Elämä masentuneen kanssa
Masentuneella kumppanillani on aina säännöllisesti pitkiä kausia, kun hän vetäytyy itseensä, ei puhu kirjaimellisesti mitään (ei edes tervehdi kotiin tullessaan jne.). Tällaisten jälkeen tai alkaessa saattaa saada sanotuksi, että on huono olo. Nämä kaudet kuitenkin väistämättä jättävät jälkensä minuunkin, koska vaikka miten yritän ajatella, että sairaus siellä vaikuttaa, on tosi vaikea ymmärtää, miksi pitää olla niin tyly. Kaikkialla sanotaan, että masentunutta ei saa syyllistää, mutta tälläkin hetkellä puhumattomuutta kaksi viikkoa, ja minulla mielessä montakin kärkevää kommenttia odottamassa sitä hetkeä, kun herra suvaitsee taas puhua. Nämä ajatukset taas voivat kertoa siitä, että en yksinkertaisesti ymmärrä masennuksen luonnetta, kun en ole sitä itse kokenut. Voin jotenkin yrittää ymmärtää sairautta ja sitä, että ihminen on sairas, mutta epäystävällisyys loukkaa. En ole mitenkään takertuva ihminen ja keksin kyllä itselleni tekemistä, mutta tuo kylmä käyttäytyminen saa ajattelemaan aika ikäviä asioita miehestäni. Millaisia kokemuksia täällä on masentuneen kanssa elämisestä?
Mieheni on maailman ihanin, lämpimin ja rakastavin ihminen ollessaan terve. Hänellä on ollut pari pahaa masennuskautta ja muutama lievempi notkahdus näiden kolmenkymmenen vuoden aikana. Pahimmassa sairausvaiheessa hän on hyvin kylmä ja välinpitämätön. Vaikka tiedän, että se johtuu sairaudesta, silti tyly käytös satuttaa. Minua se ei suututa, sillä tiedän, ettei kyseessä ole tahallinen epäystävällisyys, mutta olen pahan sairausvaiheen jälkeen kyllä itsekin kuin nyrkkeilyottelusta toipuva, väsynyt ja henkisesti mustelmilla.