Lue keskustelun säännöt.
Nolottaako teitä välillä se että syötte mielialalääkettä ja käytte terapiassa?
19.02.2021 |
Tai ylipäänsä jos on jotain mielenterveydenhäikkää...minua myös jotenkin ahdistaa se, että psykiatri ja terapeuttikin varmaan pitävät minua vain jonain hulluna. Olisi hirveää joutua joskus jonnekkin mielisairaalaan tai osastolle tai sairastua hyvin hyvin vakavaa mthäiriöön sillä siinä on niin kova stigma ja ehkä joskus syystäkin. Toivon etten sinne joudu koskaan
Kommentit (26)
Kyllä, vaikka kuinka sanotaankin ei tarvitse hävetä eikä ole yksin, silti se on mun tunne ja multa tuntuu siltä, enkä voi sille mitään
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei. On jo osa elämää. Olen sairastanut masennusta 27 vuotta. Elämä on mitä on.
Olen tippunut tästä yhteiskunnasta. Kaikki normaalit asiat tuntuvat olevan minulle saavuttamattomissa: parisuhde ja työ.
En edes odota itselleni mitään hyvää. Yritän vain nauttia tästä hetkestä.
Kaiken tämän päälle masennus ei hävetä. Se on kuin varjo, joka kulkee kaverina.
Ei ole sitä tuttavapiiriä tai ystäväpiiriä, jonka vuoksi pitäisi hävetä. Pitäisikö vielä itsekseni hävetä sitä, että olen masentunut?
Häpeä on kasvatettu ominaisuus, jos lapsuuden kodissa omista ongelmista ei saa kertoa kenellekään, niin varmasti on korkea kynnys hakea apua. Mitään syytä ei ole nolottaa, lähes jokainen ihminen käy jonkin tapaisen kriisin oman mielenterveyden kanssa jossain vaiheessa elämää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ota vain itseäsi niskasta kiinni ja ryhdistäydy. Puhu ihmisille fiksusti, laihduta, liiku. Hanki ystäviä ja kumppani. Hanki mökki ja mene kevään tullen kyntämään pieni tilkku maata pelloksi ja istuta perunoita ja muita kasviksia. Hoida puutarhaa -> tervehdyt. Hommaa vene ja ala purjehtia.
Ei hävetä, sillä en ole itse tätä aiheuttanut. Mt-ongelmani tulevat lapsuudestani, joka ei ollut turvallinen tai rakastava.
Harmittaa, kun lapsuuden merkitystä ei korosteta tarpeeksi. Hyvä, turvallinen lapsuus takaa lapselle terveen itsetunnon, rajat ja ns. normaalin elämän. Rikkinäinen lapsuus takaa, että loppuelämä on enemmän tai vähemmän ongelmallista, henkistä taistelua itsensä kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ota vain itseäsi niskasta kiinni ja ryhdistäydy. Puhu ihmisille fiksusti, laihduta, liiku. Hanki ystäviä ja kumppani. Hanki mökki ja mene kevään tullen kyntämään pieni tilkku maata pelloksi ja istuta perunoita ja muita kasviksia. Hoida puutarhaa -> tervehdyt. Hommaa vene ja ala purjehtia.
Tai jos vaan lähtisi pariksi vuodeksi maailmanympäri-matkalle? Se varmaan piristäisi 🙄
Ei hävetä, päinvastoin, elämä on antanut eväät syystä masentua ja käydä terapiassa. Itse en ole millään tavalla saanut vaikuttaa, miten tämä elämä kohtelee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ota vain itseäsi niskasta kiinni ja ryhdistäydy. Puhu ihmisille fiksusti, laihduta, liiku. Hanki ystäviä ja kumppani. Hanki mökki ja mene kevään tullen kyntämään pieni tilkku maata pelloksi ja istuta perunoita ja muita kasviksia. Hoida puutarhaa -> tervehdyt. Hommaa vene ja ala purjehtia.
Ja sinä voit tunkea tuon hienon ja "toimivan" elämänohjeesi sinne minne aurinko ei paista ja poikittain. Et selvästikään ole sairastanut oikeaa masennusta esim...
Ei vaan vituttaa se jatkuva ravaaminen mielenterveysasemalla. Mitään hyötyä ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ota vain itseäsi niskasta kiinni ja ryhdistäydy. Puhu ihmisille fiksusti, laihduta, liiku. Hanki ystäviä ja kumppani. Hanki mökki ja mene kevään tullen kyntämään pieni tilkku maata pelloksi ja istuta perunoita ja muita kasviksia. Hoida puutarhaa -> tervehdyt. Hommaa vene ja ala purjehtia.
Sarkasmi-tutkani värähti?
Kyllä hävettäisi, jos joutuisin lääkkeitä syömään tai terapiassa käymään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllä hävettäisi, jos joutuisin lääkkeitä syömään tai terapiassa käymään.
Mua hävettää tää sun vastaus.
Ei. Enemmän hävettäisi se, että jatkaisin sitä sekoilemista psykoosissa. Mua ei kiinnosta pätkääkään, mitä joku lapsen tasolle jäänyt, alikehittynyt urpo ajattelee mielenterveysongelmista.
Ei lainkaan. Traumatisoituminen tilanteessani on ihmiselle normaali reaktio. Miksi sitä pitäisi hävetä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ota vain itseäsi niskasta kiinni ja ryhdistäydy. Puhu ihmisille fiksusti, laihduta, liiku. Hanki ystäviä ja kumppani. Hanki mökki ja mene kevään tullen kyntämään pieni tilkku maata pelloksi ja istuta perunoita ja muita kasviksia. Hoida puutarhaa -> tervehdyt. Hommaa vene ja ala purjehtia.
Tai jos vaan lähtisi pariksi vuodeksi maailmanympäri-matkalle? Se varmaan piristäisi 🙄
Erittäin hyvä idea! 👌
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ota vain itseäsi niskasta kiinni ja ryhdistäydy. Puhu ihmisille fiksusti, laihduta, liiku. Hanki ystäviä ja kumppani. Hanki mökki ja mene kevään tullen kyntämään pieni tilkku maata pelloksi ja istuta perunoita ja muita kasviksia. Hoida puutarhaa -> tervehdyt. Hommaa vene ja ala purjehtia.
Sarkasmi-tutkani värähti?
No niin. 🙂 Mutta voisi noita silti soveltaa osin.
Ei todellakaan nolota! Nolottaako sinua hakea antibioottikuuri? Tai hoitaa murtunutta jalkaa.
Minkälaista ihmistä "nolottaa" olla epätäydellinen? Olisiko siinä jo syytä terapiaan...
Ei.