Muita jotka eivät saaneet olla lapsena/teininä hetkeäkään rauhassa, aina olisi pitänyt olla tekemässä jotakin

Vierailija kirjoitti:

Sodan käynyt ukkini oli mitä lempein ja rakastavin ja minulle rakkain ihminen päällä maan. Ainoa joka rakasti minua ja hyväksyi ehdoitta.

Sitten omat vanhempani ovat 40-50 luvun vaihteessa syntyneitä ja molemmat aivan kösittämättömiä sadistisia julmureita.

Tärä outoa dilemmaa on kuvattu monissa psykologian kirjoissakin. Että miten yhdestä ikäluokasta (suuret) tuli julma ja ahne ja itsekäs, vaikka EDELTÄVÄ polvi oli hyviä vanhempia. Vastausta on etsitty kaupungistumisesta, nopeasta talouskasvusta, hyvinvointivaltion rakentamisesta, kilpailukulttuurista.

Yhtä oikeaa vastausta ei kai ole

Tämä. Tämä on se Suomen erikoispiirre. Sotasukupolvet ovat olleet olosuhteisiin nähden hyviä vanhempia. Suuret ikäluokat taas niitä historian toistaiseksi julmimpia. Tätä on tutkittu monella tieteenalalla psykologiasta sosiologiaan ja kasvatustieteisiin. Arvoitus. Ja omassa lapsuudenkodissani todistin tätä samaa: sodan kokeneet isovanhemmat olivat luotettavia ja turvallisia. Vanhemmat taas pelottavia, arvaamattomia, sadistisia. Ja ei, minun vanhempani eivät ottaneet viinaa ja lääkkeitä sekaisin eikä heillä ollut skitsofreniaa tms., vaan he olivat juuri näitä suurten ikäluokkien ihmisiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei sinänsä liity näihin kauhukertomuksiin, mutta oma tyttäreni on perusluonteeltaan negatiivisuudessa velloja. Kun kävimme vaikka 2h metsäretkellä hänen ollessa pieni, niin hän ei muistanut jälkeenpäin niitä kivoja asioita, kuten isolle kivelle kiipeämistä, herkullisia eväitä, sitä että sai itse nuotion sytytettyä, että nähtiin peuraperhe, ja rusakkoja, tai muuta kivaa. Hän muisti jälkeenpäin ainoastaan sen että kenkään meni hiekkaa, ja että autolle oli pitkä matka kävellä takaisin kun jo vähän väsytti.

 Meillä on siis 4:n eri ihmisen kertomukset samasta reissusta, joista 3 on positiivisia, ja joiden kertomuksissa kaikilla oli kiva reissu, ja yksi kertoo miten paskareissu se oli, vaikka hän nauroi ja ilakoi siinä missä muutkin. Toiset vain ovat tällaisia. 

Ja ajattele, miten pienellä olisi saanut tyttärelle mukavan muiston: ottamalla kengän pois ja karistamalla hiekat ja kantamalla (jos niin pieni) autolle? Jos ei autolle kantaminen onnistu (lapsi niin iso) niin reipas juttelu ja "vielä vähän matkaa, kohta ollaan autolla" auttaisi.

Epäilen, että tytär kyllä toi nämä seikat esille jo retkellä, mutta siellä sanottiin, että älä aina viitsi marista, noin iso tyttö ja tuollaisista jaksaa naukua.

Tyttärelläsi on siis kokemus, että hän ei kuulu teidän reippaiden naurajien joukkoon, hänen kokemuksensa ei saa ääntä ja sen mukaiset on muistotkin.

Seuraanvan kerran, kun tyttäresi sanoo jotain negatiivista, kokeilepa ottaa se vastaan asenteella, että kurjaa, kun hänestä tuntuu tuolta sen sijaan, että ajattelet, että hohhoijaa, siinä se taas narisee.

Minä olin ja olen se lapsuuden perheeni syntipukkilapsi.

Ja varmasti niillä muilla olikin kivas retkellä, uimassa, kaupungissa käydessä tai missä milloinkin.

Mutta minulla ei ollut kivaa, sain koko ajan kuulla ilkeilyä, turhaa käskyttämistä tai sitten minut jätettiin täysin huomiotta.

Ja kyllä, äitini mielestä olen perusnegatiivinen ja velloja ja ties mitä muuta. Vielä aikuisenakin olen kuullut vanhemmiltani miksi en voisi olla enemmän kuin siskoni, kun tämä on aina niin reipas jne.

Vasta itsenäistyttyäni ja aikuistuttuani sain kuulla kivoja asioita itsestäni opiskeluissa ja töissä. Olin aivan hämmästynyt ja kyyneleet silmissä kun sainkin kuulla olevani hyvä töissäni, kiva työkaveri ja parasta kaikesta, mieheni kertoo minulle lähes päivittäin että olen kaunis ja ihana.

Välit äitiini ovat viileät, yritin pitää yhteyttä enemmän, mutta alkoi suosimaan toista lastani toisen kustannuksella, joten välimatkaa on pidettävä. En halua tätä omille lapsilleni.

Meillä siskoksilla on myös ollut kiemurisia välejä, joita äitini on vielä meidän kaikkien ollessa aikuisia hämmentänyt entisestään.

On ihan totta, se mitä eräs kirjoittaja totesikin, että menneisyyden kierrettä katkaiseva voi jäädä yksin. Niin minullekin on käynyt, oman itseni ja oman perheeni vuoksi välimatkaa on pidettävä lapsuuden perheeseen, mutta hintana on tietynlainen juurettomuus.

Ja sekin on totta, että samassa perheessä kasvaneilla lapsilla on voinut olla täysin erilaiset lapsuudet.

Vierailija kirjoitti:

Isäni on kasvanut lellikkinä ja laiskamatona ainoana lapsena. Ensin häntä passasi hänen äitinsä, sitten hänen vaimonsa. Hän kirjaimellisesti ei ole koskaan esim. imuroinut. Edes kantanut mattoja ulos. Ei vienyt roskia.

Meille lapsille isä oli kuitenkin julma tyranni-isä, joka piti meitä palvelijanaan. Muistan kun abikeväänä romahdin valvottuani taas kerran yön kirjoituksiin lukemisen takia ja suorittaen samalla isän minulle kiusallaan määräämiä turhia työtehtäviä. Romahdin ihan lattialla polvilleni ja itkin. Isän silmät kimalsivat silloin oudosti ja hän sanoi minulle ihan suoraan näin: "Et usko miten mä nautin kattoo ku sä anelet siinä. Töihin!"

Eli vastaus aiempiin kysymyksiin, mikä näitä vanhempia motivoi: sadismi ja varmaan jokin ajatus, että lapsi suorittaa ja vanhempi laiskottelee.

Tämäpä tämä. Oma isänikin silminnähden nautti lastensa hädästä ja kärsimyksestä esim pahoinpitelytilanteissa. Myös kaikkea ihan sairasta käytöstä oli, piti polvillaan rukoilla anteeksi tai painaa otsa sen kenkään maassa kyyristellen.

Sadistinen vallanhalu ja ylemmyydentunne.

Se pitää näistä öykkäri/narsisti-vanhemmista sanoa että he nöyryytti, alisti ja hakkasi itseään heikompia. Eli vaimo ja lapsia. Itseään korkeammille (”herroille”) ja itseään selvästi isokokoisemmille ja vahvemmille oltiin maireita ja mielin kielin. Eli lopulta ovat pieniä ja pelokkaita, ja saivat huumaavaa vallantunnetta pieksäessään pientä ja hentoa, puolustautumiskyvytöntä lasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei sinänsä liity näihin kauhukertomuksiin, mutta oma tyttäreni on perusluonteeltaan negatiivisuudessa velloja. Kun kävimme vaikka 2h metsäretkellä hänen ollessa pieni, niin hän ei muistanut jälkeenpäin niitä kivoja asioita, kuten isolle kivelle kiipeämistä, herkullisia eväitä, sitä että sai itse nuotion sytytettyä, että nähtiin peuraperhe, ja rusakkoja, tai muuta kivaa. Hän muisti jälkeenpäin ainoastaan sen että kenkään meni hiekkaa, ja että autolle oli pitkä matka kävellä takaisin kun jo vähän väsytti.

 Meillä on siis 4:n eri ihmisen kertomukset samasta reissusta, joista 3 on positiivisia, ja joiden kertomuksissa kaikilla oli kiva reissu, ja yksi kertoo miten paskareissu se oli, vaikka hän nauroi ja ilakoi siinä missä muutkin. Toiset vain ovat tällaisia. 

Ja ajattele, miten pienellä olisi saanut tyttärelle mukavan muiston: ottamalla kengän pois ja karistamalla hiekat ja kantamalla (jos niin pieni) autolle? Jos ei autolle kantaminen onnistu (lapsi niin iso) niin reipas juttelu ja "vielä vähän matkaa, kohta ollaan autolla" auttaisi.

Epäilen, että tytär kyllä toi nämä seikat esille jo retkellä, mutta siellä sanottiin, että älä aina viitsi marista, noin iso tyttö ja tuollaisista jaksaa naukua.

Tyttärelläsi on siis kokemus, että hän ei kuulu teidän reippaiden naurajien joukkoon, hänen kokemuksensa ei saa ääntä ja sen mukaiset on muistotkin.

Seuraanvan kerran, kun tyttäresi sanoo jotain negatiivista, kokeilepa ottaa se vastaan asenteella, että kurjaa, kun hänestä tuntuu tuolta sen sijaan, että ajattelet, että hohhoijaa, siinä se taas narisee.

Minä olin ja olen se lapsuuden perheeni syntipukkilapsi.

Ja varmasti niillä muilla olikin kivas retkellä, uimassa, kaupungissa käydessä tai missä milloinkin.

Mutta minulla ei ollut kivaa, sain koko ajan kuulla ilkeilyä, turhaa käskyttämistä tai sitten minut jätettiin täysin huomiotta.

Ja kyllä, äitini mielestä olen perusnegatiivinen ja velloja ja ties mitä muuta. Vielä aikuisenakin olen kuullut vanhemmiltani miksi en voisi olla enemmän kuin siskoni, kun tämä on aina niin reipas jne.

Vasta itsenäistyttyäni ja aikuistuttuani sain kuulla kivoja asioita itsestäni opiskeluissa ja töissä. Olin aivan hämmästynyt ja kyyneleet silmissä kun sainkin kuulla olevani hyvä töissäni, kiva työkaveri ja parasta kaikesta, mieheni kertoo minulle lähes päivittäin että olen kaunis ja ihana.

Välit äitiini ovat viileät, yritin pitää yhteyttä enemmän, mutta alkoi suosimaan toista lastani toisen kustannuksella, joten välimatkaa on pidettävä. En halua tätä omille lapsilleni.

Meillä siskoksilla on myös ollut kiemurisia välejä, joita äitini on vielä meidän kaikkien ollessa aikuisia hämmentänyt entisestään.

On ihan totta, se mitä eräs kirjoittaja totesikin, että menneisyyden kierrettä katkaiseva voi jäädä yksin. Niin minullekin on käynyt, oman itseni ja oman perheeni vuoksi välimatkaa on pidettävä lapsuuden perheeseen, mutta hintana on tietynlainen juurettomuus.

Ja sekin on totta, että samassa perheessä kasvaneilla lapsilla on voinut olla täysin erilaiset lapsuudet.

Narsistisilla vanhemmilla usein on roolit lapsille, yleensä kiltistä ja tunnollisesta tehdään syntipukki jota syytetään kaikesta ja johon vanhemmat kaataa oman kiukkunsa ja aggressionsa. Minäkin olin ja olen yhä syntipukki.

Sitten se ”hunsvottilapsi” on se kultalapsi eli lellikki joka pääsee helpommalla, jolle annetaan rahaa, ostellaan asioita ja jolle loppuviimein testamentataan koko perintö. Syntipukki jää ilman. Korkeintaan lakiosaa voi yrittää vaatia jos sekään edes onnistuu...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aina löytyy näitä valopäitä, jotka ihan ekkuna keksivät, että hei se sota on traumatisoinut teidät vanhemmat ynnä Lissukoita, jotka ahkerana puurtavat, eivätkä ole trauman traumasta kärsineet, kun  ovat vahvoja naisia, jotka ovat hoidattaneet itse itsensä ihan omin voimin.

Myös muistetaan marista siitä, että ei koko sukupolvea pidä kermaperseiden vihata tuodaan julki, kuten luonnollisesti "vastapainona" listataan, miten hienosti meillä oli asiat ja ihanat muistot kaikkien kaverina karavaarina. 

Ilmeisesti on vaikea ymmärtää, että emme me, jotka täällä lapsuudestamme kerromme, todellakaan ole innokkaita vihaamaan kokonaista sukupolvea, vaan etsimme vastausta sille, mitä tässä yhteiskunnassa oikein on tapahtunut, kun nämä tarinat niin yleisiä ovat Ovat yleisiä myös tämän palstan ulkopuolella, kun ihmiset alkavat lapsuuttaan muistelemaan.

Vielä enemmän tietysti huolestuttaa se, mitä tulee tapahtumaan. Mitä seuraa siitä, että jos tämän kierteen, näiden selvästi vahingollisten asioiden tapahtumisen, haluaa katkaista, se usein tarkoittaa sitä, että jää kokonaan yksin. Minkälaisen mallin annamme lapsille sillä, että välit isovanhempiin on pakko katkaista? 

Ja juu, ei ole pakko katkaista. Voihan sitä sitten itse yrittää paikkailla niitä jälkiä ja malleja, mitä mummolasta mukaan tarttuu ja toivoa, että lapsi ottaa onkeensa. 

Ja niin se sota: koko saakelin Eurooppa ja Amerikka siihen päälle ynnä Japanikin ja Venäjä olivat sodassa. Ei ihan selitä tätä Suomen mallia siis se.

Hyvää ja analyyttista pohdintaa.

Minä - ja moni muukin tässä ketjussa - jotka olemme olleet kaltoinkohdeltuja ja orjuutettuja, olemme joutuneet itseä ja perhettämme suojellaksemme katkaisemaan välit näihin julmiin vanhempiin. Olemme jääneet TÄYSIN YKSIN. Monesti ne julmurivanhemmat on vielä k0staneet tämän siten että ovat kääntäneet valheillaan suvunkin meitä vastaan. Sukulaisille on kerrottu kaikkea ihan käsittämätöntä valhetta miten talo on ostettu ”huumerahoilla”, miten hyvät tulot eivät olekaan työssä tienattuja vaan ”rikollisesti saatuja”. Sukukin on kääntänyt selkänsä.

Olen ollut oman vanhemmuuteni kanssa täysin yksin, puoliso toki on mutta hänellekin on AIVAN SAMANLAISET orjuuttajavanhemmat. Meillä ei ole siis ainottakaan isovanhempaa lapsemme elämässä.

Olen saanut hassun vertauksen myötä voimaa yksinäiseen vanhemmuuden taakkaan jota kukaan ei ole jakamassa: ajattelen aina että ne suomalaiset, jotka aikanaan lähtivät 1800-1900 vuosisatojen taitteessa Amerikkaan, olivat siellä täysin yksin ja he perustivat oman sukunsa sinne omilla voimillaan ilman apua. Olivat siis ”uudisraivaajia” ja perustivat uuden suvun uusilla arvoilla ja perinteillä.

Sitä minäkin teen nyt, olen yksinäinen ”uudisraivaaja”. Ei se ajatus tee sinällään elämästä helpompaa - on ihan tutkittua että on luonnoton tila ihmislajille että joutuu ypöyksin kasvattamaan lapset ilman sukua ja yhteisöä - mutta se ajatus jotenkin auttaa jaksamaan. Ne amerikansiirtomaiset taisteli, kamppaili ja selviytyi. Niin minäkin aion selviytyä.

Mutta sinä et ole yksin! Olen siinä 70-luvun äidit ketjussa tämän sanonut ja sanon nytkin: meitä on monta ja me saamme voimaa toisistamme, kuten tässä ketjussa!

Voi kun vielä oppisimme ja uskataisimme ottaa tämän voiman toisistamme työpaikoilla, harrastuksissa, ystävyyssuhteissa jne. 

Sinä selviydyt, se on varma, mutta muistathan, että me olemme täällä sun kanssa ajatuksissa ja sillä tavalla vähän myös elämässä!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aina löytyy näitä valopäitä, jotka ihan ekkuna keksivät, että hei se sota on traumatisoinut teidät vanhemmat ynnä Lissukoita, jotka ahkerana puurtavat, eivätkä ole trauman traumasta kärsineet, kun  ovat vahvoja naisia, jotka ovat hoidattaneet itse itsensä ihan omin voimin.

Myös muistetaan marista siitä, että ei koko sukupolvea pidä kermaperseiden vihata tuodaan julki, kuten luonnollisesti "vastapainona" listataan, miten hienosti meillä oli asiat ja ihanat muistot kaikkien kaverina karavaarina. 

Ilmeisesti on vaikea ymmärtää, että emme me, jotka täällä lapsuudestamme kerromme, todellakaan ole innokkaita vihaamaan kokonaista sukupolvea, vaan etsimme vastausta sille, mitä tässä yhteiskunnassa oikein on tapahtunut, kun nämä tarinat niin yleisiä ovat Ovat yleisiä myös tämän palstan ulkopuolella, kun ihmiset alkavat lapsuuttaan muistelemaan.

Vielä enemmän tietysti huolestuttaa se, mitä tulee tapahtumaan. Mitä seuraa siitä, että jos tämän kierteen, näiden selvästi vahingollisten asioiden tapahtumisen, haluaa katkaista, se usein tarkoittaa sitä, että jää kokonaan yksin. Minkälaisen mallin annamme lapsille sillä, että välit isovanhempiin on pakko katkaista? 

Ja juu, ei ole pakko katkaista. Voihan sitä sitten itse yrittää paikkailla niitä jälkiä ja malleja, mitä mummolasta mukaan tarttuu ja toivoa, että lapsi ottaa onkeensa. 

Ja niin se sota: koko saakelin Eurooppa ja Amerikka siihen päälle ynnä Japanikin ja Venäjä olivat sodassa. Ei ihan selitä tätä Suomen mallia siis se.

Meneekö mielestäsi Amerikassa paremmin?

Sikäli menee, että eivät ne enää siellä vaikeuksistaan toista maailman sotaa syyttele.

Joo, on ne psykologit, sosiologit ja muut yhteiskuntatieteilijät ihan outoja valopäitä! Keksivät ihan ekkuna kaikkea saakelin jorinaa vailla todellisuuspohjaa. Onneksi av-mamma ei mene vipuun!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aina löytyy näitä valopäitä, jotka ihan ekkuna keksivät, että hei se sota on traumatisoinut teidät vanhemmat ynnä Lissukoita, jotka ahkerana puurtavat, eivätkä ole trauman traumasta kärsineet, kun  ovat vahvoja naisia, jotka ovat hoidattaneet itse itsensä ihan omin voimin.

Myös muistetaan marista siitä, että ei koko sukupolvea pidä kermaperseiden vihata tuodaan julki, kuten luonnollisesti "vastapainona" listataan, miten hienosti meillä oli asiat ja ihanat muistot kaikkien kaverina karavaarina. 

Ilmeisesti on vaikea ymmärtää, että emme me, jotka täällä lapsuudestamme kerromme, todellakaan ole innokkaita vihaamaan kokonaista sukupolvea, vaan etsimme vastausta sille, mitä tässä yhteiskunnassa oikein on tapahtunut, kun nämä tarinat niin yleisiä ovat Ovat yleisiä myös tämän palstan ulkopuolella, kun ihmiset alkavat lapsuuttaan muistelemaan.

Vielä enemmän tietysti huolestuttaa se, mitä tulee tapahtumaan. Mitä seuraa siitä, että jos tämän kierteen, näiden selvästi vahingollisten asioiden tapahtumisen, haluaa katkaista, se usein tarkoittaa sitä, että jää kokonaan yksin. Minkälaisen mallin annamme lapsille sillä, että välit isovanhempiin on pakko katkaista? 

Ja juu, ei ole pakko katkaista. Voihan sitä sitten itse yrittää paikkailla niitä jälkiä ja malleja, mitä mummolasta mukaan tarttuu ja toivoa, että lapsi ottaa onkeensa. 

Ja niin se sota: koko saakelin Eurooppa ja Amerikka siihen päälle ynnä Japanikin ja Venäjä olivat sodassa. Ei ihan selitä tätä Suomen mallia siis se.

Hyvää ja analyyttista pohdintaa.

Minä - ja moni muukin tässä ketjussa - jotka olemme olleet kaltoinkohdeltuja ja orjuutettuja, olemme joutuneet itseä ja perhettämme suojellaksemme katkaisemaan välit näihin julmiin vanhempiin. Olemme jääneet TÄYSIN YKSIN. Monesti ne julmurivanhemmat on vielä k0staneet tämän siten että ovat kääntäneet valheillaan suvunkin meitä vastaan. Sukulaisille on kerrottu kaikkea ihan käsittämätöntä valhetta miten talo on ostettu ”huumerahoilla”, miten hyvät tulot eivät olekaan työssä tienattuja vaan ”rikollisesti saatuja”. Sukukin on kääntänyt selkänsä.

Olen ollut oman vanhemmuuteni kanssa täysin yksin, puoliso toki on mutta hänellekin on AIVAN SAMANLAISET orjuuttajavanhemmat. Meillä ei ole siis ainottakaan isovanhempaa lapsemme elämässä.

Olen saanut hassun vertauksen myötä voimaa yksinäiseen vanhemmuuden taakkaan jota kukaan ei ole jakamassa: ajattelen aina että ne suomalaiset, jotka aikanaan lähtivät 1800-1900 vuosisatojen taitteessa Amerikkaan, olivat siellä täysin yksin ja he perustivat oman sukunsa sinne omilla voimillaan ilman apua. Olivat siis ”uudisraivaajia” ja perustivat uuden suvun uusilla arvoilla ja perinteillä.

Sitä minäkin teen nyt, olen yksinäinen ”uudisraivaaja”. Ei se ajatus tee sinällään elämästä helpompaa - on ihan tutkittua että on luonnoton tila ihmislajille että joutuu ypöyksin kasvattamaan lapset ilman sukua ja yhteisöä - mutta se ajatus jotenkin auttaa jaksamaan. Ne amerikansiirtomaiset taisteli, kamppaili ja selviytyi. Niin minäkin aion selviytyä.

Mutta sinä et ole yksin! Olen siinä 70-luvun äidit ketjussa tämän sanonut ja sanon nytkin: meitä on monta ja me saamme voimaa toisistamme, kuten tässä ketjussa!

Voi kun vielä oppisimme ja uskataisimme ottaa tämän voiman toisistamme työpaikoilla, harrastuksissa, ystävyyssuhteissa jne. 

Sinä selviydyt, se on varma, mutta muistathan, että me olemme täällä sun kanssa ajatuksissa ja sillä tavalla vähän myös elämässä!

Minä en ole koskaan saanut "meistä toisistamme voimaa" työpaikoilla ja harrastuksissa, minusta on imetty voimaa. Minä selviydyn kyllä, mutta yksin.

Meillä lomat oli kanssa isän puolelta yhtä kiukuttelua, aikaisin noustava, äkkiä syödä jotain ja sitten matkaan pysähtymättä, monesti ei pystynyt nauttimaan lomista,kun sielläkin piti olla aina varpaillaan. Lomamökissä oltaessa haukkuu ja sadattelee,saattaa olla päivän ihan ok,mutta lähtöpäivinä aina nurisee ja keksii mistä valittaa ja suuttua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aina löytyy näitä valopäitä, jotka ihan ekkuna keksivät, että hei se sota on traumatisoinut teidät vanhemmat ynnä Lissukoita, jotka ahkerana puurtavat, eivätkä ole trauman traumasta kärsineet, kun  ovat vahvoja naisia, jotka ovat hoidattaneet itse itsensä ihan omin voimin.

Myös muistetaan marista siitä, että ei koko sukupolvea pidä kermaperseiden vihata tuodaan julki, kuten luonnollisesti "vastapainona" listataan, miten hienosti meillä oli asiat ja ihanat muistot kaikkien kaverina karavaarina. 

Ilmeisesti on vaikea ymmärtää, että emme me, jotka täällä lapsuudestamme kerromme, todellakaan ole innokkaita vihaamaan kokonaista sukupolvea, vaan etsimme vastausta sille, mitä tässä yhteiskunnassa oikein on tapahtunut, kun nämä tarinat niin yleisiä ovat Ovat yleisiä myös tämän palstan ulkopuolella, kun ihmiset alkavat lapsuuttaan muistelemaan.

Vielä enemmän tietysti huolestuttaa se, mitä tulee tapahtumaan. Mitä seuraa siitä, että jos tämän kierteen, näiden selvästi vahingollisten asioiden tapahtumisen, haluaa katkaista, se usein tarkoittaa sitä, että jää kokonaan yksin. Minkälaisen mallin annamme lapsille sillä, että välit isovanhempiin on pakko katkaista? 

Ja juu, ei ole pakko katkaista. Voihan sitä sitten itse yrittää paikkailla niitä jälkiä ja malleja, mitä mummolasta mukaan tarttuu ja toivoa, että lapsi ottaa onkeensa. 

Ja niin se sota: koko saakelin Eurooppa ja Amerikka siihen päälle ynnä Japanikin ja Venäjä olivat sodassa. Ei ihan selitä tätä Suomen mallia siis se.

Hyvää ja analyyttista pohdintaa.

Minä - ja moni muukin tässä ketjussa - jotka olemme olleet kaltoinkohdeltuja ja orjuutettuja, olemme joutuneet itseä ja perhettämme suojellaksemme katkaisemaan välit näihin julmiin vanhempiin. Olemme jääneet TÄYSIN YKSIN. Monesti ne julmurivanhemmat on vielä k0staneet tämän siten että ovat kääntäneet valheillaan suvunkin meitä vastaan. Sukulaisille on kerrottu kaikkea ihan käsittämätöntä valhetta miten talo on ostettu ”huumerahoilla”, miten hyvät tulot eivät olekaan työssä tienattuja vaan ”rikollisesti saatuja”. Sukukin on kääntänyt selkänsä.

Olen ollut oman vanhemmuuteni kanssa täysin yksin, puoliso toki on mutta hänellekin on AIVAN SAMANLAISET orjuuttajavanhemmat. Meillä ei ole siis ainottakaan isovanhempaa lapsemme elämässä.

Olen saanut hassun vertauksen myötä voimaa yksinäiseen vanhemmuuden taakkaan jota kukaan ei ole jakamassa: ajattelen aina että ne suomalaiset, jotka aikanaan lähtivät 1800-1900 vuosisatojen taitteessa Amerikkaan, olivat siellä täysin yksin ja he perustivat oman sukunsa sinne omilla voimillaan ilman apua. Olivat siis ”uudisraivaajia” ja perustivat uuden suvun uusilla arvoilla ja perinteillä.

Sitä minäkin teen nyt, olen yksinäinen ”uudisraivaaja”. Ei se ajatus tee sinällään elämästä helpompaa - on ihan tutkittua että on luonnoton tila ihmislajille että joutuu ypöyksin kasvattamaan lapset ilman sukua ja yhteisöä - mutta se ajatus jotenkin auttaa jaksamaan. Ne amerikansiirtomaiset taisteli, kamppaili ja selviytyi. Niin minäkin aion selviytyä.

Mutta sinä et ole yksin! Olen siinä 70-luvun äidit ketjussa tämän sanonut ja sanon nytkin: meitä on monta ja me saamme voimaa toisistamme, kuten tässä ketjussa!

Voi kun vielä oppisimme ja uskataisimme ottaa tämän voiman toisistamme työpaikoilla, harrastuksissa, ystävyyssuhteissa jne. 

Sinä selviydyt, se on varma, mutta muistathan, että me olemme täällä sun kanssa ajatuksissa ja sillä tavalla vähän myös elämässä!

Kiitos, olipa kauniisti sanottu, ihan liikutuin.

Tottahan tuo on, meitä on valtavasti. Kunpa vielä joskus saisimme jotenkin oikeutta, tarkoitan siis sitä että tämä julma kohtelu joka on piilotettu ja salattu, tulisi joku päivä julki.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aina löytyy näitä valopäitä, jotka ihan ekkuna keksivät, että hei se sota on traumatisoinut teidät vanhemmat ynnä Lissukoita, jotka ahkerana puurtavat, eivätkä ole trauman traumasta kärsineet, kun  ovat vahvoja naisia, jotka ovat hoidattaneet itse itsensä ihan omin voimin.

Myös muistetaan marista siitä, että ei koko sukupolvea pidä kermaperseiden vihata tuodaan julki, kuten luonnollisesti "vastapainona" listataan, miten hienosti meillä oli asiat ja ihanat muistot kaikkien kaverina karavaarina. 

Ilmeisesti on vaikea ymmärtää, että emme me, jotka täällä lapsuudestamme kerromme, todellakaan ole innokkaita vihaamaan kokonaista sukupolvea, vaan etsimme vastausta sille, mitä tässä yhteiskunnassa oikein on tapahtunut, kun nämä tarinat niin yleisiä ovat Ovat yleisiä myös tämän palstan ulkopuolella, kun ihmiset alkavat lapsuuttaan muistelemaan.

Vielä enemmän tietysti huolestuttaa se, mitä tulee tapahtumaan. Mitä seuraa siitä, että jos tämän kierteen, näiden selvästi vahingollisten asioiden tapahtumisen, haluaa katkaista, se usein tarkoittaa sitä, että jää kokonaan yksin. Minkälaisen mallin annamme lapsille sillä, että välit isovanhempiin on pakko katkaista? 

Ja juu, ei ole pakko katkaista. Voihan sitä sitten itse yrittää paikkailla niitä jälkiä ja malleja, mitä mummolasta mukaan tarttuu ja toivoa, että lapsi ottaa onkeensa. 

Ja niin se sota: koko saakelin Eurooppa ja Amerikka siihen päälle ynnä Japanikin ja Venäjä olivat sodassa. Ei ihan selitä tätä Suomen mallia siis se.

Hyvää ja analyyttista pohdintaa.

Minä - ja moni muukin tässä ketjussa - jotka olemme olleet kaltoinkohdeltuja ja orjuutettuja, olemme joutuneet itseä ja perhettämme suojellaksemme katkaisemaan välit näihin julmiin vanhempiin. Olemme jääneet TÄYSIN YKSIN. Monesti ne julmurivanhemmat on vielä k0staneet tämän siten että ovat kääntäneet valheillaan suvunkin meitä vastaan. Sukulaisille on kerrottu kaikkea ihan käsittämätöntä valhetta miten talo on ostettu ”huumerahoilla”, miten hyvät tulot eivät olekaan työssä tienattuja vaan ”rikollisesti saatuja”. Sukukin on kääntänyt selkänsä.

Olen ollut oman vanhemmuuteni kanssa täysin yksin, puoliso toki on mutta hänellekin on AIVAN SAMANLAISET orjuuttajavanhemmat. Meillä ei ole siis ainottakaan isovanhempaa lapsemme elämässä.

Olen saanut hassun vertauksen myötä voimaa yksinäiseen vanhemmuuden taakkaan jota kukaan ei ole jakamassa: ajattelen aina että ne suomalaiset, jotka aikanaan lähtivät 1800-1900 vuosisatojen taitteessa Amerikkaan, olivat siellä täysin yksin ja he perustivat oman sukunsa sinne omilla voimillaan ilman apua. Olivat siis ”uudisraivaajia” ja perustivat uuden suvun uusilla arvoilla ja perinteillä.

Sitä minäkin teen nyt, olen yksinäinen ”uudisraivaaja”. Ei se ajatus tee sinällään elämästä helpompaa - on ihan tutkittua että on luonnoton tila ihmislajille että joutuu ypöyksin kasvattamaan lapset ilman sukua ja yhteisöä - mutta se ajatus jotenkin auttaa jaksamaan. Ne amerikansiirtomaiset taisteli, kamppaili ja selviytyi. Niin minäkin aion selviytyä.

Mutta sinä et ole yksin! Olen siinä 70-luvun äidit ketjussa tämän sanonut ja sanon nytkin: meitä on monta ja me saamme voimaa toisistamme, kuten tässä ketjussa!

Voi kun vielä oppisimme ja uskataisimme ottaa tämän voiman toisistamme työpaikoilla, harrastuksissa, ystävyyssuhteissa jne. 

Sinä selviydyt, se on varma, mutta muistathan, että me olemme täällä sun kanssa ajatuksissa ja sillä tavalla vähän myös elämässä!

Minä en ole koskaan saanut "meistä toisistamme voimaa" työpaikoilla ja harrastuksissa, minusta on imetty voimaa. Minä selviydyn kyllä, mutta yksin.

Jos tästä puhuttaisiin ja jos tää ei olisi tabu, niin _saisimme_ voimaa. Olen ollut yllättynyt että yllättävän moni onkin kohtalotoveri, kun paremmin tutustuu. Töissä jne asia vaan piilotetaan ja salataan koska siitä koetaan häpeää. Häpeää ettei ole väleissä lapsiudnekotiin, häpeää ettei ole isovanhempia.

Mutta se häpeä ei ole meidän! Vaan niiden sadististen vanhempien. Siksi asia tulisi tuoda julkiseen keskusteluun. Että ilmiölle olisi nimi. Että siitä voisi puhua.

Samanlaista oli ja on vieläkin, kun käyn 40-luvulla syntyneillä vanhemmillani kylässä. Olen siis nyt itse jo neljäkymppinen, mutta työmääräyksiä tulee heti aamusta alkaen ja on laiskuutta nukkua viikonloppuna yli seitsemään. Isä on leppoisampi, mutta äiti... 

Äitini joskus selitti, että tämä on tarttunut hänen äidiltään. Ei kuulemma saanut edes rauhassa ikinä istua ihan vain paikallaan ja pitää lapsia sylissä, kun oltiin pieniä, koska mummoni tuli viereen komentamaan, että pitäisi tehdä jotakin TYÖTÄ. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nykyajan vanhemmat ovat sata kertaa ja tuhat kertaa parempia äitejä ja isiä kuin suuret ikäluokat. Nämä itsekkäät narsistivanhemmat ovat kaltoinkohdelleet, laiminlyöneet ja pahoinpidelleet lapsiaan ja pilanneet omien lastensa lapsuuden ja nuoruuden. Suurille ikäluokille omat lapset eivät ole olleet minkään arvoisia. Arvojärjestys elämässä on minä itse, minä itse ja minä itse.

Nyt nämä surkeat vanhemmat ovat noin 70-80-vuotiaita eläkeläisiä, v##umaisia äitejä ja isiä ja vi##umaisia anoppeja ja appiukkoja. Eläkkeellä on 24/7 aikaa kiusata omia aikuisia lapsia, miniöitä ja vävyjä. Näille ilkeille ja katkerille vanhuksille on vain laitettava luu kurkkuun! Kenenkään ei tarvitse alistua sukulaisten ilkeilyyn, haukkumiseen, uhkailuun, kotirauhan häiriköintiin ja puhelinterrorismiin. EI, vaikka kyse olisi omista vanhemmista tai appivanhemmista.

Emme myöskään aio hoitaa ilkeitä vanhuksia, kun he tarvitsevat apuamme. He eivät ansaitse apuamme. Meistä on aivan oikein ja kohtuullista unohtaa heidät hoitokotiin tai vanhainkotiin. Kunta järjestää loppusijoituspaikan, jossa he saavat viettää viimeiset vuotensa.

Vierailija kirjoitti:

Te 1940- ja 1950-luvulla syntyneet, ahneet ja itsekkäät suuret ikäluokat olette surkeimpia vanhempia ja isovanhempia Suomen historiassa! Olette ahneita ja katkeria ja elämäänsä kyllästyneitä valittajia, joille lapset ovat aina olleet vain rasite. Te olette pilanneet lastenne lapsuuden, nuoruuden ja aikuisuuden. Koska epäonnistuitte surkeasti omien lastenne hoitajina ja kasvattajina, yritätte nyt puuttua raivokkaasti aikuisten lastenne ja lastenlastenne elämään. Olitte surkeita vanhempia ja nyt olette yhtä surkeita isovanhempia. Jaatte pyytämättä ohjeita, neuvoja, komentoja,kommentteja ja toivomusmääräyksiä, rikotte lastenne kotirauhaa ja terrorisoitte aikuisten lastenne perhe-elämää.

Me osaamme hoitaa ja kasvattaa lapsemme vallan hyvin ilman isovanhempien apua. Meidän perhe on saanut 1940-luvulla syntyneiltä isovanhemmilta apua 0 tuntia vuodessa. Onneksi meillä on pitkä välimatka emmekä asu samalla paikkakunnalla isovanhempien kanssa!

Te itsekkäät narsistiäidit ja narsisti-isät saisitte hävetä! Tulevana äitienpäivänä nämä narsistiäidit ja narsisti-isoäidit eivät ansaitse yhtään kukkaa, korttia, kahvia tai kakkua! Sen sijaan ansaitsette Surkean Äidin palkinnon, kuravettä, risua ja keppiä ja yhtä huonon kohtelun kuin olette antaneet lapsillenne!

Te olette olleet lapsia kaltoinkohtelevia, laiminlyöviä, väkivaltaisia ja turvattomia äitejä ja isiä. Lapsenne ovat kasvaneet kotona turvattomuuden, pelon, välinpitämättömyyden ja väkivallan ilmapiirissä. Veitte vauvojanne päivähoitoon 2-3 kuukauden iässä. Hoidatitte pieniä lapsia ja koululaisia jatkuvasti mummoloissa, jotta pääsitte itse mahdollisimman helpolla lastenhoidossa  ja lastenkasvatuksessa.

Teidän mielestä termi "lastenkasvatus" tarkoittaa lapsen alistamista, nöyryyttämistä, huutamista, nimittelyä, kiroilua, haukkumista, laiminlyöntiä, kaltoinkohtelua, pelottelua, uhkailua, kurittamista ja henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Tosiasiassa perhepäivähoitaja, päiväkoti, koulu ja isovanhemmat ovat suurimmalta osalta hoitaneet ja kasvattaneet lapsenne. Olette pilanneet lastenne elämän. Ei tarvitse ihmetellä, miksi aikuinen tytär, poika, miniä, vävy tai lapsenlapset eivät halua olla kanssanne missään tekemissä. Sitä saa mitä tilaa!

Vierailija kirjoitti:

Olen se vuonna - 47 syntynyt, joka kertoi tuolla aiemmin miten maalaistalossa jo varhain joutui peltohommiin.

Uskokaa tai älkää, niin tällaisesta en ole aiemmin tiennyt, että turhaa työntekoa on lapsilla teetetty, ettei vaan olisi jouten. Meidän kylässä tehtiin kyllä vaan ihan tarpeellisia asioita. Miten vanhemmat ovat voineet olla niin tyhmiä ja ilkeitä. Sekä todella outoa se vahtiminen, ettei omassa huoneessaankaan tai saunassa ole saanut olla rauhassa. Ja sairas ei saanut olla. Käsittämätöntä. Minä sairastin usein pienenä ja äiti oli huolissaan ja hoiti ja lääkäri aina kutsuttiin kun kuume nousi liian korkealle. Niinhän pitäisi lasta kohdella. Kirjojakin sain lainata kirjastosta, eikä pidetty mitenkään pahana asiana. Kiitollinen saan olla omasta lapsuudestani vaikka joskus siitäkin tulee valitettua. Ja vanhempani olivat vielä vanhempaa sukupolvea ja elämä rankempaa silloin.

Ja kaiken huippu tietenkin monilla se ruumiillinen kuritus ja se oikein vihassa lyöminen. Tuntuu aivan mielenvikaiselta. Tiedän, että meidänkin kylässä meitä suurta ikäluokkaa toisia vitsalla kasvatettiin, mutta piti olla tosi pahoja tehnyt. Muistan meilläkin oli vitsa makuuhuoneen oven karmin välissä joskus muistutuksena, että rauhoituttiin iltaisin nukkumaan eikä riehuttu, mutta ei sitä tarvinnut käyttää. Isä joskus veljeä kovisteli ja nuhteli ja läimäyttelikin, kun oli pahoja tehnyt, mutta ei sentään mitään pieksejäisiä ollut. Isää kyllä pelättiin.

Minä ja sisarukseni (suurta ikäluokkaa) emme ruumiillisen kurituksen perinteitä jatkaneet, kunnon ihmisiä lapsista kuitenkin tuli.

Myös työpaikassani aikoinaan oli paljon meitä nuoria samanikäisiä vanhempia ja vietimme myös vapaa-aikaa yhdessä, olimme avomielisiä ja puhuimme paljon henkilökohtaisia asioita. Ei kukaan kyllä pitänyt kovaa kuria lapsilleen. Tunsimme myös toistemme lapset. Yleensä kaikki aina kilvan kehuivat omiaan, mutta tosin meillä olikin keskimäärin vain yksi tai kaksi lasta.

Luulin todella, että käytännössä ruumiillinen kuritus loppui jo meihin suuriin ikäluokkiin kun toiset meistä sai selkäänsä, kunnes nyt vasta vanhoilla päivilläni on selvinnyt, että miten yleistä se on ollutkin vielä meidän sukupolven äideillä ja isillä lapsiaan kohtaa. Luin nimittäin sitä ketjua " 70-luvulla syntyneiden äidit jne." niin siinä kaltoinkohtelu tuli ilmi monissa kertomuksissa. Ja nyt täällä vähän toiselta kantilta. En millään pysty käsittämään, että lapsen etua olisi ajateltu tällaisella kasvatuksella. Mielivaltaista meininkiä on ollut. Järjellä ei voi ymmärtää. Ja tietysti vielä vähemmän tunteella. Ymmärrän jos tällaisiin vanhempiin otetaan etäisyyttä.

Joka sana totta. Ihan jokainen.

Ja ihan joka sana on totta myös nykypäivän lapsille ja nuorille, jotka jonottavat psykiatrista hoitoa turhaan tälläkin hetkellä. Kuka heidät kasvatti? Me. Me osaamme kasvattaa heidät ja olemme erinomaisia vanhempia. Heidän on turha vihata meitä aikuisena, koska olemme aidosti tehneet kaiken heidän parhaakseen. Näinkö?

Väitän, että tämän päivän vanhempiin mahtuu hyviä ja huonoja, kuten ennenkin. Väitän, että edellisten sukupolvien ongelmat näkyvät myös heidän lapsillaan ja lapsenlapsillaan kasvatuksessa. Väitän, että ne kommentoijat, jotka eivät tiedosta tätä, eivät myöskään vaivaudu lukemaan mitä aiheesta on kirjoitettu. He pätevät mieluummin omalla kurjalla kohtalollaan ja kuvitelmallaan siitä, että ovat erilaisia. Osa on, osa ei.

Yllättävää. Minunkin sodankokeneet isovanhempani (-17 ja -25) olivat rakastavia ja lempeitä. Olen aina ihmetellyt, miksi äitini oli sellainen kiusaaja, vaikka oli niin ihanat vanhemmat. Ilmeisesti, koska isäni oli täysverinen persoonallisuushäiriöinen kusipää tyranni, joka rääkkäsi kaikkia. Äiti sitten kiusasi vuorostaan minua, esikoista. On sen itsekin myöntänyt. Tuttu psykologinen ilmiö. Jos joutuu yhdelle alistumaan, kiusaa itseään heikompaa. Ja lapsi potkaisee koiraa.

Mutta että muillakin on sama kokemus: sodankäyneet olivat lapsenlapsille rakastavia. Mutta olivatkohan lapsilleen??

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nykyajan vanhemmat ovat sata kertaa ja tuhat kertaa parempia äitejä ja isiä kuin suuret ikäluokat. Nämä itsekkäät narsistivanhemmat ovat kaltoinkohdelleet, laiminlyöneet ja pahoinpidelleet lapsiaan ja pilanneet omien lastensa lapsuuden ja nuoruuden. Suurille ikäluokille omat lapset eivät ole olleet minkään arvoisia. Arvojärjestys elämässä on minä itse, minä itse ja minä itse.

Nyt nämä surkeat vanhemmat ovat noin 70-80-vuotiaita eläkeläisiä, v##umaisia äitejä ja isiä ja vi##umaisia anoppeja ja appiukkoja. Eläkkeellä on 24/7 aikaa kiusata omia aikuisia lapsia, miniöitä ja vävyjä. Näille ilkeille ja katkerille vanhuksille on vain laitettava luu kurkkuun! Kenenkään ei tarvitse alistua sukulaisten ilkeilyyn, haukkumiseen, uhkailuun, kotirauhan häiriköintiin ja puhelinterrorismiin. EI, vaikka kyse olisi omista vanhemmista tai appivanhemmista.

Emme myöskään aio hoitaa ilkeitä vanhuksia, kun he tarvitsevat apuamme. He eivät ansaitse apuamme. Meistä on aivan oikein ja kohtuullista unohtaa heidät hoitokotiin tai vanhainkotiin. Kunta järjestää loppusijoituspaikan, jossa he saavat viettää viimeiset vuotensa.

Vierailija kirjoitti:

Te 1940- ja 1950-luvulla syntyneet, ahneet ja itsekkäät suuret ikäluokat olette surkeimpia vanhempia ja isovanhempia Suomen historiassa! Olette ahneita ja katkeria ja elämäänsä kyllästyneitä valittajia, joille lapset ovat aina olleet vain rasite. Te olette pilanneet lastenne lapsuuden, nuoruuden ja aikuisuuden. Koska epäonnistuitte surkeasti omien lastenne hoitajina ja kasvattajina, yritätte nyt puuttua raivokkaasti aikuisten lastenne ja lastenlastenne elämään. Olitte surkeita vanhempia ja nyt olette yhtä surkeita isovanhempia. Jaatte pyytämättä ohjeita, neuvoja, komentoja,kommentteja ja toivomusmääräyksiä, rikotte lastenne kotirauhaa ja terrorisoitte aikuisten lastenne perhe-elämää.

Me osaamme hoitaa ja kasvattaa lapsemme vallan hyvin ilman isovanhempien apua. Meidän perhe on saanut 1940-luvulla syntyneiltä isovanhemmilta apua 0 tuntia vuodessa. Onneksi meillä on pitkä välimatka emmekä asu samalla paikkakunnalla isovanhempien kanssa!

Te itsekkäät narsistiäidit ja narsisti-isät saisitte hävetä! Tulevana äitienpäivänä nämä narsistiäidit ja narsisti-isoäidit eivät ansaitse yhtään kukkaa, korttia, kahvia tai kakkua! Sen sijaan ansaitsette Surkean Äidin palkinnon, kuravettä, risua ja keppiä ja yhtä huonon kohtelun kuin olette antaneet lapsillenne!

Te olette olleet lapsia kaltoinkohtelevia, laiminlyöviä, väkivaltaisia ja turvattomia äitejä ja isiä. Lapsenne ovat kasvaneet kotona turvattomuuden, pelon, välinpitämättömyyden ja väkivallan ilmapiirissä. Veitte vauvojanne päivähoitoon 2-3 kuukauden iässä. Hoidatitte pieniä lapsia ja koululaisia jatkuvasti mummoloissa, jotta pääsitte itse mahdollisimman helpolla lastenhoidossa  ja lastenkasvatuksessa.

Teidän mielestä termi "lastenkasvatus" tarkoittaa lapsen alistamista, nöyryyttämistä, huutamista, nimittelyä, kiroilua, haukkumista, laiminlyöntiä, kaltoinkohtelua, pelottelua, uhkailua, kurittamista ja henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Tosiasiassa perhepäivähoitaja, päiväkoti, koulu ja isovanhemmat ovat suurimmalta osalta hoitaneet ja kasvattaneet lapsenne. Olette pilanneet lastenne elämän. Ei tarvitse ihmetellä, miksi aikuinen tytär, poika, miniä, vävy tai lapsenlapset eivät halua olla kanssanne missään tekemissä. Sitä saa mitä tilaa!

Vierailija kirjoitti:

Olen se vuonna - 47 syntynyt, joka kertoi tuolla aiemmin miten maalaistalossa jo varhain joutui peltohommiin.

Uskokaa tai älkää, niin tällaisesta en ole aiemmin tiennyt, että turhaa työntekoa on lapsilla teetetty, ettei vaan olisi jouten. Meidän kylässä tehtiin kyllä vaan ihan tarpeellisia asioita. Miten vanhemmat ovat voineet olla niin tyhmiä ja ilkeitä. Sekä todella outoa se vahtiminen, ettei omassa huoneessaankaan tai saunassa ole saanut olla rauhassa. Ja sairas ei saanut olla. Käsittämätöntä. Minä sairastin usein pienenä ja äiti oli huolissaan ja hoiti ja lääkäri aina kutsuttiin kun kuume nousi liian korkealle. Niinhän pitäisi lasta kohdella. Kirjojakin sain lainata kirjastosta, eikä pidetty mitenkään pahana asiana. Kiitollinen saan olla omasta lapsuudestani vaikka joskus siitäkin tulee valitettua. Ja vanhempani olivat vielä vanhempaa sukupolvea ja elämä rankempaa silloin.

Ja kaiken huippu tietenkin monilla se ruumiillinen kuritus ja se oikein vihassa lyöminen. Tuntuu aivan mielenvikaiselta. Tiedän, että meidänkin kylässä meitä suurta ikäluokkaa toisia vitsalla kasvatettiin, mutta piti olla tosi pahoja tehnyt. Muistan meilläkin oli vitsa makuuhuoneen oven karmin välissä joskus muistutuksena, että rauhoituttiin iltaisin nukkumaan eikä riehuttu, mutta ei sitä tarvinnut käyttää. Isä joskus veljeä kovisteli ja nuhteli ja läimäyttelikin, kun oli pahoja tehnyt, mutta ei sentään mitään pieksejäisiä ollut. Isää kyllä pelättiin.

Minä ja sisarukseni (suurta ikäluokkaa) emme ruumiillisen kurituksen perinteitä jatkaneet, kunnon ihmisiä lapsista kuitenkin tuli.

Myös työpaikassani aikoinaan oli paljon meitä nuoria samanikäisiä vanhempia ja vietimme myös vapaa-aikaa yhdessä, olimme avomielisiä ja puhuimme paljon henkilökohtaisia asioita. Ei kukaan kyllä pitänyt kovaa kuria lapsilleen. Tunsimme myös toistemme lapset. Yleensä kaikki aina kilvan kehuivat omiaan, mutta tosin meillä olikin keskimäärin vain yksi tai kaksi lasta.

Luulin todella, että käytännössä ruumiillinen kuritus loppui jo meihin suuriin ikäluokkiin kun toiset meistä sai selkäänsä, kunnes nyt vasta vanhoilla päivilläni on selvinnyt, että miten yleistä se on ollutkin vielä meidän sukupolven äideillä ja isillä lapsiaan kohtaa. Luin nimittäin sitä ketjua " 70-luvulla syntyneiden äidit jne." niin siinä kaltoinkohtelu tuli ilmi monissa kertomuksissa. Ja nyt täällä vähän toiselta kantilta. En millään pysty käsittämään, että lapsen etua olisi ajateltu tällaisella kasvatuksella. Mielivaltaista meininkiä on ollut. Järjellä ei voi ymmärtää. Ja tietysti vielä vähemmän tunteella. Ymmärrän jos tällaisiin vanhempiin otetaan etäisyyttä.

Joka sana totta. Ihan jokainen.

Ja ihan joka sana on totta myös nykypäivän lapsille ja nuorille, jotka jonottavat psykiatrista hoitoa turhaan tälläkin hetkellä. Kuka heidät kasvatti? Me. Me osaamme kasvattaa heidät ja olemme erinomaisia vanhempia. Heidän on turha vihata meitä aikuisena, koska olemme aidosti tehneet kaiken heidän parhaakseen. Näinkö?

Väitän, että tämän päivän vanhempiin mahtuu hyviä ja huonoja, kuten ennenkin. Väitän, että edellisten sukupolvien ongelmat näkyvät myös heidän lapsillaan ja lapsenlapsillaan kasvatuksessa. Väitän, että ne kommentoijat, jotka eivät tiedosta tätä, eivät myöskään vaivaudu lukemaan mitä aiheesta on kirjoitettu. He pätevät mieluummin omalla kurjalla kohtalollaan ja kuvitelmallaan siitä, että ovat erilaisia. Osa on, osa ei.

Puhu vaan omasta puolestasi. Mun lapset on niin suurella rakkaudella, hellyydellä ja arvostuksella kasvatettu että tuskin kukaan pystyy parempaan. Ja itse olen hakattu ja pieksetty orjuuttajien lapsi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aina löytyy näitä valopäitä, jotka ihan ekkuna keksivät, että hei se sota on traumatisoinut teidät vanhemmat ynnä Lissukoita, jotka ahkerana puurtavat, eivätkä ole trauman traumasta kärsineet, kun  ovat vahvoja naisia, jotka ovat hoidattaneet itse itsensä ihan omin voimin.

Myös muistetaan marista siitä, että ei koko sukupolvea pidä kermaperseiden vihata tuodaan julki, kuten luonnollisesti "vastapainona" listataan, miten hienosti meillä oli asiat ja ihanat muistot kaikkien kaverina karavaarina. 

Ilmeisesti on vaikea ymmärtää, että emme me, jotka täällä lapsuudestamme kerromme, todellakaan ole innokkaita vihaamaan kokonaista sukupolvea, vaan etsimme vastausta sille, mitä tässä yhteiskunnassa oikein on tapahtunut, kun nämä tarinat niin yleisiä ovat Ovat yleisiä myös tämän palstan ulkopuolella, kun ihmiset alkavat lapsuuttaan muistelemaan.

Vielä enemmän tietysti huolestuttaa se, mitä tulee tapahtumaan. Mitä seuraa siitä, että jos tämän kierteen, näiden selvästi vahingollisten asioiden tapahtumisen, haluaa katkaista, se usein tarkoittaa sitä, että jää kokonaan yksin. Minkälaisen mallin annamme lapsille sillä, että välit isovanhempiin on pakko katkaista? 

Ja juu, ei ole pakko katkaista. Voihan sitä sitten itse yrittää paikkailla niitä jälkiä ja malleja, mitä mummolasta mukaan tarttuu ja toivoa, että lapsi ottaa onkeensa. 

Ja niin se sota: koko saakelin Eurooppa ja Amerikka siihen päälle ynnä Japanikin ja Venäjä olivat sodassa. Ei ihan selitä tätä Suomen mallia siis se.

Hyvää ja analyyttista pohdintaa.

Minä - ja moni muukin tässä ketjussa - jotka olemme olleet kaltoinkohdeltuja ja orjuutettuja, olemme joutuneet itseä ja perhettämme suojellaksemme katkaisemaan välit näihin julmiin vanhempiin. Olemme jääneet TÄYSIN YKSIN. Monesti ne julmurivanhemmat on vielä k0staneet tämän siten että ovat kääntäneet valheillaan suvunkin meitä vastaan. Sukulaisille on kerrottu kaikkea ihan käsittämätöntä valhetta miten talo on ostettu ”huumerahoilla”, miten hyvät tulot eivät olekaan työssä tienattuja vaan ”rikollisesti saatuja”. Sukukin on kääntänyt selkänsä.

Olen ollut oman vanhemmuuteni kanssa täysin yksin, puoliso toki on mutta hänellekin on AIVAN SAMANLAISET orjuuttajavanhemmat. Meillä ei ole siis ainottakaan isovanhempaa lapsemme elämässä.

Olen saanut hassun vertauksen myötä voimaa yksinäiseen vanhemmuuden taakkaan jota kukaan ei ole jakamassa: ajattelen aina että ne suomalaiset, jotka aikanaan lähtivät 1800-1900 vuosisatojen taitteessa Amerikkaan, olivat siellä täysin yksin ja he perustivat oman sukunsa sinne omilla voimillaan ilman apua. Olivat siis ”uudisraivaajia” ja perustivat uuden suvun uusilla arvoilla ja perinteillä.

Sitä minäkin teen nyt, olen yksinäinen ”uudisraivaaja”. Ei se ajatus tee sinällään elämästä helpompaa - on ihan tutkittua että on luonnoton tila ihmislajille että joutuu ypöyksin kasvattamaan lapset ilman sukua ja yhteisöä - mutta se ajatus jotenkin auttaa jaksamaan. Ne amerikansiirtomaiset taisteli, kamppaili ja selviytyi. Niin minäkin aion selviytyä.

Mutta sinä et ole yksin! Olen siinä 70-luvun äidit ketjussa tämän sanonut ja sanon nytkin: meitä on monta ja me saamme voimaa toisistamme, kuten tässä ketjussa!

Voi kun vielä oppisimme ja uskataisimme ottaa tämän voiman toisistamme työpaikoilla, harrastuksissa, ystävyyssuhteissa jne. 

Sinä selviydyt, se on varma, mutta muistathan, että me olemme täällä sun kanssa ajatuksissa ja sillä tavalla vähän myös elämässä!

Kiitos, olipa kauniisti sanottu, ihan liikutuin.

Tottahan tuo on, meitä on valtavasti. Kunpa vielä joskus saisimme jotenkin oikeutta, tarkoitan siis sitä että tämä julma kohtelu joka on piilotettu ja salattu, tulisi joku päivä julki.

Onhan tämä nyt julkista kuka tahansa voi nämä lukea mutta kuinka sadistiset vanhemmat saavat näistä jutuista tiedon jos kukaan ei heille kerro ?

Vierailija kirjoitti:

"Ahkera Liisa" on muuten sama henkilö kuin nimimerkki "Viisas vanhus". En tiedä mikä mielenhäiriö hänellä on. Sääliksi käy kuitenkin.

Joku mielenhäiriöhän hänellä on oltava. Yksi harvoja, jotka ei nimittele ja halveksi niitä, jotka on eri mieltä. Jaksaa keskustella sunkin kanssa.

Alistavien vanhempien lapsena olen tehnyt kaikkeni, jotta olisin hyvä äiti. Käynyt terapiat ja saanut lapset vasta vanhempana.

Silti teini-ikäinen tyttäreni on ollut vakavasti masentunut, jopa itsetuhoinen. Hän ei syytä meitä, mutta itseäni kalvaa epätietoinen syyllisyys ja muistan kaikki virheeni. Onko minulla sittenkin ollut sokea pisteeni, vai onko tämä masennusta, joka kulkee suvussa? Entä jos en vaan, sittenkään, osannut rakastaa?

Ahkera Liisa kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aina löytyy näitä valopäitä, jotka ihan ekkuna keksivät, että hei se sota on traumatisoinut teidät vanhemmat ynnä Lissukoita, jotka ahkerana puurtavat, eivätkä ole trauman traumasta kärsineet, kun  ovat vahvoja naisia, jotka ovat hoidattaneet itse itsensä ihan omin voimin.

Myös muistetaan marista siitä, että ei koko sukupolvea pidä kermaperseiden vihata tuodaan julki, kuten luonnollisesti "vastapainona" listataan, miten hienosti meillä oli asiat ja ihanat muistot kaikkien kaverina karavaarina. 

Ilmeisesti on vaikea ymmärtää, että emme me, jotka täällä lapsuudestamme kerromme, todellakaan ole innokkaita vihaamaan kokonaista sukupolvea, vaan etsimme vastausta sille, mitä tässä yhteiskunnassa oikein on tapahtunut, kun nämä tarinat niin yleisiä ovat Ovat yleisiä myös tämän palstan ulkopuolella, kun ihmiset alkavat lapsuuttaan muistelemaan.

Vielä enemmän tietysti huolestuttaa se, mitä tulee tapahtumaan. Mitä seuraa siitä, että jos tämän kierteen, näiden selvästi vahingollisten asioiden tapahtumisen, haluaa katkaista, se usein tarkoittaa sitä, että jää kokonaan yksin. Minkälaisen mallin annamme lapsille sillä, että välit isovanhempiin on pakko katkaista? 

Ja juu, ei ole pakko katkaista. Voihan sitä sitten itse yrittää paikkailla niitä jälkiä ja malleja, mitä mummolasta mukaan tarttuu ja toivoa, että lapsi ottaa onkeensa. 

Ja niin se sota: koko saakelin Eurooppa ja Amerikka siihen päälle ynnä Japanikin ja Venäjä olivat sodassa. Ei ihan selitä tätä Suomen mallia siis se.

Hyvää ja analyyttista pohdintaa.

Minä - ja moni muukin tässä ketjussa - jotka olemme olleet kaltoinkohdeltuja ja orjuutettuja, olemme joutuneet itseä ja perhettämme suojellaksemme katkaisemaan välit näihin julmiin vanhempiin. Olemme jääneet TÄYSIN YKSIN. Monesti ne julmurivanhemmat on vielä k0staneet tämän siten että ovat kääntäneet valheillaan suvunkin meitä vastaan. Sukulaisille on kerrottu kaikkea ihan käsittämätöntä valhetta miten talo on ostettu ”huumerahoilla”, miten hyvät tulot eivät olekaan työssä tienattuja vaan ”rikollisesti saatuja”. Sukukin on kääntänyt selkänsä.

Olen ollut oman vanhemmuuteni kanssa täysin yksin, puoliso toki on mutta hänellekin on AIVAN SAMANLAISET orjuuttajavanhemmat. Meillä ei ole siis ainottakaan isovanhempaa lapsemme elämässä.

Olen saanut hassun vertauksen myötä voimaa yksinäiseen vanhemmuuden taakkaan jota kukaan ei ole jakamassa: ajattelen aina että ne suomalaiset, jotka aikanaan lähtivät 1800-1900 vuosisatojen taitteessa Amerikkaan, olivat siellä täysin yksin ja he perustivat oman sukunsa sinne omilla voimillaan ilman apua. Olivat siis ”uudisraivaajia” ja perustivat uuden suvun uusilla arvoilla ja perinteillä.

Sitä minäkin teen nyt, olen yksinäinen ”uudisraivaaja”. Ei se ajatus tee sinällään elämästä helpompaa - on ihan tutkittua että on luonnoton tila ihmislajille että joutuu ypöyksin kasvattamaan lapset ilman sukua ja yhteisöä - mutta se ajatus jotenkin auttaa jaksamaan. Ne amerikansiirtomaiset taisteli, kamppaili ja selviytyi. Niin minäkin aion selviytyä.

Mutta sinä et ole yksin! Olen siinä 70-luvun äidit ketjussa tämän sanonut ja sanon nytkin: meitä on monta ja me saamme voimaa toisistamme, kuten tässä ketjussa!

Voi kun vielä oppisimme ja uskataisimme ottaa tämän voiman toisistamme työpaikoilla, harrastuksissa, ystävyyssuhteissa jne. 

Sinä selviydyt, se on varma, mutta muistathan, että me olemme täällä sun kanssa ajatuksissa ja sillä tavalla vähän myös elämässä!

Kiitos, olipa kauniisti sanottu, ihan liikutuin.

Tottahan tuo on, meitä on valtavasti. Kunpa vielä joskus saisimme jotenkin oikeutta, tarkoitan siis sitä että tämä julma kohtelu joka on piilotettu ja salattu, tulisi joku päivä julki.

Onhan tämä nyt julkista kuka tahansa voi nämä lukea mutta kuinka sadistiset vanhemmat saavat näistä jutuista tiedon jos kukaan ei heille kerro ?

Tämä on LAAJA ILMIÖ. Tajuatko ollenkaan että tässä puhutaan ilmiöstä, ei yhdestä tapauksesta. Tämä ILMIÖ pitää julkistaa, tämä ILMIÖ pitää ottaa keskusteluun.

Ei tässä siitä ole että yhdelle vanhemmalle pitäisi sanoa suorat sanat.

Voisit jo lopettaa tän vähättelyn mitä koko ajan ketjussa teet!

Vierailija kirjoitti:

Ei helvetti taas tätä menoa, hyvän perheen rakastetut ja kunnioitetut lapset tulee tänne rääkymään että te kaltoinkohdellut olette kiukuttelevia teinejä!

Voi kuule, tajuatteko että meitä PÄIVITTÄIN kaltoinkohdeltiin, lyötiin, hakattiin, orjuutettiin, nöyryytettiin, häpäistiin, ilkuttiin ja pilkattiin. Se oli tauotonta, jatkuvaa, koko ajan tapahtuvaa.

Tässä ei nyt ole siis mikään yksi tai kaksi tapahtumaa josta ”kiukuttelemme”. Vaan se koko lapsuus ja nuoruus TUHOTTIIN.

Te ette ymmärrä lainkaan mitä elämä on tuollaisessa ympäristössä. Jatkuvaa pelko ja kauhua, varuillaanoloa, selkäänsaamisen pelkäämistä, tauotonta tallomista ja nujertamista.

Te jotka halveksutte tällaisen lapsuuden kokeneita, olette kyllä aidosti pahoja ja ilkeitä ihmisiä. Eläkääpä tuollainen lapsuus itse ja katsokaa sitten mikä on psyykkinen hyvinvointinne ja jaksatteko rakastaa tuollaisia vanhempia.

Miksi halveksuisin saman kokeneita? Pääsin ylös mutakuopasta. Toivon samaa niillekin, jotka pärskivät katkeruuttaan siellä edelleen. Teille jotka näette siellä mutakuopassa vain OMAN kurjuutenne, josta ette edes halua pois. Te ette edes tunnista samanlaisen lapsuuden eläneitä, jos he eivät sitä suoraan sano.

Minä olen aidosti paha ja ilkeä, kun en itke sinun kanssasi kurjinta lapsuutta, joka kenelläkään voi olla? Sitten se on niin, koska olen itkuni itkenyt. Jos psyykkinen hyvinvointini on parempi kuin sinulla, se johtuu siitä, että olen käynyt asiat läpi ja saanut rauhan itseni kanssa. Okei, sinulla on tarve ilkkua sitä? Siitä vaan, jos se saa olosi edes hetkellisesti paremmaksi.

Vierailija kirjoitti:

Ahkera Liisa kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aina löytyy näitä valopäitä, jotka ihan ekkuna keksivät, että hei se sota on traumatisoinut teidät vanhemmat ynnä Lissukoita, jotka ahkerana puurtavat, eivätkä ole trauman traumasta kärsineet, kun  ovat vahvoja naisia, jotka ovat hoidattaneet itse itsensä ihan omin voimin.

Myös muistetaan marista siitä, että ei koko sukupolvea pidä kermaperseiden vihata tuodaan julki, kuten luonnollisesti "vastapainona" listataan, miten hienosti meillä oli asiat ja ihanat muistot kaikkien kaverina karavaarina. 

Ilmeisesti on vaikea ymmärtää, että emme me, jotka täällä lapsuudestamme kerromme, todellakaan ole innokkaita vihaamaan kokonaista sukupolvea, vaan etsimme vastausta sille, mitä tässä yhteiskunnassa oikein on tapahtunut, kun nämä tarinat niin yleisiä ovat Ovat yleisiä myös tämän palstan ulkopuolella, kun ihmiset alkavat lapsuuttaan muistelemaan.

Vielä enemmän tietysti huolestuttaa se, mitä tulee tapahtumaan. Mitä seuraa siitä, että jos tämän kierteen, näiden selvästi vahingollisten asioiden tapahtumisen, haluaa katkaista, se usein tarkoittaa sitä, että jää kokonaan yksin. Minkälaisen mallin annamme lapsille sillä, että välit isovanhempiin on pakko katkaista? 

Ja juu, ei ole pakko katkaista. Voihan sitä sitten itse yrittää paikkailla niitä jälkiä ja malleja, mitä mummolasta mukaan tarttuu ja toivoa, että lapsi ottaa onkeensa. 

Ja niin se sota: koko saakelin Eurooppa ja Amerikka siihen päälle ynnä Japanikin ja Venäjä olivat sodassa. Ei ihan selitä tätä Suomen mallia siis se.

Hyvää ja analyyttista pohdintaa.

Minä - ja moni muukin tässä ketjussa - jotka olemme olleet kaltoinkohdeltuja ja orjuutettuja, olemme joutuneet itseä ja perhettämme suojellaksemme katkaisemaan välit näihin julmiin vanhempiin. Olemme jääneet TÄYSIN YKSIN. Monesti ne julmurivanhemmat on vielä k0staneet tämän siten että ovat kääntäneet valheillaan suvunkin meitä vastaan. Sukulaisille on kerrottu kaikkea ihan käsittämätöntä valhetta miten talo on ostettu ”huumerahoilla”, miten hyvät tulot eivät olekaan työssä tienattuja vaan ”rikollisesti saatuja”. Sukukin on kääntänyt selkänsä.

Olen ollut oman vanhemmuuteni kanssa täysin yksin, puoliso toki on mutta hänellekin on AIVAN SAMANLAISET orjuuttajavanhemmat. Meillä ei ole siis ainottakaan isovanhempaa lapsemme elämässä.

Olen saanut hassun vertauksen myötä voimaa yksinäiseen vanhemmuuden taakkaan jota kukaan ei ole jakamassa: ajattelen aina että ne suomalaiset, jotka aikanaan lähtivät 1800-1900 vuosisatojen taitteessa Amerikkaan, olivat siellä täysin yksin ja he perustivat oman sukunsa sinne omilla voimillaan ilman apua. Olivat siis ”uudisraivaajia” ja perustivat uuden suvun uusilla arvoilla ja perinteillä.

Sitä minäkin teen nyt, olen yksinäinen ”uudisraivaaja”. Ei se ajatus tee sinällään elämästä helpompaa - on ihan tutkittua että on luonnoton tila ihmislajille että joutuu ypöyksin kasvattamaan lapset ilman sukua ja yhteisöä - mutta se ajatus jotenkin auttaa jaksamaan. Ne amerikansiirtomaiset taisteli, kamppaili ja selviytyi. Niin minäkin aion selviytyä.

Mutta sinä et ole yksin! Olen siinä 70-luvun äidit ketjussa tämän sanonut ja sanon nytkin: meitä on monta ja me saamme voimaa toisistamme, kuten tässä ketjussa!

Voi kun vielä oppisimme ja uskataisimme ottaa tämän voiman toisistamme työpaikoilla, harrastuksissa, ystävyyssuhteissa jne. 

Sinä selviydyt, se on varma, mutta muistathan, että me olemme täällä sun kanssa ajatuksissa ja sillä tavalla vähän myös elämässä!

Kiitos, olipa kauniisti sanottu, ihan liikutuin.

Tottahan tuo on, meitä on valtavasti. Kunpa vielä joskus saisimme jotenkin oikeutta, tarkoitan siis sitä että tämä julma kohtelu joka on piilotettu ja salattu, tulisi joku päivä julki.

Onhan tämä nyt julkista kuka tahansa voi nämä lukea mutta kuinka sadistiset vanhemmat saavat näistä jutuista tiedon jos kukaan ei heille kerro ?

Tämä on LAAJA ILMIÖ. Tajuatko ollenkaan että tässä puhutaan ilmiöstä, ei yhdestä tapauksesta. Tämä ILMIÖ pitää julkistaa, tämä ILMIÖ pitää ottaa keskusteluun.

Ei tässä siitä ole että yhdelle vanhemmalle pitäisi sanoa suorat sanat.

Voisit jo lopettaa tän vähättelyn mitä koko ajan ketjussa teet!

En voi lopettaa. Ilmiö vaatii tutkimuksen ollakseen totta muuten sillä ei ole arvoa.