarus sotkenut, naapuri rikkonut keinun) niin ei MITÄÄN anteeksipyyntöä. Ei edes pahoiteltu että sori, pieksettiin väärä ihminen.

Mun äiti on koko ikäni laukonut aivan törkeitä kommentteja, tässä jokunen esimerkki:

- kunpa ajaisit kolarin ja kävisi todi pahasti!

- kunpa olisin tappanut sut ennen kuin synnyit!

- kunpa menettäisit työsi ja rahasi ja kituisit!

- kumpa kaikkea pahaa tapahtuisi sinulle!

Ja KERTAAKAAN ei ole pyytänyt näitä sanomisia anteeksi. Koko mun ikäni ihan törkeää loukkaamista, väkivaltaa, pahoinpitelyä, aivan rajatonta käytöstä.

Pitkään luulin nuorena vielä että äiti loukkaa jotenkin vahingossa eikä tajua. Mutta kun se osaa olla muille mukava ja kohtelias ja mairea. Niin kai se on sitten tietoinen valinta.

Aina noiden tilanteiden jälkeen se on sitten muina miehinä soitellut iloista ja pirteää, teeskennellen että mitään ei ole tapahtunut.

Noin kaksi vuotta sitten se teki sitten sellaisen tempun missä hyökkäsi lasteni kimppuun todella pahasti ja sanoi niin törkeitä asioita etten voi ikinä unohtaa. Vasta nelikymppisenä sain repäistyä itseni irti ja en ole pariin vuoteen puhunit äidilleni.

Äiti syytää nyt postissa jatkuvasti haukkumakirjeitä. Joka kirjeessä haukkuu miten paha ja kiittämätön lapsi olen. Anteeksi ei pyydä vahingossakaan. Varmaan ennemmin kuolee kun pyytää anteeksi.

Lapsuuden perhehelvetistä sentään itse opin sen että aina pitää (ja kannattaa) pyytää anteeksi. Tosin en juuri koskaan ketään loukkaakaan kun asetan tarkkaan sanani. En halua olla missään määrin äitini kaltainen törkeyksien suoltaja.

Itselleni anteeksipyytäminen oli teininä ja nuorena täysin mahdotonta. Se tarkoitti minulle periksiantamista ja itsensä asettamista muiden alapuolelle nöyristelemään. Anteeksipyytäjä oli selkärangaton luuseri. Heikko. Sellainen, jota halveksittiin. Anteeksipyyntö oli yritys saavuttaa jotain etua itselleen. Jos oli väärässä, hyökkäys oli paras puolustus ja tunsi itsensä vahvemmaksi kuin toinen. Jos tiesi tehneensä väärin, se piti peittää, eikä edes puolitiehen voinut mennä. Mitä enemmän hävetti, sitä enemmän hyökkäsin ja peitin. Jos toinen pyysi minulta anteeksi, olin voittanut ja oikeassa.

Tiedän mistä se johtui omalla kohdallani, enkä enää ajattele niin.

Nykyään ajattelen, että anteeksi pyytäminen tarkoittaa, että ihminen on vahva ja ottaa vastuun tekemisistään. Jos toinen ei ota sitä vastaan tai pitää minua hölmönä, se ei ole enää minun ongelmani. Erityisesti omilta lapsilta pyydän herkästi anteeksi.

Joku kumma myytti meidän suvussa on ollut siitä, että vanhemmat ei koskaan pyydä lapsiltaan anteeksi. Tahatonta tönäisyä kyllä, mutta isompia asioita ei. Olen miettinyt liittyykö heilläkin siihen häpeää ja omanarvontunnon menettämistä, ja kasvoivatko hekin siihen lapsena.

Anteeksianto vaatii aikaa, ei voi väkisin antaa anteeksi. Täällä mielenterveysseuran hyvä artikkeli.

https://mieli.fi/fi/mielenterveys/hyvinvointi/my%C3%B6t%C3%A4tunto-ja-a…

Vierailija kirjoitti:

Vähän kevennystä (joskin kipeää samalla):

Joulu oli juhlista jaloin, tämä siis kasari-ysärillä.

Koska me lapset, lähinnä esikoisena minä, tehtiin orjan lailla ne kotihommat, eli siivottiin ympäri vuoden, tuli jouluna kuvioon hetkellinen pari päivää kestävä muutos. (Normaaliaikoina minä imuroin sen 2-3krt viikossa, pesin lattiat, tamppasin matot ja pyyhin tasot ja kaapit jne eli pointti siis se että äiti ei siivonnut itse koskaan).

No, jouluna se sai jonkun mielenhäiriön - varmaan siksi että näyttäisi suvun ja naapurien silmissä ahkeralta, ja se teki sen joulusiivouksen. Toki autoimme häntä koska se oli isompi siivous, mutta tän siivouksen jälkeen äiti veti IHAN AINA hirveät väsymys-kilari ja itki ja karjui miten HÄN aina joutui ykdin siivoamaan, miten AINA häntä rasitetaan siivouksella, miten HÄN tekee kaiken yksin ja kukaan ei auta! Hirveää märinää, tämä oli siis aina aatonaaton iltana.

No tilanne kehittyi. Aina sitten aattona äiti siirtyi raivo/karjumis/viha kohtauksesta itsesääli-marttyyrivolinaa . Alkoi se itsesäälinen valitus että häntö ei kukaan arvosta vaikka koko ajan kaikkea teen, kukaan ei huomaa miten hän uurastaa, ihan sama vaikka häntä ei olisi.

Tätä kesti pari kolme tuntia, ja sitten narsistinen isä veti kunnon kilarit kun lopullinen päre meni.

Välillä se ajoi vaimon ja lapset pakkaseen ja päästi vasta parin tunnin päästä sisään. Jos ei ollut ihab niin vihoissaan niin piti mykkäkoulua äidille koko joulun ja tiuski ja raivosi meille lapsille.

Tämä farssi toistui JOKA IKINEN joulu. Silloin kun oltiin pieniä, ja silloin kun oltiin isona, ja niinä viimeisinä jouluina kun olin 22-24v. Kun täytin 25 niin tajusin että tuonne en mene enää koskaan. Pilaamaan joulua.

Traumaattistaha tää tavallaan on mutta vähän jo naurattaa. Tästä huolimatta minusta tuli kuitenkin ”jouluihminen” mutta se vaati sen että sain ensin omat joulut ilman lapsuudenperhettä, ja sain luoda ihan uudet perinteet ja tavat - niin, ja tunnelman.

On kyllä ikimuistoista sillä lailla että aatonaaton iltana alkaa naurattaa kun muistelee että tähän aikaan on ensin se viha-kiukku-raivari ja huomenna asttoaamuna marttyyri-volina kohtaus :D

Itse en aikuisena viettänyt vuosiin lainkaan joulua, ja edelleen joulukoristeet ja muut saavat vähän ahdistumaan.

Meillä työleiri meni jouluisin ihan mahdottomiin ulottuvuuksiin. Vaikka joulu vietettiin vain perheen kesken, niin silti aivan järjetön suorittaminen.

Pitää olla siistiä. Pitää olla kaikki jouluruoat alusta asti itse tehtyjä, ja mahdollisimman vaikeatekoisia, tietysti.

Eli aivan hirveällä stressillä raatamista aamusta iltaan. Ja päättyen aina siihen, että lopulta äidiltä itseltään meni kuppi kurin, vaikka hän itse nuo vaatimukset esitti.

Eli viimeistään aattona raivostuttiin, haukuttiin koko perhe ja karjuttiin, miten olemme tahallaan pilanneet hänen joulunsa. Pari kertaa lensi niitä vaivalla tehtyjä jouluruokiakin pitkin lattioita.

Ja sitten mentiin murjottamaam tapaninpäivään asti.

Että hyvää joulua ja silleen.

Edelleen tulee paha mieli noita muistellessa. Ilmeisesti äidin mielikuvassa koko joulu järjestettiin vain häntä varten, viis lapsista ja siitä, minkälainen muisto joulusta meille jäi vuosi toisensa jälkeen.