Onko muita, joilla ei ”perheen ja suvun tukea”?

Parhautta elämässä on että voi valita itse omat ”sukulaisensa”.

Minun sukuni molemmilta puolilta on hyvin ei-sukurakasta. Veljeni kanssa en ole tekemisissä. Äidistäni on tukea, mutta kenenkään muun kanssa en ole tekemisissä.

Ei tämä ole minua koskaan haitannut, en ole koskaan kaivannut erilaista elämää. Olen ollut vain tyytyväinen, kun ei ole pakkosukuloimisia, vaan on saanut itse valita läheisensä. Myls vauva-aikana.

En ole siis koskaan ymmärtänyt surra sitä. Mutta sure pois vaan, masennuksen sanotaan toisinaan olevan surematonta surua. Tai padottua vihaa.

Vierailija kirjoitti:

Parhautta elämässä on että voi valita itse omat ”sukulaisensa”.

Juuri näin!

Meillä sama tilanne. Sukulaiset ovat kyllä nähneet lapsia, harvoin, mutta mitään lastenhoitoapua tai kuljetusapuja emme ole koskaan saaneet. Ei vaan kiinnosta. Äitini vastasi pärjäile, kun tiukassa paikassa kysyin voisiko viedä tyttäreni tanssitunnille kun itsellä oli samaan aikaan muitakin menoja.

Mutta turha on sukulaisten myöskään nyt itkeä kun lapset ei halua näitä tuntemattomiksi jääneitä isovanhempia, tätejä ym nähdä. Niin makaa kuin petaa. Aluksi tämä otti itselle koville ja mietin usein jääkö lapseni paljostakin paitsi. Sitten ymmärsin etteivät jää. Ei tollaset ihmiset ole suremisen arvoisia. Hyvin ollaan pärjätty meidän perheen kesken ilman ulkopuolista apua ja siitä olen loputtoman ylpeä.

Ymmärrän tavallaan. Oma isäni on juoppo ja muutenkin täysin kamala ihminen. En halua häntä tavata. Äiti taas ei isän omaishoitajana voi pahemmin viettää aikaa ilman isää. Koen, että äiti valitsee isän meidän perheen ja vauvan yli. Se on tietysti hänen oikeutensa, mutta pahalta tuntuu, että ei ole perhettä jolle vauva olisi tärkeä.

Olisiko ketään kauempia sukulaisia tai vaikka mukavia naapureita, jotka haluaisivat osallistua jollain tapaa teidän elämään? Fakta on, että Suomessa on todella paljon esimerkiksi iäkkäämpiä ihmisiä jotka enemmän kuin mitään muuta toivoisivat, että heillä olisi lapsenlapsia. Joku tällainen olisi kemioiden kohdatessa varmasti onnesta soikeana, jos saisi olla "ekstramummona" tai "ekstrapappana" vauvallenne. Itsekin olemme tutustuneet naapureihin, mutta toki koronan takia sosialisoimiset ovat jääneet vähemmälle. Tietysti löytäminen on oma ongelmansa, tulee mieleen joku fb-hakuilmoitus vaan rohkeasti ilmoille? Pointti on, että aivan varmasti löytyisi ihminen, joka olisi todella onnellinen saadessaan vielä rakastaa vauvaa ja osallistua edes jollain tavalla elämään. Ei sen tuen tarvitse tulla suvulta, vaan myös muut ihmiset voivat välittää syvästikin. Toki tällöin pitää olla itse aika aktiivinen, koska harva uskaltaa "tuppautua" ulkopuolisten elämään itse. 

Meillä meni viimeinenkin "suvun tuki" juuri ennen kuin tilanteemme meni todella vaikeaksi. Omilla vanhemmillani oli sen verran vaikea elämäntilanne, ettei sieltä voinut odottaa minkäänlaista tukea. Isäni kanssa toki jonkinlaisissa puheväleissä olin. Appivanhempiini meni välit ihan kokonaan poikki. Sisarusten kanssa olen kyllä väleissä, mutta sen verran etäisiä olemme, ettei sieltä mitään tukea voinut odottaa.

Sitten kun elämämme oli jo huomattavasti helpottunut, saatiin puhevälit anoppiin korjattua. Sain kuulla häneltä sellaisia kommentteja sen hetken tilanteesta, että totesin vaan, että hyvä, kun ei hän ollut elämässämme mukana silloin kun oli oikeasti vaikeaa. Se ei todellakaan ollut tukea, mitä siltä suunnalta tuli.

Vierailija kirjoitti:

Parhautta elämässä on että voi valita itse omat ”sukulaisensa”.

Kyllä isovanhemman rakkaus on parhaimmillaan hyvin erilaista kuin ystävän suhde toisen vauvaan. Ystävä voi olla läheinen ja välittää lapsestakin mutta ei ole sama asia

Oikein hyvin.

En koe että tarvitsisin ketään sukulaista meille viisastelemaan.

Itse olen lapseni tehnyt, itse ne hoidan.

Suosittelen samaa muillekin.

Minä. Vanha äiti on, mutta niin vaikea ihminen että jouduin laittamaan välit poikki jo 10v sitten.

Ei sisaruksia. Erokin tuli.

Olen siis yksin. Naimisissa ollessa pelkäsin ajatustakin erosta paljon, koska tiesin että olisin sitten yksin.

Mutta. Kun huomasin selvinneeni hengissä järkytyksestä ja aloin rakentaa uutta elämää sillä ajatuksella, että todellakin olen yksin ja itse vastuussa kaikesta, se on ollut uskomattoman vapauttavaa.

Kyllä, olen yksin, mutta minulla ei myöskään ole vastuuta kenestäkään, kukaan ei vaadi eikä kohtele kaltoin. Monella on asiat huonommin.

Jos jokin asia vaivaa minua, minun on laitettava se kuntoon. Ja kun olen itse laittanut, tiedän että se asia sitten myös on kunnossa. Tästä tulee levollinen olo.

Loppujen lopuksi KAIKEN saa järjestettyä jollakin tavalla yksinkin. Aivan kaiken. Rahalla ja etukäteen suunnittelemalla saa ratkaistua arjen pulmat. Yhteiskunnaltakin saa tarvittaessa tukea ja apua, ei helposti mutta sitkeydellä kuitenkin jos on muuten aivan yksin vaikeassa tilanteessa. Vanhana en tule yllättymään siitä ettei kukaan viidestä lapsestani jouda katsomaan ja hoivaamaan minua, vaan järjestelen asiani hyvissä ajoin niin että saan tarvitsemani avun ja osaan viihtyä myös itsekseni.

Tottakai olisi kivaa löytää vielä hyvä kumppani. Mutta ei elämän tarvitse olla täydellistä jotta se voisi olla hyvää -ja hyvän elämän pystyn järkkäämään itse itselleni.

Vierailija kirjoitti:

Meillä meni viimeinenkin "suvun tuki" juuri ennen kuin tilanteemme meni todella vaikeaksi. Omilla vanhemmillani oli sen verran vaikea elämäntilanne, ettei sieltä voinut odottaa minkäänlaista tukea. Isäni kanssa toki jonkinlaisissa puheväleissä olin. Appivanhempiini meni välit ihan kokonaan poikki. Sisarusten kanssa olen kyllä väleissä, mutta sen verran etäisiä olemme, ettei sieltä mitään tukea voinut odottaa.

Sitten kun elämämme oli jo huomattavasti helpottunut, saatiin puhevälit anoppiin korjattua. Sain kuulla häneltä sellaisia kommentteja sen hetken tilanteesta, että totesin vaan, että hyvä, kun ei hän ollut elämässämme mukana silloin kun oli oikeasti vaikeaa. Se ei todellakaan ollut tukea, mitä siltä suunnalta tuli.

Kuullostaa kollektiiviselta sosiaalisten taitojen puutteelta. Outo suku.

Oletko luonut jonkinlaisen kiiltokuvamaisen näyn suvun tuesta? Monet asuvat satojen kilometrien päässä suvuistaan, arjen täyttää työ ja oma perhe.

Sitähän sanotaan, että "suku on pahin". Itselläni on sukua, mutta todellakaan ei ole hyvät välit. Hyvä vaan kun pysyvät kaukana ja pois puuttumasta asioihini.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Parhautta elämässä on että voi valita itse omat ”sukulaisensa”.

Juuri näin!

Meillä sama tilanne. Sukulaiset ovat kyllä nähneet lapsia, harvoin, mutta mitään lastenhoitoapua tai kuljetusapuja emme ole koskaan saaneet. Ei vaan kiinnosta. Äitini vastasi pärjäile, kun tiukassa paikassa kysyin voisiko viedä tyttäreni tanssitunnille kun itsellä oli samaan aikaan muitakin menoja.

Mutta turha on sukulaisten myöskään nyt itkeä kun lapset ei halua näitä tuntemattomiksi jääneitä isovanhempia, tätejä ym nähdä. Niin makaa kuin petaa. Aluksi tämä otti itselle koville ja mietin usein jääkö lapseni paljostakin paitsi. Sitten ymmärsin etteivät jää. Ei tollaset ihmiset ole suremisen arvoisia. Hyvin ollaan pärjätty meidän perheen kesken ilman ulkopuolista apua ja siitä olen loputtoman ylpeä.

Ei ne sukulaislapset kiinnostaneet vauvoina, miksi ne kiinnostaisi myöhemminkään? Tää on joku outo mantra, jota hoetaan, että ei sitten käy teinit mummolassa, jos ei mummo aikanaan hoida.

Vierailija kirjoitti:

Meillä meni viimeinenkin "suvun tuki" juuri ennen kuin tilanteemme meni todella vaikeaksi. Omilla vanhemmillani oli sen verran vaikea elämäntilanne, ettei sieltä voinut odottaa minkäänlaista tukea. Isäni kanssa toki jonkinlaisissa puheväleissä olin. Appivanhempiini meni välit ihan kokonaan poikki. Sisarusten kanssa olen kyllä väleissä, mutta sen verran etäisiä olemme, ettei sieltä mitään tukea voinut odottaa.

Sitten kun elämämme oli jo huomattavasti helpottunut, saatiin puhevälit anoppiin korjattua. Sain kuulla häneltä sellaisia kommentteja sen hetken tilanteesta, että totesin vaan, että hyvä, kun ei hän ollut elämässämme mukana silloin kun oli oikeasti vaikeaa. Se ei todellakaan ollut tukea, mitä siltä suunnalta tuli.

Vaikeaan tilanteeseen hankitaan ammattiapua, ei isovanhempia riitojen keskelle.

Vierailija kirjoitti:

Parhautta elämässä on että voi valita itse omat ”sukulaisensa”.

Voi kun se sujuisikin noin helposti.

Narsistinen koti eristää sinut eikä se eristys lopu sormea napsauttamalla siihen, kun katkaiset välit näihin ihmisiin (joskus koko sukuun).

Voi olla todella vaivalloista niiden aitojen ja pitkien ihmissuhteiden luominen.

Ei oo ainoa elossa oleva "mummo" koskaan lapsestamme välittänyt.

Nyt kun poika on sen tajunnu hän sanoo ettei hänellä oo ollu ikinä mummoo.

Miksi hankit lapsia, jos jo etukäteen tiesit, että et voi tarjota lapsillesi ihanaa, kannustavaa ydinsukua?

Vierailija kirjoitti:

Ei oo ainoa elossa oleva "mummo" koskaan lapsestamme välittänyt.

Nyt kun poika on sen tajunnu hän sanoo ettei hänellä oo ollu ikinä mummoo.

Meillä 6v poika ei ole ikinä osannut ihmetellä sitä, että hänellä ei ole mummoa ollenkaan. Johtuisiko siitä, että en joka päivä asiaa voivottele.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei oo ainoa elossa oleva "mummo" koskaan lapsestamme välittänyt.

Nyt kun poika on sen tajunnu hän sanoo ettei hänellä oo ollu ikinä mummoo.

Meillä 6v poika ei ole ikinä osannut ihmetellä sitä, että hänellä ei ole mummoa ollenkaan. Johtuisiko siitä, että en joka päivä asiaa voivottele.

Mulla kaikki isovanhemmat oli jo kuolleet kun synnyin, en ole osannut kaivata.

Kaikki meni ihan kohtuullisesti siihen asti, kun sitten perin enoni testamentilla. Ei oo sen jälkeen tavoitelleet!!