Kokemuksia osastohoidoista mielenterveysasioissa!

Omasta kokemuksesta kaikki hoitajat vaan vittuili eikä kuunneltu ja joskus lääkärikin. Ahdistuksen takia olin. Eikä meinannu päästää millään pois sieltä. Suljettu osasto oli kyseessä siis

Onko sitten niin, että se sairaus on jo niin sitä omaa persoonaa, ettei siitä haluta parantua? Oniin kiva värkätä tappaisko itsensä vai mitä keksisi seuraavaksi.

Hoitojakso päiväsairaalassa on syy, miksi olen yhä elossa 10 vuotta myöhemmin.

Miehellä on bipo ja on muutaman keikan heittänyt, mielialan vaihtelut olleet tosi rankkoja.

Kyllä hän jälkeenpäin on kokenut, että intensiivinen osastojakso sähköhoitoineen on ollut hyvästä ja auttanut, vaikka alussa hoito olikin tahdon vastaista sairaudentunnottomuuden takia. On siellä saanut kavereitakin.

Itseä läheisenä pelottaa kun tiedän että sairauteen kuuluu itsetuhoisuus ja rankat masennuskaudet, niin ymmärtääkö mies että nyt tarvitsisi ehkä apua taas ja saako hoitoon kuinka hankalasti.

Vierailija kirjoitti:

Miksi kyselet?

EI JUMALAUTA!

Nämä keskustelupalstat ovat olemassa keskustelua varten! EI sitä varten, että päivästä toiseen vain haukuttaisiin naisia!

Olin psykiatrisella osastolla vuosikymmeniä sitten. Syy oli puhumattomuus.

Osastolla olosta ei ollut mitään hyötyä, enkä sellaista odottanutkaan. Siellä on TYLSÄÄ.

Vierailija kirjoitti:

Olin psykiatrisella osastolla vuosikymmeniä sitten. Syy oli puhumattomuus.

Osastolla olosta ei ollut mitään hyötyä, enkä sellaista odottanutkaan. Siellä on TYLSÄÄ.

Olisit sanonut ääneen. Tylsää on. Kas paranit ja pääset kotiin.

Vierailija kirjoitti:

Olin psykiatrisella osastolla vuosikymmeniä sitten. Syy oli puhumattomuus.

Osastolla olosta ei ollut mitään hyötyä, enkä sellaista odottanutkaan. Siellä on TYLSÄÄ.

Mä olin myös osastolla samasta syystä 14-vuotiaana. Eipä niille selvinnyt puhumattomuuden syy, vaikka kuukauden siellä aikaani vietin. :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin psykiatrisella osastolla vuosikymmeniä sitten. Syy oli puhumattomuus.

Osastolla olosta ei ollut mitään hyötyä, enkä sellaista odottanutkaan. Siellä on TYLSÄÄ.

Mä olin myös osastolla samasta syystä 14-vuotiaana. Eipä niille selvinnyt puhumattomuuden syy, vaikka kuukauden siellä aikaani vietin. :D

No kun et kertonut.

Olin 15-vuotiaana muutaman kk osastolla vakavan masennuksen takia. Viihdyin ihan hyvin ja koin tuosta olleen apua. Sain pitää taukoa koulusta ja keskittyä kunnolla vain parantumiseen. Lisäksi osastolla oli mukavia potilaita joiden kanssa kehittyi ihan kunnon ystävyyssuhteita.

Osastolle mennessäni olin siinä tilassa että halusin vain kuolla. Päädyinkin sinne yliannostuksen vuoksi. Koin että minusta oikeasti haluttiin pitää siellä huolta. En itse kunnolla nähnyt kuinka huono tilanteeni oli mutta minua onneksi pidettiin siellä niin kauan kirjoilla että oikeesti uskottiin mun olevan valmis arkeen ja kouluun. Kävinkin sitten kunnialla yläkoulun loppuun, menin lukioon, suoritin korkeakoulututkinnon ja nykyään olen töissä. Ilman osastohoitoa minua ei välttämättä olisi lainkaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin psykiatrisella osastolla vuosikymmeniä sitten. Syy oli puhumattomuus.

Osastolla olosta ei ollut mitään hyötyä, enkä sellaista odottanutkaan. Siellä on TYLSÄÄ.

Mä olin myös osastolla samasta syystä 14-vuotiaana. Eipä niille selvinnyt puhumattomuuden syy, vaikka kuukauden siellä aikaani vietin. :D

No kun et kertonut.

Eipä ollut velvollisuutta tai tarvetta kertoa. Vai luuletko että ne olis voineet loputtomiin pitää siellä puhumattomuuden takia? Puhuin kyllä muualla mut en siellä. :D

Mä en pääse edes osastolle. En vaikka haluaisin(en tällä hetkellä edes halua, mut jos tilanne muuttuis vaikka että haluisin) koska alaikäisenä siellä olin ja traumat sieltä paikasta on niin pahat, että lääkärit ei uskalla sinne laittaa, eivät pysty ottamaan sitä riskiä että traumat nousis pintaan todella pahasti, jopa kohtalokkaalla tavalla. Toki ei se suljetulle meno mitään ratkaisiskaan, kun itsetuhomietteiden alkuperäinen syy on pahoinpitely, josta seurasi loppuelämän kivut.

Niimpä yritänkin tässä yksin selvitä itsetuhoajatusten kanssa, koska apua en saa. En minkäänlaista apua. Psyk.sh voivottelee vaan että "voi voi kun vointisi on huonontunut".

Mut ei tää enää kauaa kestä, se on pääasia <3

Olin nuorten psykiatrisella suljetulla osastolla anoreksian takia 14-15 vuotiaana. Silloin vitutti mutta jälkiköteen auttoi kyllä ja kannusti pysymään parantumisen tiellä (koska en todellakaan olisi ikinä halunnut takaisin).

Kuten sanottua, ennen kaikkea tylsiä paikkoja ne ovat. Mutta kyllä käynti voi kannattaa. Tavattiin vaimon kanssa osastolla...

Vierailija kirjoitti:

Olin nuorten psykiatrisella suljetulla osastolla anoreksian takia 14-15 vuotiaana. Silloin vitutti mutta jälkiköteen auttoi kyllä ja kannusti pysymään parantumisen tiellä (koska en todellakaan olisi ikinä halunnut takaisin).

Juuri näin, oli syy mikä tahansa, niin vasten tahtoa useimmiten hoidossa ollaan, vasta jälkeenpäin voi nähdä mitä hyötyä siitä on.

Olin suljetulla pari kuukautta ja sen jälkeen pari kuukautta avo-osastolla. Sekosin yhtäkkiä varoittamatta. En viihtynyt sairaalassa ollenkaan, koska en kokenut olevani sairas. Avo-osasto oli pahempi, koska siellä oli pitkäaikaisasukkaita, jotka siis olivat olleet siellä vuosia ja osalla ei ollut mahdollisuuksia asua enää itsenäisesti. Olivat siis ihan laitostuneita. Suljetulla oli niin sanotusti tuoreempia potilaita, joilla oli jotain muistikuvia sairaalan ulkopuolisestakin elämästä. Aika paljon narkkareita oli suljetulla joten kamoistaan kannatti huolehtia hyvin ja pitää kaikki lukkojen takana.