Antaako lapsi koskaan anteeksi, että äiti muutti pois?

Ei kukaan voi tietää tulevaa. Kannattaa ainakin henkisesti varautua siihen, että lapsi ei halua enää olla yhteyksissä.

Anna lapselle aikaa. Noilla diagnoosilla lapsi saattaa sanoa mitä tahansa tarkoittamatta sitä, hän ei osaa säädellä tunteitaan, terapia on erittäin hyvä jotta oppii keinoja hillitä itseään. Murrosikä on luultavasti alussa, joten pahempaa voi olla luvassa. Muistat vaan kertoa että rakastat häntä, vaikka hän sanoisi pahasti. Lapsi ei päätä siitä kuka asuu ja missä, tämä asia kerrotaan lapselle tietysti. Olet tehnyt oikean valinnan, pitää ajatella myös omaa jaksamista.

Laitat lapselle joka ilta viestin hyvää yötä, olet rakas, vaikka lapsi ei halua pitää yhteyttä, hän voi silti toivoa että häntä ei hylätä.

Jos on poika, niin isän suurempi osallistuvuus tuo varmasti lisäarvoa. Ja onhan terapia, eikä ole enää ihan pieni.

Mihin tarvitset lapsesi anteeksiantoa? Hänellä ei ole velvollisuutta antaa anteeksi. Ihmisellä on vapaus valita, mutta seuraukset hän joutuu kantamaan itse.

Pidät vain huolen, että hän tietää sinun rakastavan häntä. Ja että hän tietää, että hänellä on oikeus olla vihainen ja tuntea rakkaudettomuudenkin tunteita. Paremmat päivät tulee vielä ja huomaat, että ponnistelut ja itkut kannatti. Siihen tosin voi mennä vuosia, mutta sanoisin, että teini-iässä noin 14-15 vuotiaana lapsi alkaa ymmärtää hieman enemmän. 

Ymmärrän, että olet väsynyt totaalisesti tuossa tilanteessa. Etkö sinä voi tavata lastasi ollenkaan? Miksi pitää pysyä kokonaan poissa lapsen elämästä? Ei missään oo määrätty, että se on äiti, joka hoitaa lapsen eron jälkeen. Tuon ikäinen ymmärtää, kun sanot: äiti ei voi nyt hyvin. Siksi olen muualla.

ValoPallo kirjoitti:

Mihin tarvitset lapsesi anteeksiantoa? Hänellä ei ole velvollisuutta antaa anteeksi. Ihmisellä on vapaus valita, mutta seuraukset hän joutuu kantamaan itse.

En missään nimessä halunnut rikkoa häneen välejä kokonaan, en vain jaksanut enää sitä menoa, mikä meillä talossa oli. Riiteli isänsäkin kanssa koko ajan ja toivotti milloin kumpaakin meistä helvettiin. Olin koko ajan setvimässä hänen riitojaan kavereiden kanssa, isänsä kanssa, koulun kanssa... Tarvitsin tauon siitä kaikesta, olin lopen uupunut siihen negatiivisen paskan määrään. Vuosia yritin olla meidän perheessä se kantava voima, järjestää kaikkea kivaa lapselle, yritin löytää hänelle uusia kavereita kun hän sössi edelliset ihmisuhteet. Lopulta se kaikki oli vain liikaa.

Toivon, että lapsi ymmärtäisi, että rakkaus häneen säilyy vaikka olosuhteet tuottivat liikaa kuormaa. Toivon, että hän rauhoittuu ja voisimme vielä jatkaa elämää yhdessä.

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän, että olet väsynyt totaalisesti tuossa tilanteessa. Etkö sinä voi tavata lastasi ollenkaan? Miksi pitää pysyä kokonaan poissa lapsen elämästä? Ei missään oo määrätty, että se on äiti, joka hoitaa lapsen eron jälkeen. Tuon ikäinen ymmärtää, kun sanot: äiti ei voi nyt hyvin. Siksi olen muualla.

Lähdin pois ihan toiseen maahan, otin irtioton kaikesta. Tarvitsin ihan totaalista nollausta, että en hajoa palasiksi. Olin jo kadottanut oman elämäniloni täysin. Enkä halua palata ainakaan samanlaisiin olosuhteisiin, kuin mistä lähdin. Se oli aivan hullua menoa koko ajan. Molemmat vanhemmat oltiin aivan poikki lapsen jatkuvaan huutamiseen ja hänen kehittämiinsä ongelmiin. Missä hän vain kulki, tuli valitusta meille vanhemmille. Hän piti sellaista meteliä kotonakin, että ihme, että vain yhdellä lasulla selvittiin. Seuraavaa pelättiin koko ajan.

Oli puhetta, että kun palaan takaisin "hermolomalta" joka siis on nyt kuitenkin ainakin 3 tai 4 kk, yritetään saada elämä kasaan, mutta en tiedä onnistuuko se. Lapsi on tosiaan katkaissut kaiken kommunikaation, isältään tihkuu hyvin niukasti informaatiota, huhupuheina kuulen, että heillä on käynnissä järjestelyjä, jotka kuulostavat siltä, että minut on jo suljettu pois heidän elämästään. Lapsi tosiaan ilmoitti, että pala helvetin tulessa. Tämmöiseen tunnelmaan ei ole kovin hyvä edes palata, enkä edes oikein tiedä mihin olosuhteisiin olisin palaamassa, koska kummaltakaan ei oikein tihku mitään tietoa, joten seuraavaksi varmaan hankin itselleni oman asunnon ja jään kuulolle, leppyykö lapsi vai ei. En halua häntä pakottaakaan: jos ei halua tavata, en halua väkisin änkeä kylään. Eniten siis surettaa, että oltiin lapsen kanssa tosi läheisiä. Mietin, että onko lapsi aidosti vihainen vai onko kyse vieraannuttamisesta, kun lapsen isäkään ei juuri viitsi kommunikoida.

Olen jo pikkuhiljaa alkanut orientoitua siihen, että meistä ei tule enää perhettä. Lapsen isän kanssa minulla ei ole tarvetta palata yhteen, mutta lapsen menettäminen särkee sydämen.

Sie oot paska äiti, ymmärrä se.

Voiko lapsi jotenkin oireilla myös teidän vanhempien huonoa parisuhdetta?

Miehet tekee tuota ihan jatkuvasti, eikä näytä tuntevan minkäänlaisia omantunnon tuskia. Mutta nyt on kaikki kyllä kiinni ihan sinusta. Lapsen varaan et voi yhteydenpitoa jättää. Joko olet sen elämässä tai et.

Lapsi on vihainen, koska kokee olevansa niin huono ja sairas, että sai äidin lähtemään pois.  Siitä se paha olo tulee.

Uupunut äiti kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän, että olet väsynyt totaalisesti tuossa tilanteessa. Etkö sinä voi tavata lastasi ollenkaan? Miksi pitää pysyä kokonaan poissa lapsen elämästä? Ei missään oo määrätty, että se on äiti, joka hoitaa lapsen eron jälkeen. Tuon ikäinen ymmärtää, kun sanot: äiti ei voi nyt hyvin. Siksi olen muualla.

Lähdin pois ihan toiseen maahan, otin irtioton kaikesta. Tarvitsin ihan totaalista nollausta, että en hajoa palasiksi. Olin jo kadottanut oman elämäniloni täysin. Enkä halua palata ainakaan samanlaisiin olosuhteisiin, kuin mistä lähdin. Se oli aivan hullua menoa koko ajan. Molemmat vanhemmat oltiin aivan poikki lapsen jatkuvaan huutamiseen ja hänen kehittämiinsä ongelmiin. Missä hän vain kulki, tuli valitusta meille vanhemmille. Hän piti sellaista meteliä kotonakin, että ihme, että vain yhdellä lasulla selvittiin. Seuraavaa pelättiin koko ajan.

Oli puhetta, että kun palaan takaisin "hermolomalta" joka siis on nyt kuitenkin ainakin 3 tai 4 kk, yritetään saada elämä kasaan, mutta en tiedä onnistuuko se. Lapsi on tosiaan katkaissut kaiken kommunikaation, isältään tihkuu hyvin niukasti informaatiota, huhupuheina kuulen, että heillä on käynnissä järjestelyjä, jotka kuulostavat siltä, että minut on jo suljettu pois heidän elämästään. Lapsi tosiaan ilmoitti, että pala helvetin tulessa. Tämmöiseen tunnelmaan ei ole kovin hyvä edes palata, enkä edes oikein tiedä mihin olosuhteisiin olisin palaamassa, koska kummaltakaan ei oikein tihku mitään tietoa, joten seuraavaksi varmaan hankin itselleni oman asunnon ja jään kuulolle, leppyykö lapsi vai ei. En halua häntä pakottaakaan: jos ei halua tavata, en halua väkisin änkeä kylään. Eniten siis surettaa, että oltiin lapsen kanssa tosi läheisiä. Mietin, että onko lapsi aidosti vihainen vai onko kyse vieraannuttamisesta, kun lapsen isäkään ei juuri viitsi kommunikoida.

Olen jo pikkuhiljaa alkanut orientoitua siihen, että meistä ei tule enää perhettä. Lapsen isän kanssa minulla ei ole tarvetta palata yhteen, mutta lapsen menettäminen särkee sydämen.

Molemmat vanhemmat poikki ja nyt sitten isä yksin lapsen kanssa? Miksi ette menneet perheneuvolaan?

Sinä jätit lapsesi ja sillä on seuraukset.

Mites miehen jaksaminen? Kiinnostaako ketään? Varmaan mahtavaa kun jätetään yksin tuollaiseen tilanteeseen.

Vierailija kirjoitti:

Lapsi on vihainen, koska kokee olevansa niin huono ja sairas, että sai äidin lähtemään pois.  Siitä se paha olo tulee.

Voi miettiä mitä tekee lapsen itsetunnolle. Päässä pyörii lause: "Olen niin kamala, että äitikin hylkäsi"

Itse en ainakaan antanut. Olen nyt 24-vuotias, äiti otti mielenterveysongelmien takia hatkat ollessani 8-vuotias.

Tiedän hyvin mitä mielenterveysongelmat tekevät ihmiselle, ja niitä ei kuulu missään tapauksessa vähätellä. Parempi lähteä pois kuin kiduttaa itseään siihen pisteeseen että tekee jotain itselleen, saati sitten pahimmassa tapauksessa myös lapselleen.

Mutta anteeksi en ole antanut, enkä tule antamaan. En koe aktiivista vihaa tai surua, en anna sen vaikuttaa elämääni enkä vello tapahtuneessa. Ymmärrän miksi äitini lähti, mutta se ei tee hänen teostaan oikeudenmukaista. Lapsen ei kuulu joutua asemaan jossa joutuu olemaan "äiti äidilleen" ja ymmärtämään tätä laittaen omat tarpeensa ja tuntemuksensa sivuun.

Emme ole enää väleissä äitini kanssa, ja hyvä niin. En kaipaa häntä.

Ymmärrät AP varmasti ettei sinulla ole "oikeutta" lapseen enää vanhempana jos välit nyt tulehtuvat.

Voimia sinulle, mutta eritoten lapsellesi.

[/quote]

Molemmat vanhemmat poikki ja nyt sitten isä yksin lapsen kanssa? Miksi ette menneet perheneuvolaan?[/quote]

Tokihan me niissä käytiin, mutta ei niistä mitään hyötyä ollut.

Uupunut äiti kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän, että olet väsynyt totaalisesti tuossa tilanteessa. Etkö sinä voi tavata lastasi ollenkaan? Miksi pitää pysyä kokonaan poissa lapsen elämästä? Ei missään oo määrätty, että se on äiti, joka hoitaa lapsen eron jälkeen. Tuon ikäinen ymmärtää, kun sanot: äiti ei voi nyt hyvin. Siksi olen muualla.

Lähdin pois ihan toiseen maahan, otin irtioton kaikesta. Tarvitsin ihan totaalista nollausta, että en hajoa palasiksi. Olin jo kadottanut oman elämäniloni täysin. Enkä halua palata ainakaan samanlaisiin olosuhteisiin, kuin mistä lähdin. Se oli aivan hullua menoa koko ajan. Molemmat vanhemmat oltiin aivan poikki lapsen jatkuvaan huutamiseen ja hänen kehittämiinsä ongelmiin. Missä hän vain kulki, tuli valitusta meille vanhemmille. Hän piti sellaista meteliä kotonakin, että ihme, että vain yhdellä lasulla selvittiin. Seuraavaa pelättiin koko ajan.

Oli puhetta, että kun palaan takaisin "hermolomalta" joka siis on nyt kuitenkin ainakin 3 tai 4 kk, yritetään saada elämä kasaan, mutta en tiedä onnistuuko se. Lapsi on tosiaan katkaissut kaiken kommunikaation, isältään tihkuu hyvin niukasti informaatiota, huhupuheina kuulen, että heillä on käynnissä järjestelyjä, jotka kuulostavat siltä, että minut on jo suljettu pois heidän elämästään. Lapsi tosiaan ilmoitti, että pala helvetin tulessa. Tämmöiseen tunnelmaan ei ole kovin hyvä edes palata, enkä edes oikein tiedä mihin olosuhteisiin olisin palaamassa, koska kummaltakaan ei oikein tihku mitään tietoa, joten seuraavaksi varmaan hankin itselleni oman asunnon ja jään kuulolle, leppyykö lapsi vai ei. En halua häntä pakottaakaan: jos ei halua tavata, en halua väkisin änkeä kylään. Eniten siis surettaa, että oltiin lapsen kanssa tosi läheisiä. Mietin, että onko lapsi aidosti vihainen vai onko kyse vieraannuttamisesta, kun lapsen isäkään ei juuri viitsi kommunikoida.

Olen jo pikkuhiljaa alkanut orientoitua siihen, että meistä ei tule enää perhettä. Lapsen isän kanssa minulla ei ole tarvetta palata yhteen, mutta lapsen menettäminen särkee sydämen.

Nyt ymmärrän koko tilanteen. Luultavasti isä on nyt myös uupunut. Lapsen käytöksestä. Ja teidän erosta. Kaikkea ei tarvitse vanhemmankaan jaksaa. Omasta hyvinvoinnista pitää huolehtia. Keskity nyt oman hyvinvointisi parantamiseen. Ei tuolla tavalla käyttäytyvän lapsen kanssa voi edes pitää parisuhdetta yllä. Hänen ongelmat vie kaikkien voimat.