Koronapandemian aiheuttamat pienet menetykset ja salatut surun aiheet - onko teillä tällaisia?

Sain juuri ennen pandemiaa projektiluonteisen määräaikaisen työtehtävän. Olin valmistunut joitain vuosia aikaisemmin ja kyseessä oli ensimmäinen pidempi työpätkäni. Työhön oli tarkoitus sisältyä paljon tapahtumia, joissa verkostoitua lisää tulevia projekteja varten, ja työmatkoja ympäri maailmaa.

Tuli maaliskuu 2020. Tapahtumat ja matkat peruttiin. En ollut ehtinyt tutustua uuteen työyhteisöön ja perehdytys oli vielä kesken. Ja tilanne on lähes sama näin vuoden päästä. Olen mukana Teams-kokouksissa, mutta minusta ei missään vaiheessa tullut osaa tuosta työporukasta. Etätyö jatkuu toistaiseksi. Kun lähityö ja matkustelu onnistuu taas, työni on jo päättynyt.

Kyllä surettaa, vaikka olenkin kiitollinen että on edes niitä töitä. En saa vastaavaa tilaisuutta todennäköisesti koskaan enää.

Kauan odotettu ja säästetty ulkomaanmatka peruuntui

Nyt 4-vuotias lapseni ei pääse kokemaan lastenkulttuuria ja solmimaan kaverisuhteita päiväkodin ulkopuolella siten kuin se oli mahdollista ennen korona-aikaa. Ei voi järjestää kaverisynttäreitä.

Tavallaan on lohdullista, että noinkin pieni lapsi sopeutuu eikä juuri tiedä missaavansa mitään. Toki muistaa koronaa edeltävästä ajasta uimahalli- ja museokäynnit ja osaa niitä kaivata. Monen muun ikäiset lapset ja nuoret kärsivät tilanteesta paljon enemmän, tämä 3-4 vuottahan on tavallaan ”ideaali-ikä” näihin olosuhteisiin, kun vauva- ja taaperovaihe saatiin elää normaalisti ja koulun alkuun on vielä hetki aikaa. Silti tuntuu lapsen (ja kaikkien muiden lasten) puolesta välillä kurjalta.

On. Vanhemmilla etätyöt, liikutaan vain ulkona, kotiin ei kutsuta ketään perheen ulkopuolista, ruuat on haettu noutopisteestä jo vuoden ajan jne.  Suurperheellämme olisi siis  täysi mahdollisuus olla kuormittamatta terveydenhoitoa, mutta sitten lasten koulujen kautta päädytään jatkuvaan koronastressiin! 

Lapset käyvät useita kouluja, joissa kaikissa on ollut koronaa useita kertoja. Niukasti ollaan väistetty karanteeniin pääsy, ei siis joutuminen, vaan todella ollaan toivottu, ettei kouluun ei tarvitsisi mennä, kun tartuntoja on pinnan alla koko ajan ollut tulossa. Esim. oli poissa koulusta juuri altistuspäivinä. Vain tuurilla elettiin.

Yöllä jo painajaisia koronan tulosta perheeseen. Ei varmuutta, että ollaanko riskiryhmässä, kun on sairausepäilyjä, mutta ei ole valmiita diagnooseja. Päätettiin hakea etäopetusta kaikille lapsille, kun saimme tarpeeksi koko lähiopetustouhusta hiihtoloman loppuessa. Emme myöskään enää edes yritä seurata hallituksen tiedotuksia, kun ohjeet ovat menneet niin epäloogisiksi ja sekaviksi, liikoine yksityiskohtineen ja kun ei ole tullut oikeaa lockdownia, niinkuin muualla Euroopassa on. Lapsemme pysyvät etäkoulussa jatkossakin, oli päätökset mitä tahansa. Enää ei kumarrella hajanaisille päätöksille ja samalla pyllistellä omalle terveydellemme.

En pääse mäkkäriin ryystämään pirtelöä. Salainen paheeni.

Sain stipendin viime kesälle yhteen ulkomailla järjestettävään opintomatkaan, se luonnollisesti peruuntui ja harmitti, koska ainutkertainen tilaisuus joka ei tule toistumaan. Olin tosi innoissani että minut valittiin, koska en ole ollut koskaan mitenkään hirveän hyvä opiskelija ja kerrankin sain jotain tunnustusta.

Vierailija kirjoitti:

On. Vanhemmilla etätyöt, liikutaan vain ulkona, kotiin ei kutsuta ketään perheen ulkopuolista, ruuat on haettu noutopisteestä jo vuoden ajan jne.  Suurperheellämme olisi siis  täysi mahdollisuus olla kuormittamatta terveydenhoitoa, mutta sitten lasten koulujen kautta päädytään jatkuvaan koronastressiin! 

Lapset käyvät useita kouluja, joissa kaikissa on ollut koronaa useita kertoja. Niukasti ollaan väistetty karanteeniin pääsy, ei siis joutuminen, vaan todella ollaan toivottu, ettei kouluun ei tarvitsisi mennä, kun tartuntoja on pinnan alla koko ajan ollut tulossa. Esim. oli poissa koulusta juuri altistuspäivinä. Vain tuurilla elettiin.

Yöllä jo painajaisia koronan tulosta perheeseen. Ei varmuutta, että ollaanko riskiryhmässä, kun on sairausepäilyjä, mutta ei ole valmiita diagnooseja. Päätettiin hakea etäopetusta kaikille lapsille, kun saimme tarpeeksi koko lähiopetustouhusta hiihtoloman loppuessa. Emme myöskään enää edes yritä seurata hallituksen tiedotuksia, kun ohjeet ovat menneet niin epäloogisiksi ja sekaviksi, liikoine yksityiskohtineen ja kun ei ole tullut oikeaa lockdownia, niinkuin muualla Euroopassa on. Lapsemme pysyvät etäkoulussa jatkossakin, oli päätökset mitä tahansa. Enää ei kumarrella hajanaisille päätöksille ja samalla pyllistellä omalle terveydellemme.

Eipä näemmä ole ketjua, josta täällä ei trollit vääntäisi politiikka. Eikä tuollaista edes aloituksessa kysytty. Hohhoi.

Haaveilen huolettomasta kauppakäynnistä lapsen kanssa. Oli tapana tarhasta tullessa piipahtaa kaupassa, lapsi sai joskus valita jonkun herkun tai lelun kaikessa rauhassa. Voisihan sitä nytkin, mutta huolettomuus puuttuisi. Ja herkut ja lelut saa tilattua, mutta se fiilis hetken mielijohteesta tapahtuvasta piipahtamisesta puuttuu.

Tosi pieni asia, paljon isompiakin asioita on menetetty (itse asiassa todella isoja), mutta pienet jutut nousevat silti kaipauksissa usein pintaan.

Vierailija kirjoitti:

Sain juuri ennen pandemiaa projektiluonteisen määräaikaisen työtehtävän. Olin valmistunut joitain vuosia aikaisemmin ja kyseessä oli ensimmäinen pidempi työpätkäni. Työhön oli tarkoitus sisältyä paljon tapahtumia, joissa verkostoitua lisää tulevia projekteja varten, ja työmatkoja ympäri maailmaa.

Tuli maaliskuu 2020. Tapahtumat ja matkat peruttiin. En ollut ehtinyt tutustua uuteen työyhteisöön ja perehdytys oli vielä kesken. Ja tilanne on lähes sama näin vuoden päästä. Olen mukana Teams-kokouksissa, mutta minusta ei missään vaiheessa tullut osaa tuosta työporukasta. Etätyö jatkuu toistaiseksi. Kun lähityö ja matkustelu onnistuu taas, työni on jo päättynyt.

Kyllä surettaa, vaikka olenkin kiitollinen että on edes niitä töitä. En saa vastaavaa tilaisuutta todennäköisesti koskaan enää.

Tämä on kyllä iso juttu 😢! Tosi 💩 tuuri .

Vierailija kirjoitti:

Haaveilen huolettomasta kauppakäynnistä lapsen kanssa. Oli tapana tarhasta tullessa piipahtaa kaupassa, lapsi sai joskus valita jonkun herkun tai lelun kaikessa rauhassa. Voisihan sitä nytkin, mutta huolettomuus puuttuisi. Ja herkut ja lelut saa tilattua, mutta se fiilis hetken mielijohteesta tapahtuvasta piipahtamisesta puuttuu.

Tosi pieni asia, paljon isompiakin asioita on menetetty (itse asiassa todella isoja), mutta pienet jutut nousevat silti kaipauksissa usein pintaan.

Mikä kaupassakäynnissä huolettaa?

Suren suremiseni palstaltakin salassa.

Ei ole. Voisi ollakin, mutta sain pandemian ansiosta elämääni niin suuren ilon, että peittoaa kaikki pandemian aiheuttamat suruni kertaheitolla. Olin kadottanut kauan sitten elämästäni hyvän ystäväni. Ihan siksi, että hän oli muuttanut ja mulla puhelin vaihtunut niin, ettei mulla ollut enää yhteystietoja häneen. Kaksi kuukautta sitten mulle entuudestaan tuntematon ihminen sattuikin tuntemaan tämän ystäväni ja lupasi antaa hänelle numeroni. Ja ystäväni, joka on yksin asuva perheetön mies, soitti. Ollaan sen jälkeen puhuttu lähes viikottain maratonpuheluita puhelimessa ja kunhan pandemiatilanne pääkaupunkiseudulla vähän hellittää, lähdetään yhdessä ravintolaan syömään. Olen niin iloinen saadessani hänet elämääni takaisin , että voisin hyppiä riemusta. 

No varmaan ihan se kuinka kodin ulkopuolella liikkuminen tuntuu negatiivisemmalta. Kauppaan ei saisi mennä koko perhe kerralla, ilman maskia ei saa olla, julkisilla paikoilla pitää etsiä sopivaa etäisyys vaikkapa junaa odottaessa, VR:n kuulutuksia monella kielellä pitää kuunnella ja se on kamalaa jos satut istumaan kaiuttimen alle... vastaantulijoiden ohittaminen on uudella tavalla kiusallista, katseen lisäksi pitää väistää aerosoleja. Nenä alkaa vuotaa maskihöyryjen alla, muttei saa pyyhkiä, ei saa näyttää että vuotaa, ettei luulla koronaksi... Inhottavaa väistellä kaikkia ja samalla miettiä kuinka monella meistä ei itse asiassa ole koronaa. Harrastukset on tauolla mikä on varsinkin lasten kannalta tyhmää. Kun jossain lähtee omalla autolla käymään, jossain luontopolulla parhaillaan, saa matkan koronarajoitusten noudattamisesta selittää jokaiselle ihmiselle. Eipä matkustelusta muuten puhutakaan paitsi rajoitusten huomioinnista.

Anoppi kuoli loppu vuodesta yllättäen. Ei oltu nähty melkein vuoteen.

Lasten odottama matka peruuntui.

Sain potkut korona yt:ssä.

Ei lapsivapaata, kun ainoa tukiverkko on riskiryhmäläiset isovanhemmat, joita ei nyt saada nähdä.

Suren salassa sitä ihmisen pienuutta ja voimattomuutta koronaepidemian edessä, joka laittaa polvilleen miljoonat ihmiset ja lisää tuskaa ja surua.

Eikä kukaan edes uskonut v. 2006, että joku virus voi levitä maailman laajuisesti ja Suomessa on uhattuna sairaala- ja tehopaikat, niin kuin nyt Hussissa tai Etelä-Karjalassa, eikä virus ole ihmisten hallinnassa.

Näin ajateltiin 15v sitten, kun elämä oli tartuntatautien osalta kutakuinkin hallinnassa

https://www2.helsinki.fi/fi/uutiset/terveys/espanjantauti-kylvi-kauhua-…

Muutin uudelle paikkakunnalle, jossa on enemmän harrastus ja tapahtumamahdollisuuksia kuin edellisessä paikassa. Vielä ei ole päässyt tutustumaan kaikkiin ihaniin asioihin, joita täällä on.. Elämä on lähinnä kotona nököttämistä.

Pitäisi olla vahva ja turvallinen vanhempi omille lapsille vaikka ei yhtään tiedä, milloin tämä loppuu ja miten.

Normaali opiskelijaelämä

Olen ollut iloinen ja optimistinen ihminen aina. Nyt tämän kevään aikana ihan kaikki ilo ja optimismi on kadonnut sisältäni. En jaksa tehdä enää mitään.

Piti aloittaa työprojekti ulkomailla, olin tosi innoissani sekä proggiksesta että mahdollisuudesta asua jonkin aikaa ulkomailla. Tuli korona ja proggis jäi. Tilalle tulivat Teams-palaverit kotona.

En tiedä, ehkä joskus vielä saan vastaavan tilaisuuden, ehkä en. Harmittaa edelleen nyt vuoden jälkeen mutta en kehtaa tästä puhua koska kokonaisuutena minulla on kaikki kuitenkin ihan hyvin. Tuo vain oli unelma joka melkein tuli toteen.