Reissutyöläisten puolisot

Miten te muut jaksatte tätä jatkuvaa miehen (tai vaimon) työaikojen mukaan elämistä, jatkuvaa asioiden yksin hoitamista ja kodin pyörittämistä? Välillä tuntuu, että yksinhuoltajanakin oli helpompaa, kun ei edes odottanut apua mihinkään.
Ollaan oltu neljä vuotta yhdessä, joista kolme asuttu yhdessä ja mies on koko ajan reissannut enemmän tai vähemmän. Viime aikoina enemmän. Työpäivät on pitkiä silloinkin, kun ei ole reissussa ja pyöritän kodin ja perheen käytännössä yksin oman työni ohella.
Se ei oikeastaan haittaa. Olen hyvinkin pystyvä ja joustava, mutta välillä kiristää lujaa. Kuten esimerkiksi nyt.
Ollaan alusta asti tasaisin väliajoin väännetty siitä, millaista yhteydenpidon pitäisi työmatkojen aikana olla. Mun mielestä ihan itsestäänselvää on, että kotiin soitetaan iltaisin töiden päätyttyä ja käydään läpi kuulumiset ihan rauhassa kahdestaan. Miehen käsitys yhteydenpidosta on joko 1) hirveällä kiireellä tehty puhelu, jossa jo heti alussa tehdään selväksi, että kiire on, eikä tarkoituskaan ole rupatella, tai 2) siinä on joku vieressä kuuntelemassa. Parhaassa tapauksessa olen autokaiuttimessa, joten kaikki autossa olijat kuulevat koko keskustelun.
Tällä viikolla taas kaikki puhelut oli tällaisia ja vaikka asiasta huomautin, ei mies vaan yksinkertaisesti kokenut tarpeelliseksi mua miellyttää tässä asiassa. Lopputuloksena ihan hirveä riita kun lopulta mulla meni hermo.

Mun on vaikea käsittää tätä, koska mies on normaalisti erittäin huomioonottava ja kaikinpuolin pitää mua hyvin. Ollaan edelleen tosi rakastuneita, eikä meillä ole mitään suurempia ongelmia. Nää reissut vaan rassaa ihan hirveästi välillä just siks, että mä mielestäni olisin ansainnut sen muutaman minuutin jakamatonta huomiota.
Mustasukkaisuusongelmia meillä ei ole, ja mies on sillä tavalla läpinäkyvä kaikissa toimissaan, etten mitään pettämistä epäile tms. Ilmeisesti on vaan niin ajatukset fokusoituneena työhön, ettei osaa huomioida sitä, että mäkin kaipaisin huomiota.

Millaista yhteydenpito on teillä muilla?