Kyse aikuistumisesta vai mistä? En enää tahdo juhlia enkä jaksa kännisiä ihmisiä.

Teen keskustelun tästä oudosta mutta toki positiivisesta muutoksesta.
Olen 26-vuotias aika ikäviä kokemuksia tämän elämän varrella saanut kokea alkoholismin kahleista. Molemmat vanhemmat ovat alkoholisteja olleet nuoresta saakka ja todennäköisesti myös kuolevat viinan aiheuttamiin sairauksiin.
Olen lisäksi itse ollut pahoissa ongelmissa alkoholin vuoksi useita ja taas useita kertoja varhaisteini ajoiltani lähtien.
Käytin alkoholia sosiaalisiin tilanteisiin.
Olin liian kiltti ja hyväksikäytettävissä, joten kaveripiirit olivat mitä olivat. En osannut kieltäytyä mistään ja alkoholi teki oloni mukavaksi, rohkeaksi ja seuralliseksi. En tiennyt voivani tuntea niin ilman alkoholia.
Siitä tuli ongelma - paha ja laaja ongelma.
Se ei liittynyt vain minuun (mielenterveysongelmat, talousongelmat, opiskeluun ja työpaikkaan liittyvät poissaolot ja ongelmat) vaan myös kaikki muutkin ympärilläni alkoholia käyttivät, joka vielä tuplasi koko homman. Epänormaali oli erittäin normaalia.
Paremmasta ei ollut juuri tietoa. Taisin juoda huonoon itsetuntoon ja häpeään näin jälkeenpäin ajateltuna.

Myös miesystävät olivat alkoholisteja ja valitettavasti niistä kaksi olivat myös väkivaltaisia ja siitä kannan kyllä surua itseäni kohtaan. Olen pahoillani itselleni tuosta kaikesta mitä oli joskus.

Olen kauan aikaa sitten jättänyt pahimmat kaveripiirit pois mutta takapakkeja on joskus tullut.
Olen kuitenkin ratkaissut ongelmani eikä ole mitään hätää enää. Olen menestynyt työurallani, talous kunnossa, asun yksin ja tahdon elää itsenäistä elämääni ja myös opiskella. Ystäviä ei enää ole tai no tarkoitan sellaisia jotka sitä olisivat myös selvinpäin.
On tullut harhaan astuttua ja olen nuollut haavojani, luottanut vääriin ihmisiin uudestaan ja uudestaan pitkän aikaa.

Nykyään ei vain jaksa. En jaksa mitään draamaa, en valehtelua, en kännäämistä, en kulisseja enkä mitään sellaista tekopyhää mitä elämäni on suurimmaksi osaksi ollut.
En kertakaikkiaan tahdo esimerkiksi juopon äitini kanssa olla enää missään väleissä, en halua vanhoilta kavereilta mitään yhteydenottoja, itseäni ei kiinnosta kertakaikkiaan mikään muu kuin elää omaa rauhallista, tasaista elämää joka veisi jonnekin jossa voisin saavuttaa jonkinlaisen potentiaalini tässä elämässä paremmin.

Tämä ajatus ehkä hautoi jonkun aikaa, jopa vuosia ja joskus unohdin sen ja liikuin taas huonossa seurassa.
Nykyään en kuuntele mitään soimaamista, en alistu enkä tahdo sekoittaa päätäni kenekään tai minkään aineen takia.

Tämä vain tuli, jokin lopullinen kyllästyminen ja tila, että tahdon elää tätä elämääni vain itseäni varten ja antaa jotain hyvää vilpittömästi ihmisille jotka apua todella tarvitsevat ja ansaitsevat. Haluan olla oma itseni ja elää normaalia elämää ilman mitään outoa mielivaltaa ja manipuloinnin uhrina "ystävien" seurassa ja päihteiden orjuuttamana. En tahdo juopua edes yksin enää kotona, vaikuttaa vain typerältä koko humaltuminen.
Ehkä hyvin satunnaisesti on ihan ok pitää hauskaa mutta typerää se on kun siitä tulee koko elämän suola, joka viikonloppu vähintään.

Huh. Tästä se elämä vasta alkaa.