Miten teitä nimiteltiin koulussa?

Ei nimitelty, onneksi.

Rehtori sanoi hulluksi. Hirtti myöhemmin itsensä. Paha sai palkkansa.

Mulle diagnosoitiin lapsena koulufobia. Minusta se ei ole ihme, kun oli niin kovaa koulukiusaamista. Aikuisena en ole koskaan inhonnnut kouluun menoa mm olin 18v kouluavustajana koulussa, jossa mua kiusattiin. Olen monessa koulussa yrittänyt opiskella. Olen käynyt lapseni joulu, kevätjuhlissa, vanhempainvartissa yms. Ap

Mörkö, zombi, kummajainen, ufo, Rölli-peikko, ja mitähän muuta pashaa ne vielä huuteli... Aikuisena todettu keskivaikea toisen asteen trauma koulukiusaamisesta. Opiskelu on ollut lukion jälkeen täysin mahdotonta. Nytkin jo meinaa paniikkikohtaus iskeä, kun kirjoitan tätä.

Minä olin orava (isojen etuhampaiden takia).

Pinko, nipo.

Hujoppi. Se oli tarkoitettu haukkumisena, mutta ei minulle ollut mikään ongelma olla luokkani pisin, joten meni kohteliaisuutena.

Ala-asteella vaikka miksi (en edes enää muista).

Mutta sitten yläaste-ikäisenä opin kuinka loistava juttu väkivalta on.

Nimittely loppui.

Rotta, lesbo, pottu (paikkakunnalla oli mielisairaala jonka potilaista käytettiin tota nimitystä), lättäjalka (mulla on skolioosin takia eripituiset jalat joten toinen kenkäni näyttää aina linttaan astutulta), v-n läski (olin ikäisekseni tytöksi pitkä ja raamikas, olin silti ihan normaalipainoinen), erikoisesta sukunimestäni myös väännettiin haukkumanimi.

Lättäjalka. Se oli ja on vieläkin totta. Mutta siinä kymmen vuotiaalle miehenalulle se oli liki pahinta mitä voi sanoa. Jumppatuntien suhikut oli piinaa. Ainaista naurua meikäläisten jalanjäljille. Vielä aikuisena miehenäkään en mielelläni jalkojani anna muiden katsottavaksi. Ainakin miesten maailmassa se on jollakin tavalla noloa, siis olla lättäjalka. Mutta nuo kouluvuosien nimittelyt on tosi arka ja kurja muisto.

Tunttuu varmaan, että pitäpä tuosta, mutta Roope tytölle ei ollut kiva. Viittasi Roope Ankkaan. Perheemme omisti kylässämme menestyvän tehtaan. Kannatti, toi paljon työpaikkoja, mutta myös valtavan kateyden.

Läski, ruma, norsu, lyllerö, läskikasa, jättipersaus, rillipää

Nimeäni tehtailtiin oikein kunnolla "normaaliksi".

Te ette tiedä mistään mitään.

Minäkään en tiedä mistään mitään enkä halua tietää, sitä te haluatte tietää tehdaidulla "nimelläni".

Harakka, r uma, näppylänaama, täplänaama, k ääpiö, lauta...

Minua kiusataan ja vainotaan vielläkin ja nauretaan varmaan tällekkin kommentille. Minua ärsyttää että nimeäni käytetään väärin.

Se on ärsyttävää kuin ei "osata" sanoa nimeä oikein. Vasemmisto on aina väärässä. Sellaisia ne řýśśäť ovat, nimittelevät ja puukoťťavat selkään tekaistulla nimellä.

Tuo, silloin kun olen melkeinpä vieressä. "Onko tuonkin pakko tunkea tähän?" No anteeksi, en itsekään haluaisi olla sinun vierelläsi.

Outo, turha, en oikein muista näitä enää. Kiusaaminen oli enemmän sellaista eristämistä, halveksuvia ilmeitä, tuhahduksia, paikalta poistumista. Missään en olisi saanut olla

.

Vierailija kirjoitti:

Minä olin orava (isojen etuhampaiden takia).

Minä taas masse majava. Jugurtti vanukas sarjasta se hyytelöisin suklaavanu.

Etuhampaiden takia myös.

Muistan miten kiusaajat väänsivät nänneistä ja huusivat jo pitkän matkan päästä: "mässeee mässee mässe mäjävää".

Monesti sain talvisin ison painavan loskapallon takaraivooni tai selkään yllättäen.

Minut myös raahattiin yläasteella räkärinkiin. Räkärinki oli miedompi kuin kusirinki.

Räkäringissä olet kuin flipperipallo, mutta kun kaadut ringin keskelle, niin porukka räkii päälle.

Kusiringistä tuskin tarvitsee erikseen mainita.

Tuulikaapissa jouduin myös reisien väliin puristuspenkiin. Sitä kutsuttiin pierupenkiksi jossa naamaani turautettiin iso paukku. Se oli nöyryyttävää ja kaikista hauskaa. Joskus kun pahista oikein pahasti pieretti, niin hän pyysi muita hakemaan minut pieruaan varten. Minut sitten raahattiin koulupihan laidalta tuulikaappiin pierutyynyksi. Kalsareitani vedettiin kainaloon, uimahallissa minua yritettiin hukuttaa ja kun pelasimme jalkapalloa, niin kaikki halusi tähdätä pallolla minua päin.

Vasta lukion jälkeen henkinen kasvuni oli sitä luokkaa että ymmärin tulleeni kiusatuksi. Ajattelin aian että olen se suosituin tyyppi, se hassu komedienne, joka saa tytöt hymyilemään. Ja sainkin.

Kiusatuksi tuleminen sai minut epäuskoiseksi muita ihmisiä kohtaan, mutta olen kiitollinen kaikesta huomiosta ja että pojatkin otti minut mukaan poikaporukkaansa syljettäväksi.

Kaikista pahinta olisi ollut ulkopuolelle joutuminen.

Olin tavallaan sen porukan pelle ja yksi suosituin. Minulle sai tehdä mitä tahansa.

Myöhemmin kun ymmärsin että olinkin vain pilkan kohde ja en suosittu, niin jätin armeijan, jatko-opinnut, työnteon väliin. Ajattelin että olen ollut tarpeeksi sylkykuppina ja nyt on teidän vuoronne maksaa mun hammashoidot ja muutkin tuet :)

Les bo ja tran su. :D En ole kumpaakaan. 

Asuin muutaman vuoden Järjenpäässä jossa jokainen koulupäivä oli helvettiä. Muut jätkät, varsinkin yksi vähän levoton, piökkasi pyöreydestä ja erikoisesta kävelytyylistä. Joka päivälle tuntui olevan uusi nimi, tavaraa rikottiin, vihkoja sotkettiin, tönittiin. Opettajat yritti luoda välillemme sopua, ei suinkaan estää kiusaamista tai pitää tekijälle kuria. Muu luokka nauroi hyvöntahtoisesti mukana. Muutimme toiselle paikkakunnslle jossa pääsin hyvään kouluun ja sain heti kavereita.

Keräilin itsetunnon palasia seuraavat 10 vuotta ja sain painon normaaliksi sekä jalan korjattua. Sen jälkeenkään en oikeon uskaltanut lähestyä naisia ja aluksi olin aika estynyt. Ajattelinnitseni rumaksi tqi hassuksi, jos joku sanoi että "älä ole hassu" niin tunsin häpeää. Olen todella onnellinen siitä miten elämä on muuttunut. Elämä kohteleenhyvin, minulla on perhe, ystävät, seuratoimintaa, tutkinto, ammatti, rahaa. Annan usein ymmärtää että pehmeät arvot ja sisäinen elämä ovat minulle tärkeitä mutta aivan viime vuosiin asti minulle oli tärkeää olla menestyneempi kuin kiusaajani. En myöskään ole osannut antaa heille anteeksi niikuin kai rähän mennessä pitäisi. Stalkkasin varsinkin sitä pahinta tyyppiä joku vuosi taaksepäin, mutta näyttää siltä että vaikka hän aluksi näytti pärjäävän minua paremmin, niin nyt sellaisesta ei ole mitään riskiä. En ole osannut täysin antaa anteeksi enkä leppyä, enkä edes osaa ajatella häntä myötätuntoisesti.