Lue keskustelun säännöt.
Miten selität/kerrot isovanhemmille lapsen psyykkisestä sairaudesta tai kehitysvammaisuudesta?
11.04.2021 |
Nykyään psyykkisiin sairauksiin tai kehitysvammaisuuteen suhtaudutaan asiallisemmin, mutta entisinä aikoina näihin suhtauduttiin jäätävän tylysti. Haluttiin pitä kaikki epänormaali poissa muiden silmistä. Miten isovanhemmat ovat suhtautuneet, kun lapsenlapsi onkin sen ajan termeillä epänormaali ja esim. psyykkisesti sairas tai syntymästä asti esim. downin syndrooma?
Kommentit (11)
Rehellisesti. Isovanhemmilla on pitkä elämänkokemus. Yhtä rakas vammainen on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itsellä ei ole ihan suoraa kokemusta , mutta sitten taas on kokemusta siitä kuinka minun isovanhempani suhtautuivat 70-luvun lopulla syntyneen sisarukseni kehitysvammaan ja myöhemmin psyykkisiin ongelmiin.
Hän on ollut todella rakas ja tärkeä ja on saanut heiltä aivan samoin huomiota ja rakkautta kuin muutkin. Kun sisarukseni sairastui psyykkiseen sairauteen oli 80-vuotias ( 10-luvulla syntynyt) isoisäni ensimmäisten joukossa menossa häntä tapaamaan sairaalaan.
Vierailija kirjoitti:
Nykyajan isovanhemmiksi tulevat eivät ole noita muinaisia aikoja eläneet. Viisi-kuusikymppiset ovat ihan nykymaailman ihmisiä.
Tässä on selkeästi jo sukupolvien välinen ero. Omat vanhempani ovat 70+ ja suhtautuminen epänormaaleihin ihmisiin on tylyä. Siis 60- luvun mittapuulla epänormaaleihin.
Vierailija kirjoitti:
Nykyajan isovanhemmiksi tulevat eivät ole noita muinaisia aikoja eläneet. Viisi-kuusikymppiset ovat ihan nykymaailman ihmisiä.
Nuo muinaiset ajat joina kulissit ovat totuutta ja empatiaa tärkeämpiä valitettavasti elävät vieläkin kaupunkien ulkopuolella.
Autismi on sukuni vaiettu salaisuus. Asiasta ei vaan yksinkertaisesti saa puhua. Vieläkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nykyajan isovanhemmiksi tulevat eivät ole noita muinaisia aikoja eläneet. Viisi-kuusikymppiset ovat ihan nykymaailman ihmisiä.
Tässä on selkeästi jo sukupolvien välinen ero. Omat vanhempani ovat 70+ ja suhtautuminen epänormaaleihin ihmisiin on tylyä. Siis 60- luvun mittapuulla epänormaaleihin.
Ilmeisesti suhtautuminen on jättänyt sinuun jälkensä, kun puhut "epänormaaleista".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siis ennenhän nimenomaan kaikenlaiset ihmiset sai elää muiden joukossa. Ennen ihmiset vietti paljon aikaa mm oman kylän väen kanssa kun ei ollut muita huvituksia kuin kyläillä. Kehitysvammaiset ja muuten omalaatuiset ihmiset saivat elää muiden joukossa kotonaan eikä heitä suljettu laitoksiin, ei sellaiseen ollut resursseja.
Isovampi- ikäisillä on yleensä laaja elämänkokemus ja ymmärrys. Ja suvaitsevaisuus suurempi kuin nuorilla.
Itse ole isovanhempi eikä mainisemasi asiat isovanhemmuutten vaikuta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen kertonut sen mitä muillekin lapsen lähipiirille/niille ihmisille joille olen halunnut jakaa. Se miten joku asiaan reagoi ei ole lopulta lainkaan minun ongelmani vaan ihmisen itsensä. Iällä ei ole näissä useinkaan väliä, vaan törpösti voi käyttäytyä niin 20- 60- kuin 80-vuotias. Jos ei omaa sosiaalista silmää yhdistettynä empatiaan, niin sitten ei vaan omaa.
Meidän lapsi sai diagnoosin lapsuusiän autismi diagnoosin 3-vuotiaana ja ikävin tapa suhtautua oli kyllä oikeastaan, kun yksi ihminen kysyi heti olemmeko surullisia ja kauhisteli muille, kuinka hirveä asia nyt tapahtui meille. Diagnoosi ei vaikuta lapsen terveyteen ja sehän on osa lasta siinä missä luonnekin. Ei minun lapseni ole hirveä eikä hänessä ole mitään väärää. Mielestäni on loukkaavaa tehdä oletuksia, että asiasta pitäisi olla jotenkin todella surullinen. Parempi olisi kysyä, mitkä fiilikset sinulla on asian suhteen.
Nykyajan isovanhemmiksi tulevat eivät ole noita muinaisia aikoja eläneet. Viisi-kuusikymppiset ovat ihan nykymaailman ihmisiä.