Lue keskustelun säännöt.
Tunteellinen lapsi tunnekylmässä perheessä - tänne hauskat sattumukset!
28.02.2021 |
Itse aloin itkemään isoisäni hautajaisissa, niin käskettiin lopettamaan etten nolaa kaikkia :D Toinen oli kun minulla oli paha mieli ja yritin halata isääni, niin tämä työnsi minut pois sellainen inhon sekainen ilme kasvoillaan, niin kuin olisin juuri purrut häntä korvasta :D
Mitäs muistoja teillä on tällaisiin tunnevammaisiin liittyen?
Kommentit (24)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Outoa, koska jos lapsi kasvaa tunnekylmässä perheessä, hän ei spontaanisti halaa ketään.
Jos lapsi on biologisesti vanhempien oma, jostakin hän on perinyt tunteellisuutensa. Jos ei vanhemmilta niin isovanhemmilta. Ja jos keksii, mistä, voi tragedian ääriviivoja alkaa hahmotella.
Minun äitini oli kamala. Hän saattoi tukistaa, jos itkin. Kerran hän heikkona hetkenään totesi, että olisipa hyvä jos pystyisi itkemään.
Nyt hän on jo kuollut. Mutta sisaruksiltaan olen ymmärtänyt, että hän piti huolta omasta äidistään jo alle kouluikäisenä.
Vierailija kirjoitti:
Outoa, koska jos lapsi kasvaa tunnekylmässä perheessä, hän ei spontaanisti halaa ketään.
Ei välttämättä. Esimerkiksi päiväkodissa lapsi voi saada myönteistä mallia tunteiden ilmaisemista. Ja voi silloin yrittää huonolla menestyksellä siirtää sitä kotiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Outoa, koska jos lapsi kasvaa tunnekylmässä perheessä, hän ei spontaanisti halaa ketään.
Ei välttämättä. Esimerkiksi päiväkodissa lapsi voi saada myönteistä mallia tunteiden ilmaisemista. Ja voi silloin yrittää huonolla menestyksellä siirtää sitä kotiin.
Ei siirrä, koska lapsi omaksuu eri ympäristössä sen käyttäytymisnormit. Hyvinkin pieni lapsi tietää, että mummolassa ei saa hyppiä sohvalla, vaikka kotona saa.
Päiväkodissa tunteita ilmaistaan lähinnä lyömällä, puremalla ja sylkeämällä, joten sieltä ei kotiin saa mitään halaamismallia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Outoa, koska jos lapsi kasvaa tunnekylmässä perheessä, hän ei spontaanisti halaa ketään.
Ei välttämättä. Esimerkiksi päiväkodissa lapsi voi saada myönteistä mallia tunteiden ilmaisemista. Ja voi silloin yrittää huonolla menestyksellä siirtää sitä kotiin.
Myöhemmin laaja kaveripiiri antaa uusia vaikutteita, joita nuori voi yrittää soveltaa kotonaan. Kuten että tunteista on ok puhua, koska niinhän muutkin kaverit saa tehdä. Ja sitten kotona vastassa onkin jäätävä torjunta ja kiusallinen hiljaisuus. Kokeiltu on ja petytty.
Kerääkö ap matskua lehtiartikkeliin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Outoa, koska jos lapsi kasvaa tunnekylmässä perheessä, hän ei spontaanisti halaa ketään.
Ei välttämättä. Esimerkiksi päiväkodissa lapsi voi saada myönteistä mallia tunteiden ilmaisemista. Ja voi silloin yrittää huonolla menestyksellä siirtää sitä kotiin.
Ei siirrä, koska lapsi omaksuu eri ympäristössä sen käyttäytymisnormit. Hyvinkin pieni lapsi tietää, että mummolassa ei saa hyppiä sohvalla, vaikka kotona saa.
Päiväkodissa tunteita ilmaistaan lähinnä lyömällä, puremalla ja sylkeämällä, joten sieltä ei kotiin saa mitään halaamismallia.
Ei siinä päiväkodissa, jossa minä olin. Minulla on parikin ikivanhaa ryhmävalokuvaa niiltä ajoilta, ja molemmissa lapsia istuu hoitotätien sylissä ja nauraa. En muista mitään puremisia, sylkemisiä tai lyömisiä sieltä, enemmän pelejä, leikkejä ja päiväunien nukkumisia. Turvallista oli.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Outoa, koska jos lapsi kasvaa tunnekylmässä perheessä, hän ei spontaanisti halaa ketään.
Ei välttämättä. Esimerkiksi päiväkodissa lapsi voi saada myönteistä mallia tunteiden ilmaisemista. Ja voi silloin yrittää huonolla menestyksellä siirtää sitä kotiin.
Ei siirrä, koska lapsi omaksuu eri ympäristössä sen käyttäytymisnormit. Hyvinkin pieni lapsi tietää, että mummolassa ei saa hyppiä sohvalla, vaikka kotona saa.
Päiväkodissa tunteita ilmaistaan lähinnä lyömällä, puremalla ja sylkeämällä, joten sieltä ei kotiin saa mitään halaamismallia.
Ole sinä mulkku hiljaa
AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Outoa, koska jos lapsi kasvaa tunnekylmässä perheessä, hän ei spontaanisti halaa ketään.
Ei välttämättä. Esimerkiksi päiväkodissa lapsi voi saada myönteistä mallia tunteiden ilmaisemista. Ja voi silloin yrittää huonolla menestyksellä siirtää sitä kotiin.
Ei siirrä, koska lapsi omaksuu eri ympäristössä sen käyttäytymisnormit. Hyvinkin pieni lapsi tietää, että mummolassa ei saa hyppiä sohvalla, vaikka kotona saa.
Päiväkodissa tunteita ilmaistaan lähinnä lyömällä, puremalla ja sylkeämällä, joten sieltä ei kotiin saa mitään halaamismallia.
Ole sinä mulkku hiljaa
AP
Kuten huomaat ap, päiväkodissa sinäkin opit ilmaisemaan tunteitasi verbaalisesti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Outoa, koska jos lapsi kasvaa tunnekylmässä perheessä, hän ei spontaanisti halaa ketään.
Ei välttämättä. Esimerkiksi päiväkodissa lapsi voi saada myönteistä mallia tunteiden ilmaisemista. Ja voi silloin yrittää huonolla menestyksellä siirtää sitä kotiin.
Ei siirrä, koska lapsi omaksuu eri ympäristössä sen käyttäytymisnormit. Hyvinkin pieni lapsi tietää, että mummolassa ei saa hyppiä sohvalla, vaikka kotona saa.
Päiväkodissa tunteita ilmaistaan lähinnä lyömällä, puremalla ja sylkeämällä, joten sieltä ei kotiin saa mitään halaamismallia.
Ole sinä mulkku hiljaa
AP
Tätä en ole minä kirjoittanut, enkä tuota toistakaan.
t. ketjun aloittanut
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä ihmeen hauskaa tällaisessa tilanteessa voi olla? Ei tainnut kovin hyvin sinullekaan ap käydä elämässä jos pidät noita tapahtumia hauskoina.. Mutta eihän se toki sinun vikasi ole, kasvuympäristösi vain on ollut kaamea.
Vierailija kirjoitti:
Mitä ihmeen hauskaa tällaisessa tilanteessa voi olla? Ei tainnut kovin hyvin sinullekaan ap käydä elämässä jos pidät noita tapahtumia hauskoina.. Mutta eihän se toki sinun vikasi ole, kasvuympäristösi vain on ollut kaamea.
Joo, aika tunnekylmää pitää tuollaista "hauskana".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ehkä tässä on kyse tragikoomisuudesta.
Minulle laitettiin pikkutyttönä korvikset. Äiti pelotteli etukäteen että sattuu paljon, tehdään isolla neulalla. Jos yhtään itken, hän jättää minut sinne ja lähtee pois. No, 90-luvun lopussa korvikset laitettiin jo ampumalla, joten eipä se sattunut ja pääsin onneksi äidin mukana kotiin.
Tulimme äidin kanssa pilkkopimeässä pois urheilukentältä, jossa minulla oli harrastus. Kaaduin pimeässä ja löin pääni pahasti, puoli naamaa meni mustaksi myöhemmin. Maassa maatessani äiti tuli sihisemään korvaani kuin itse piru, että ääntäkään et s aatana päästä! Kaikki tuijottaa, hän ei rupea minun takia häpeämään!! Haukkui vielä tyhmäksi ja kömpelöksi, ja jättää minut siihen ja ajaa kotiin jos itken. Joku vieras nainen tuli kysymään miten kävi kun näytti pahalta. Minä hymyilin kyynelten poltellessa silmissä, ettei käynyt kuinkaan! Autossa kysyin viattomasti, eikö äiti koskaan satuttanut itseään lapsena. Ei kuulemma.
No, sitten päätin kerran repäistä ja sanoa, että olet äiti minulle tärkeä ihminen. Olin nähnyt, että muiden kotona halattiin ja puhuttiin toisille nätisti. Tän kirjoittaminen muuten sattuu eniten. Äiti sanoi kylmästi katse edelleen sanomalehdessä, että eipä meidän välillä taida sellaisia asioita olla.
Äiti sai itse itkeä, tuntea ja surra niin paljon kuin halusi. Me lapset, etenkään minä ainoana tyttärenä en kuitenkaan saanut.
Kun itse tulin äidiksi, oli kauheaa miten nuo mallit puski ulos. Mun täytyi pakottaa itseni halaamaan omaa tytärtä ja purra huulta, etten ala riehua hänelle jos hän satutti itsensä.
Sairastuin yllättäen vakavasti ja jouduin sairaalaan. Puheluissa äiti kuulosti vielä normaalilta, mutta kun pääsin pois ja tapasin häntä ja tuli puhetta tuosta sairastumisesta, hän vaan hihitteli ivallisen sävyyn ja pilkkasi koko tilannetta. Hän on siis muutenkin kylmä ja ilkeilee usein, joten minun ei olisi pitänyt yllättyä, mutta tuossa tilanteessa mulla oli varmaan aika ”mitä v.., nyt taas” ilme päällä. Hänestä oli hauskaa että meinasin kuolla? Nykyään en soittaisi hänelle jos sairastuisin tai kertoisi siitä. Hauskaa on minusta toisaalta kuinka hän itse kohdatessaan sairastumisia tai muuta soittelee minulle odottaen empatiaa.
Edellinen jatkaa, olisi vaikka mitä muutakin. Kerran äiti riehui, itki ja uhkaili itsarilla, tällainen oli häneltä yleistä. Halasin ja sanoin että rakastan sinua ja blaablaa, jotain tuollaista, olin oppinut muualta. Samaan aikaan mua kiusattiin vakavasti koulussa enkä viitsinyt vaivata ongelmillani. Mitä saan palkaksi? Ilkeily minua kohtaan jatkui pian ihan kuin ennenkin. Ei hän halatessa muuta tehnyt kuin niiskuttanut, mutta myöhemmin oli taas ilkeä bitch. Harmittaa että yritin auttaa, minä itsekin olisin tarvinnut apua. Tai kun olin yksinäinen, hän ivaili että miksi olen aina täällä eikä halua minua kylään.
Vierailija kirjoitti:
Ehkä tässä on kyse tragikoomisuudesta.
Minulle laitettiin pikkutyttönä korvikset. Äiti pelotteli etukäteen että sattuu paljon, tehdään isolla neulalla. Jos yhtään itken, hän jättää minut sinne ja lähtee pois. No, 90-luvun lopussa korvikset laitettiin jo ampumalla, joten eipä se sattunut ja pääsin onneksi äidin mukana kotiin.
Tulimme äidin kanssa pilkkopimeässä pois urheilukentältä, jossa minulla oli harrastus. Kaaduin pimeässä ja löin pääni pahasti, puoli naamaa meni mustaksi myöhemmin. Maassa maatessani äiti tuli sihisemään korvaani kuin itse piru, että ääntäkään et s aatana päästä! Kaikki tuijottaa, hän ei rupea minun takia häpeämään!! Haukkui vielä tyhmäksi ja kömpelöksi, ja jättää minut siihen ja ajaa kotiin jos itken. Joku vieras nainen tuli kysymään miten kävi kun näytti pahalta. Minä hymyilin kyynelten poltellessa silmissä, ettei käynyt kuinkaan! Autossa kysyin viattomasti, eikö äiti koskaan satuttanut itseään lapsena. Ei kuulemma.
No, sitten päätin kerran repäistä ja sanoa, että olet äiti minulle tärkeä ihminen. Olin nähnyt, että muiden kotona halattiin ja puhuttiin toisille nätisti. Tän kirjoittaminen muuten sattuu eniten. Äiti sanoi kylmästi katse edelleen sanomalehdessä, että eipä meidän välillä taida sellaisia asioita olla.
Äiti sai itse itkeä, tuntea ja surra niin paljon kuin halusi. Me lapset, etenkään minä ainoana tyttärenä en kuitenkaan saanut.
Kun itse tulin äidiksi, oli kauheaa miten nuo mallit puski ulos. Mun täytyi pakottaa itseni halaamaan omaa tytärtä ja purra huulta, etten ala riehua hänelle jos hän satutti itsensä.
Ei näissä sinunkaan tarinoissasi ole mitään, yhtään mitään tragikoomista. Ainoastaan traagista ja surullista. Olen pahoillani puolestasi ja hienoa jos olet pystynyt omien lastesi kanssa välttämään tällaisen julmuuden välittämisen eteenpäin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Outoa, koska jos lapsi kasvaa tunnekylmässä perheessä, hän ei spontaanisti halaa ketään.
Ei välttämättä. Esimerkiksi päiväkodissa lapsi voi saada myönteistä mallia tunteiden ilmaisemista. Ja voi silloin yrittää huonolla menestyksellä siirtää sitä kotiin.
Ei siirrä, koska lapsi omaksuu eri ympäristössä sen käyttäytymisnormit. Hyvinkin pieni lapsi tietää, että mummolassa ei saa hyppiä sohvalla, vaikka kotona saa.
Päiväkodissa tunteita ilmaistaan lähinnä lyömällä, puremalla ja sylkeämällä, joten sieltä ei kotiin saa mitään halaamismallia.
Ei siinä päiväkodissa, jossa minä olin. Minulla on parikin ikivanhaa ryhmävalokuvaa niiltä ajoilta, ja molemmissa lapsia istuu hoitotätien sylissä ja nauraa. En muista mitään puremisia, sylkemisiä tai lyömisiä sieltä, enemmän pelejä, leikkejä ja päiväunien nukkumisia. Turvallista oli.
Olen töissä helsinkiläisessä päiväkodissa ja täällä puremista, sylkemistä, lyömistä ja potkimista on ihan tavislasten ryhmässä todella paljon. Ehkä se kertoo siitä, että perheissä kaikki tunteet on sallittuja eikä mitään pidäkkeitä ole. Ruokailussa voi omalla lusikalla hakata vieruskaveria tunneilmaisuun vedoten?
Mun äiti uhkaili myös itsarilla. Yhtenä iltana kertoi ottaneensa suuren määrän lääkkeitä, olin silloin teini-ikäinen. Soitin hädissäni hänelle ambulanssin ja hänet vietiin johon tarkkailuun. Tästä lähti suhteemme lopullinen alamäki, äiti tuli jossain vaiheessa kotiin ja mikä pyhä viha, raivo ja väkivalta minuun kohdistui. Olin tehnyt elämäni suurimman virheen soittamalla ambulanssin. Enkö ymmärrä, että nyt äidin pitää vaihtaa paikkakuntaa ja nimeä, ettei häntä tunnistettaisi. Minäkään en saanut itkeä koskaan, myös iloisuus oli kielletty ja vaimennettiin samantien.
Ulkopuolisille esitettiin rakastavaa äitiä tietenkin.
Tänne kaikki parhaat näistä tunnevammaisista boomer-mulkuista!