Valmistumisesta kymmenen vuotta. Työelämä ollut pätkää ja silppua. Uuvuttaa.

Opiskelu ei todellakaan ole tuottanut niitä hyötyjä, joita varten kouluun aikanaan menin.

Ymmärrän sinua ap. Minä tein valmistumisen jälkeen pätkää ja silppua 13 vuoden ajan. Oli raskasta. Viime kesänä sain viran. Se oli suuri ihme ja on edelleen. Sinnikkäästi vaan tein töitä ja hain. Opin myös lukuisten hakujen kautta myymään osaamistani. Työnhaku on omanlaisensa näytelmä. Ei riitä, että olet hyvä työssäsi, pitää myös osata myydä osaamisensa rekryäjille. Tsemppiä!

Ihan on taas trollin aamukännin tuotoksia tämäkin aloitus.

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän sinua ap. Minä tein valmistumisen jälkeen pätkää ja silppua 13 vuoden ajan. Oli raskasta. Viime kesänä sain viran. Se oli suuri ihme ja on edelleen. Sinnikkäästi vaan tein töitä ja hain. Opin myös lukuisten hakujen kautta myymään osaamistani. Työnhaku on omanlaisensa näytelmä. Ei riitä, että olet hyvä työssäsi, pitää myös osata myydä osaamisensa rekryäjille. Tsemppiä!

Vastasi trolli itselleen aamujurrissaan.

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän sinua ap. Minä tein valmistumisen jälkeen pätkää ja silppua 13 vuoden ajan. Oli raskasta. Viime kesänä sain viran. Se oli suuri ihme ja on edelleen. Sinnikkäästi vaan tein töitä ja hain. Opin myös lukuisten hakujen kautta myymään osaamistani. Työnhaku on omanlaisensa näytelmä. Ei riitä, että olet hyvä työssäsi, pitää myös osata myydä osaamisensa rekryäjille. Tsemppiä!

Minusta on alkanut tuntua etteivät voimavarat vain riitä tähän. En jaksaisi aina yrittää sopeutua uusiin työpaikkoihin ja vaihtuviin työkuvioihin. Vaikeaa pystyä edes nauttimaan vapaa-ajasta, kun koko ajan pitäisi etsiä töitä pätkän lähestyessä loppuaan tai sen päätyttyä.

Jep... Myös se on järkyttänyt, että millaiset tahot teettävät työtä esimerkiksi määräaikaisilla tuntisopimuksilla (esimerkiksi tutkintoihin pakollisena kuuluvaa vuodesta toiseen toteutuvaa opetusta yliopistoissa). Siinä sitten mietit, että saatko taas syksyllä tai seuraavana keväänä töitä, jos saat niin miten paljon ja miten sovittaisit muut työt siihen hommaan ja mistä ne muut työt löytäisit. Tuntuu myös siltä, että jos silppuralliin on hakeutunut tai ajautunut, sitä ei aina katsota vakipaikkoja hakiessa hyvällä.

Opiskeluaikoina kävi yksi erittäin traumaattinen asia, jonka takia olin usemman vuoden epäsosiaalisempi ja en kyennyt verkostojen muodostamiseen. Jumiuduin osapäiväiseen hanttihommaan ja sieltä muihin hommiin on pitänyt ponnistaa kevytyrittämisen kautta. Tämmöistä tämä kai on, ei auta kuin yrittää ja toivoa, että kyllä vielä joskus on parempu tilanne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän sinua ap. Minä tein valmistumisen jälkeen pätkää ja silppua 13 vuoden ajan. Oli raskasta. Viime kesänä sain viran. Se oli suuri ihme ja on edelleen. Sinnikkäästi vaan tein töitä ja hain. Opin myös lukuisten hakujen kautta myymään osaamistani. Työnhaku on omanlaisensa näytelmä. Ei riitä, että olet hyvä työssäsi, pitää myös osata myydä osaamisensa rekryäjille. Tsemppiä!

Vastasi trolli itselleen aamujurrissaan.

Kivassa vakkarityössä oleva ei usko siihen, että epämääräiset työkuviot voivat ajan saatossa uuvuttaa?

Olen edelleen kiinnostunut opiskelualaan liittyvistä töistä, mutta alan työkulttuuri tuntuu turhan vaativalta. Uudelta työntekijältä vaaditaan joka paikassa paljon näyttöjä, mutta uuteen työhön ei missään perehdytetä kunnolla.

Voi, niin minullakin. Silppua on vain ollut pidempään.

Minulla ei ole masennusta eikä työuupumusta (arvioitu monta kertaa).

Tällä hetkellä saan ahdistusoireita jos vaan ajattelenkin työtä, mutta silläkään ei saa diagnoosia, koska en älyä ahdistua muusta kuin työstä. Vapaa-aikani (jos sitä jaksan viettää) on meinaa tosi mukavaa.

Olen vienyt jaksamattomuuteni lääkäriin. Eivät saa tehtyä diagnoosia, koska minulta ei löydy mitään vikaa. Lääkärissä vaan läpätetään tauotuksesta jne työnantajan puuttumisvelvollisuudesta ja muusta sonnasta. Voinhan lyödä soittajalle luurin korvaan sillä sekunnilla, kun taukoni alkaa. Voinhan jättää vastaamatta ja saada sitten hätäiseltä tantilta 2 sähköpostia kuinka hänellä on kiire ja asia pitää hoitaa heti. Voinhan tosiaan todeta, että "laitetaan työjonoon", kun langan päässä on joku, joka ei ole suunnitellut omia hommiaan ajoissa ja siksi on kiire - ja jälleen kerran minä joustan omasta ajastani, että saadaan asia maaliin. Surkein tähän asti saamani ehdotus on tehdä lyhyempää työaikaa, joka kuulostaa tosi hyvältä, mutta tarkoittaa tässä firmassa vain sitä, että teen saman työmäärän sitten vain vähemmällä palkallisella ajalla.

Henkilöstöosaston kuittaus tällaiseen on: "jos ei kiinnosta tehdä töitä niin aina voi lähteä, kyllä me aina uusi työntekijä saadaan."

Minä rakastan elämääni, perhettäni, vapaa-aikaani, mutta en halua/jaksa/pysty enää etsimään uutta työpaikkaa, menemään töihin ja opettelemaan taas yhden talon tavoille, taas yhden talon kulttuurin...

Tämä on jo 13. työpaikka 20 vuodessa. Ainoa hyvä, johon olisin halunnut jäädä, oli pieni yritys, joka joutui laittamaan lapun luukulle, kun omistaja kuoli eikä ollut jatkajaa. Kaikkialla muualla olen väsynyt työmäärään tai kalkkeutuneeseen organisaatioon tai tarjolla on ollut "määräaikainen mahdollisesti vakinaistuva", joka ei ikinä vakinaistu, ei edes vaikka tekee tulosta ja suoriutumisarviot ovat loistavat.

Olen muutosmyönteinen, avoin ja kehittäjä, joten en viihdy pystyynkuolleissa organisaatioissa, joissa kuppikunnat kyräilevät keskenään ja mitään ei voi muuttaa, ettei vaan jonkun tantan pasmat mene sekaisin.

Saan kyllä osaamisellani aina töitä ja hyvät suoritusarviot myös noista pystyynkuolleista firmoista ja osa ent. työnantajista soittelee vieläkin perään, että tulisinko takaisin. Mutta en halua yhteenkään entisistä paikoistani (paitsi siihen, joka lopetettiin) enkä jaksa enää uuden hakua.

Jos nyt irtisanoudun, tulee karenssi, eikä minulla ole varaa siihen. CV:n aukko, vaikka lyhytkin, pitää aina selittää, enkä voi vain 2 vuotta talossa oltuani viettää "sapattia".

En näe tietä ulos.

Nyt mietin, että miten saisin kivuttomimmin itseltäni hengen, että minun ei tarvitsisi enää ikinä mennä töihin. Surettaa jättää mieheni, ystäväni ja sukuni, mutta en jaksa työelämää vielä toista 20 vuotta, jos se on tällaista.

Ei ole muuta vaihtoehtoa, sillä en saa sairaslomaa (kun ei löydy vikaa, ei edes päästä), en jaksa tehdä nykyistä työtä, jossa pitää kirjaimellisesti tehdä kolmea asiaa yhtä aikaa ja ajatella jokaista siirtoa monta vaihetta eteenpäin, taistella kalkkeutuneita tantteja vastaan, ottaa vastuuta työstä jonka jonkun muun olisi pitänyt tehdä. En jaksa hakea uutta työtä, eikä minulla ole varaa olla työttä.

Toivon, että muut pirstaletyöntekijät eivät päädy minun ratkaisuuni, vaan löytävät tien.

Vierailija kirjoitti:

Voi, niin minullakin. Silppua on vain ollut pidempään.

Minulla ei ole masennusta eikä työuupumusta (arvioitu monta kertaa).

Tällä hetkellä saan ahdistusoireita jos vaan ajattelenkin työtä, mutta silläkään ei saa diagnoosia, koska en älyä ahdistua muusta kuin työstä. Vapaa-aikani (jos sitä jaksan viettää) on meinaa tosi mukavaa.

Olen vienyt jaksamattomuuteni lääkäriin. Eivät saa tehtyä diagnoosia, koska minulta ei löydy mitään vikaa. Lääkärissä vaan läpätetään tauotuksesta jne työnantajan puuttumisvelvollisuudesta ja muusta sonnasta. Voinhan lyödä soittajalle luurin korvaan sillä sekunnilla, kun taukoni alkaa. Voinhan jättää vastaamatta ja saada sitten hätäiseltä tantilta 2 sähköpostia kuinka hänellä on kiire ja asia pitää hoitaa heti. Voinhan tosiaan todeta, että "laitetaan työjonoon", kun langan päässä on joku, joka ei ole suunnitellut omia hommiaan ajoissa ja siksi on kiire - ja jälleen kerran minä joustan omasta ajastani, että saadaan asia maaliin. Surkein tähän asti saamani ehdotus on tehdä lyhyempää työaikaa, joka kuulostaa tosi hyvältä, mutta tarkoittaa tässä firmassa vain sitä, että teen saman työmäärän sitten vain vähemmällä palkallisella ajalla.

Henkilöstöosaston kuittaus tällaiseen on: "jos ei kiinnosta tehdä töitä niin aina voi lähteä, kyllä me aina uusi työntekijä saadaan."

Minä rakastan elämääni, perhettäni, vapaa-aikaani, mutta en halua/jaksa/pysty enää etsimään uutta työpaikkaa, menemään töihin ja opettelemaan taas yhden talon tavoille, taas yhden talon kulttuurin...

Tämä on jo 13. työpaikka 20 vuodessa. Ainoa hyvä, johon olisin halunnut jäädä, oli pieni yritys, joka joutui laittamaan lapun luukulle, kun omistaja kuoli eikä ollut jatkajaa. Kaikkialla muualla olen väsynyt työmäärään tai kalkkeutuneeseen organisaatioon tai tarjolla on ollut "määräaikainen mahdollisesti vakinaistuva", joka ei ikinä vakinaistu, ei edes vaikka tekee tulosta ja suoriutumisarviot ovat loistavat.

Olen muutosmyönteinen, avoin ja kehittäjä, joten en viihdy pystyynkuolleissa organisaatioissa, joissa kuppikunnat kyräilevät keskenään ja mitään ei voi muuttaa, ettei vaan jonkun tantan pasmat mene sekaisin.

Saan kyllä osaamisellani aina töitä ja hyvät suoritusarviot myös noista pystyynkuolleista firmoista ja osa ent. työnantajista soittelee vieläkin perään, että tulisinko takaisin. Mutta en halua yhteenkään entisistä paikoistani (paitsi siihen, joka lopetettiin) enkä jaksa enää uuden hakua.

Jos nyt irtisanoudun, tulee karenssi, eikä minulla ole varaa siihen. CV:n aukko, vaikka lyhytkin, pitää aina selittää, enkä voi vain 2 vuotta talossa oltuani viettää "sapattia".

En näe tietä ulos.

Nyt mietin, että miten saisin kivuttomimmin itseltäni hengen, että minun ei tarvitsisi enää ikinä mennä töihin. Surettaa jättää mieheni, ystäväni ja sukuni, mutta en jaksa työelämää vielä toista 20 vuotta, jos se on tällaista.

Ei ole muuta vaihtoehtoa, sillä en saa sairaslomaa (kun ei löydy vikaa, ei edes päästä), en jaksa tehdä nykyistä työtä, jossa pitää kirjaimellisesti tehdä kolmea asiaa yhtä aikaa ja ajatella jokaista siirtoa monta vaihetta eteenpäin, taistella kalkkeutuneita tantteja vastaan, ottaa vastuuta työstä jonka jonkun muun olisi pitänyt tehdä. En jaksa hakea uutta työtä, eikä minulla ole varaa olla työttä.

Toivon, että muut pirstaletyöntekijät eivät päädy minun ratkaisuuni, vaan löytävät tien.

Hei miksi et jatka tuota kuolleen henkilön yritystoimintaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi, niin minullakin. Silppua on vain ollut pidempään.

Minulla ei ole masennusta eikä työuupumusta (arvioitu monta kertaa).

Tällä hetkellä saan ahdistusoireita jos vaan ajattelenkin työtä, mutta silläkään ei saa diagnoosia, koska en älyä ahdistua muusta kuin työstä. Vapaa-aikani (jos sitä jaksan viettää) on meinaa tosi mukavaa.

Olen vienyt jaksamattomuuteni lääkäriin. Eivät saa tehtyä diagnoosia, koska minulta ei löydy mitään vikaa. Lääkärissä vaan läpätetään tauotuksesta jne työnantajan puuttumisvelvollisuudesta ja muusta sonnasta. Voinhan lyödä soittajalle luurin korvaan sillä sekunnilla, kun taukoni alkaa. Voinhan jättää vastaamatta ja saada sitten hätäiseltä tantilta 2 sähköpostia kuinka hänellä on kiire ja asia pitää hoitaa heti. Voinhan tosiaan todeta, että "laitetaan työjonoon", kun langan päässä on joku, joka ei ole suunnitellut omia hommiaan ajoissa ja siksi on kiire - ja jälleen kerran minä joustan omasta ajastani, että saadaan asia maaliin. Surkein tähän asti saamani ehdotus on tehdä lyhyempää työaikaa, joka kuulostaa tosi hyvältä, mutta tarkoittaa tässä firmassa vain sitä, että teen saman työmäärän sitten vain vähemmällä palkallisella ajalla.

Henkilöstöosaston kuittaus tällaiseen on: "jos ei kiinnosta tehdä töitä niin aina voi lähteä, kyllä me aina uusi työntekijä saadaan."

Minä rakastan elämääni, perhettäni, vapaa-aikaani, mutta en halua/jaksa/pysty enää etsimään uutta työpaikkaa, menemään töihin ja opettelemaan taas yhden talon tavoille, taas yhden talon kulttuurin...

Tämä on jo 13. työpaikka 20 vuodessa. Ainoa hyvä, johon olisin halunnut jäädä, oli pieni yritys, joka joutui laittamaan lapun luukulle, kun omistaja kuoli eikä ollut jatkajaa. Kaikkialla muualla olen väsynyt työmäärään tai kalkkeutuneeseen organisaatioon tai tarjolla on ollut "määräaikainen mahdollisesti vakinaistuva", joka ei ikinä vakinaistu, ei edes vaikka tekee tulosta ja suoriutumisarviot ovat loistavat.

Olen muutosmyönteinen, avoin ja kehittäjä, joten en viihdy pystyynkuolleissa organisaatioissa, joissa kuppikunnat kyräilevät keskenään ja mitään ei voi muuttaa, ettei vaan jonkun tantan pasmat mene sekaisin.

Saan kyllä osaamisellani aina töitä ja hyvät suoritusarviot myös noista pystyynkuolleista firmoista ja osa ent. työnantajista soittelee vieläkin perään, että tulisinko takaisin. Mutta en halua yhteenkään entisistä paikoistani (paitsi siihen, joka lopetettiin) enkä jaksa enää uuden hakua.

Jos nyt irtisanoudun, tulee karenssi, eikä minulla ole varaa siihen. CV:n aukko, vaikka lyhytkin, pitää aina selittää, enkä voi vain 2 vuotta talossa oltuani viettää "sapattia".

En näe tietä ulos.

Nyt mietin, että miten saisin kivuttomimmin itseltäni hengen, että minun ei tarvitsisi enää ikinä mennä töihin. Surettaa jättää mieheni, ystäväni ja sukuni, mutta en jaksa työelämää vielä toista 20 vuotta, jos se on tällaista.

Ei ole muuta vaihtoehtoa, sillä en saa sairaslomaa (kun ei löydy vikaa, ei edes päästä), en jaksa tehdä nykyistä työtä, jossa pitää kirjaimellisesti tehdä kolmea asiaa yhtä aikaa ja ajatella jokaista siirtoa monta vaihetta eteenpäin, taistella kalkkeutuneita tantteja vastaan, ottaa vastuuta työstä jonka jonkun muun olisi pitänyt tehdä. En jaksa hakea uutta työtä, eikä minulla ole varaa olla työttä.

Toivon, että muut pirstaletyöntekijät eivät päädy minun ratkaisuuni, vaan löytävät tien.

Hei miksi et jatka tuota kuolleen henkilön yritystoimintaa?

Siitä on jo kauan aikaa kun laittoivat lapun luukulle - ja opin niissä työtehtävissä sen, etten ole yrittäjäsielu. Byrokratia ja paperisota oli kamalaa.

Tuttua. Olen myös ollut vuosia pätkätöissä ja taas pitäisi olla intona hakemassa uutta työtä. Samalla pitäisi jaksaa viimeiset viikot vanhassa työssä, joka ei enää innosta. Työnantajat ajattelevat, että minussa on jotain vikaa kun teen pätkää. Joudun jatkuvasti osoittamaan, kuinka hyvä ja pätevä olen. Vakituiset vaan lusmuaa ja duunit tekee reippaat pätkätyöläiset. Ei ole ihan reilua. Mieli tekisi vaan antaa olla ja syrjäytyä.