Lue keskustelun säännöt.
Muita, jotka tiesivät jo hyvin nuorina ehkä jopa jo lapsina etteivät koskaan tahdo omia lapsia?
09.02.2021 |
Olen vapaahetoisesti lapseton ja aloin tässä miettimään lapsuuttani ja nuoruuttani ja suhtautumista etenkin tyttöihin ja lapsiin.
Olen kotoisin pikkupaikkakunnalta ja ei, sukuni ja perheeni eivät ole mitenkään uskovaista porukkaa, mutta silti minulle hiljaisesti annettiin jo lapsena ymmärtää, että osani tulisi olemaan perheen perustaminen. Että se olisi eräänlainen normi ja tietynlainen "velvollisuuteni". Sitä ei suoraan koskaan sanottu, mutta minun ei myöskään koskaan annettu ymmärtää, että se olisi täysin vapaaehtoinen asia ja, jos päätän valita toisin niin se olisi ihan ok. Muistan esimerkiki päiväkotiajoiltani sellaisen tapauksen, jossa yritin leikkiä muiden tyttöjen kanssa nukeilla ja ryhmän poika tuli meitä härnäämään kesken leikkien. En muista miten keskustelumme päättyi siihen, että poika tokaisi minulle, että "teistäkin tulee äitejä, kun ootte tyttöjä". Tähän topakkana vastasin, että minusta ei ainakaan tule ja tähän poika vastasi, että "kyllä tulee, mä käsken sen vauvansiemenen sun mahaan". Muistan, kuinka järkytyin ja aloin itkeä. Hoitaja tässä vaiheessa tuli luokseni ja kerroin hänelle mitä poika oli sanonut ja itkin. Muistan hoitajan lohdutelleen jotenkin, mutten muista, että hän olisi millään tavalla koittanut oikoa tai korjata pojan puheita. Kukaan ei koskaan puhunut minulle, että "JOS joskus saan lapsia niin...." vaan, että "KUN, joskus saan lapsia niin...". Tavallaan päähäni iskostui, että se on tuleva osani halusin tai en.
Ylä-asteella minulle oli tietenkin jo selvinnyt miten niitä lapsia maailmaan tuli, mutta siltikään en ollut kenenkään kuullut sanovan, että minun ei tarvitse tulla raskaaksi ja perustaa perhettä, jos en tahdo. Muistan, kuinka olin ylä-asteella todella ahdistunut aina vain enemmän lähestyvästä aikuisuudesta ja siitä "velvollisuudesta", joka minua siellä odottaa. En olisi tahtonut millään kasvaa aikuiseksi. Lisäksi ahdistuin kasvavasta poikien huomiosta ja häiriköinnistä muuttuvan kehoni takia.
Vasta, kun muutin pois kotoa opiskelemaan kaupunkiin ja tapasin samanhenkisiä ihmisiä aloin vihdoin käsittää, ja herätä siihen, että hei, mun ei ole mikään pakko haluta ja saada lapsia. Olin nimittäin myöskin tuntenut huonoa omaatuntoa ajatuksistani, etten tahdo lapsia ja yritin kaikkeni, että olisin saanut itseni niitä haluamaan. Suurin herätys tuli täysi-ikäistyttäni erään silloisen työkaverini(keski-ikäisen naisen) ansiosta eräissä illanistujaisissa, joka alkoi minulle avautumaan enemmänkin elämästään. Olin jo aikaisemmin havainnut meidän olevan samankaltaisia ihmisiä, joten juttelin koko illan tuon naisen kanssa, jolloin tuli myöskin ilmi, että hänellä ei ole lapsia, koska hän ei niitä koskaan halunnut ja hän on tyytyväinen elämäänsä juuri niin ja se on täysin ok.
Olen itse nyt 34-vuotias, parisuhteessa elävä. Löysin onneksi miehen, joka ei myöskään tahdo lapsia.
Kommentit (36)
Mulle on ollut aina ihan itsestään selvää etten halua lapsia ja niitä ei koskaan minulle tule. Jo lapsesta asti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tää nykyaika on sen verran häiriintynyttä et kauheen moni ei taida lisääntyä.
Tämä on aina mielenkiintoista, kuinka kokemukset eroavat toisistaan. Olen aloittajan ikäinen ja myös pikkupaikkakunnalta kotoisin, mutta en ole kokenut mitään vastaavaa.
Minulle on ollut selvää, etten halua omia lapsia niin kauan, kuin muistan. En koe, että tätä päätöstäni olisi ihmetelty tai minulle olisi tuputettu "sitten kun saat lapsia" aatetta. Toki näin on voinut olla, mutta olen varmasti sivuuttanut moiset kommentit täysin epäoleellisina, koska päätökseni on ollut minulle aina täysin selvä.
Pikkulapsena hoidin pehmoleluja, en nukkeja eikä mun barbileikeissä lisäännytty, raskausbarbi oli kuvottava ja annoin sen kaverille. Mummo hermostui kun työnsin leikkirattaissa oravaa ja jätin nuken mahalleen lattialle. 14 vuotiaana ilmoitin etten koskaan halua lapsia. Siitä on nyt 20 vuotta ja ihan samaa mieltä olen.
Olen nyt 65 vuotias ja mulle oli itsestään selvää että lapset ei kuulu elämääni. Sen vain tiesi , en inhoa lapsia mutta tarvitsen omaa rauhaa niin paljon että lapset ei elämääni kuulu. Eläimiä rakastan ja niitä minulla onkin. En ole koskaan katunut päätöstäni. Olen huomannut että joitakin ärsyttää kun elän elämääni ja olen iloinen vaikka minulla ei olekaan lompakossa pikku kultien kuvia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hienoa kuulla näitä tarinoita. Kiitos lapsettomuudesta, kaikki ♡.
En muista että olisin lapsena asiaa mitenkään miettinyt, en kyll esim. leikkinyt nukeilla vaan enemmänkin kiipeilin puissa ja vietin aikaa isän kanssa prätkätallissa.
Varmaan noin 15v kun oli eka seurustelusuhde, mun täti sanoi jotain lapsista niin silloin havahduin että ei taida olla mun juttu. Ja ei ole ollut, nyt kun taaksepäin katsoo niin ei ole hetkeäkään ollut mielessä että pitäisköhän lisääntyä. Yks parisuhde poikki ihan sen takia että en halunnut lisääntyä (vaikka asia oli ihan selvä alusta asti, mutta "kyllähän se mieli kuitenkin muuttuu", miehen ja appiukon painostus...) ja toinen suhde ei vaan voinut onnistua koska miehellä oli lapsi. Onneksi kaikki miehet ei koe isyyttä niin tärkeäksi, eli ihan toimiviakin suhteita olen saanut kokea. Nykyinen mies myös vela, ja tavattiin vasta yli 45v. Nyt mulla ikää 56 eikä hetkeäkään ole kaduttanut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tiesin jo lapsena. Yhä samaa mieltä nyt 44-vuotiaana.
En ole koskaan halunnut lapsia. En ole asiaa sen enempää miettinyt. Olen 38v, kotoisin pieneltä paikkakunnalta, uskonnollisesta perheestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin totta tuo ”kun” vs ”jos”. Minun vanhemmiltani kysyivät eräät puolitutut kauppajonossa ”jokos te olette isovanhempia.” Uskomattoman typerä kysymys, ja ”joko” sisältää juuri tuon saman oletusarvon, että elämä eletään vain yhdellä tavalla.
Joo, olen tiennyt hyvin pienestä että lapsia ei tule.
Minua on lapsesta asti surettanut lapset, joilla ei ole vanhempia ja jotka ovat yksin. En tiedä, mistä sen silloin sain päähäni, mutta juuri siksi päätin etten halua omia lapsia. TAjusin, että voin rakastaa yksinäisiä lapsia ja auttaa heitä. Että aina tarvitaan kivoja aikuisia, joilla on aikaa muiden lapsille. Tämä sama ajatus ohjaa minua edelleenkin viisikymppisenä. Elämä on näyttänyt, että olin aika viisas pieni tyttö ja älysin tärkeän asian maailmasta. Kivoja tätejä tarvitaan kyllä.
Olin myös aviossa, eikä miehenikään halunnut lapsia. Hän kyllä piti kovasti lapsista, mutta ei, ei meille kuitenkaan.
Joskus kolmikymppisenä pohdin pitäisikö lapsia hankkia ja kyselin myös lapsettomilta, miten he kokevat sen etteivät ole hankkineet lapsia. Aika vahvasti olivat mieltä, että lapsettomuus sopii heille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä tiesin jo nuorena, etten ole erityisen äidillinen, enkä halua lapsia. Silti minulla on yksi lapsi, joka on maailman rakkain, enkä kadu hänen maailmaan saattamistaan. En kuitenkaan ole erityisen lapsirakas ja muiden raskaus- ja vauvauutiset eivät herätä mitään tunteita. Korkeintaan joskus ihmetystä ja ärtymystä, kun jo ennestään vaikeaan elämäntilanteeseen (taloudellinen ahdinko, uusperhe jne.) tehdään lapsi.
Minä tiesin sen myös jo alle kouluikäisenä. Sinänsä se oli hassua, että minä pidin lapsista kovin. Äiti oli perhepäivähoitaja, joten meillä oli aina toisten lapsia hoidossa. Olin erityisesti niiden pienempien, vauvojen ja taaperoiden pauloissa ihan, pidin todella söpöinä ja osallistuin vielä kouluiässäkin innostuneena hoitoon. Silti koko ajan tiesin, että minä itse en tule koskaan odottamaan ja synnyttämään lapsia. Kun puhui tästä joskus äidille, äiti naurahti, että niinpä moni sanoo, mutta sitten kun se mies löytyy niin lapsiakin alkaa haluamaan.
Mutta ei mulle koskaan löytynyt edes kovin vakavaa suhdetta. Jokunen nuoruuden myrskyistä ja viinanhuuruinen seurustelu, siinä se. Enkä kauheasti edes etsinyt, kun olen hyvin introvertti ja viihdyn hyvin yksinkin. Lasta kaipasin hetken 40 v ikäkriisissä, jotenkin paniikkireaktiona siihen, että olisi biologisesti viimeiset hetket nyt saada lapsi. Mutta sekin meni ohi, kun ei sitä miestäkään ollut. Nyt ikää 46, vaihdevuosioireet jo tukevasti päällä, ja olen tyytyväinen ettei ole lapsia. Jotenkin vaan en ole sen luonteinen, näin melkein erakkoluonteena.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nyt 70 v. ja lapseton. 30 vuotiaana vaihtoehtona tehdä heti lapsi tai poistaa kohtu kasvainten takia. Ei tarvinnut asiaa miettiä. Miesystäväni ( 40 v. yhdessä ) ei myöskään ole kokenut jääneensä mistään paitsi vaikkei lapsia olekkaan. Avioliittoon menokin aiheutti minulle paniikkihäiriön. Elämämme ollut erittäin mukavaa yhdessä ilman lapsiakin ja rakkautta riittää toivottavasti vielä pitkään.
Ihmettelin itse päiväkodissa, miksi niin monet halusivat leikkiä hääleikkejä, ei ollut yhtään mun juttu. Kotileikit olivat ok, mutten oikein tykännyt jos jouduin äidiksi. Joskus kuvittelin, että lapsia sitten haluaa aikuisena, mutta ei ole vielä tullut mieleen. Täytän pian 40, joten eiköhän se aikalilla ollut tässä lapsien osalta.
Hmm... vastaukseni tulee varmasti saamaan runsaasti alapeukkuja, mutta kerron nyt silti: mä en koskaan ajatellut, että haluaisin lapsia. Samoin kuin yllä, en koskaan kokenut hää- tai kotileikkejä omakseni. Teininä ja nuorena aikuisena olin sitä mieltä, että en halua lapsia. Mutta kuitenkin sitten kolmeakymppiä lähestyessä tuntui, että haluankin lapsia, ja sitten vähän yli kolmekymppisenä sain kaksi lasta.
Itsellä meni kauan, että tajusin ettei minun tarvitse elää kaikkien normien ja muiden odotusten mukaan. Kasvoin todella perinteisessä ydinperheessä eli vanhemmat ja kaksi lasta. Oli se perus omakotitalo, auto, piha ja myöhemmin koirakin. Sitä oppi, että se olisi se hyvän elämän malli. Se oli normaalia.
Sitten siinä parikymppisenä ajatteli, että lapsia kai "sitten joskus". Mutta kun koko asia alkoi tulla ajankohtaiseksi niin sitä tajusikin, ettei niitä lapsia edes halua. Jälkikäteen ajateltuna en ole koskaan edes pitänyt lapsista. Nukkeleikkejä taisin joskus leikkiä, mutta babybornissakin minua kiehtoi enemmän sen mahtava toiminnallisuus, että se pissi. Kotileikeissä halusin olla koira.
Mä tiesin jo lapsena etten halua lapsia, olin asiasta täysin varma.
36-vuotiaana tapasin unelmieni miehen, hänelle lapsiasia oli samantekevä, itse ajattelin ensimmäistä kertaa elämässäni että jos niitä lapsia olisi pakko tehdä, niin tämän miehen kanssa voisin harkita asiaa..
38-vuotiaana aloin miettiä jäänköhän jostain todella merkittävästä paitsi jos en saa lapsia.. Puhuttiin asiasta ja päätettiin että jätetään ehkäisy pois ja katsotaan mitä tapahtuu.
Kolmeen vuoteen ei tapahtunut mitään joten rakennettiin meidän kahden aikuisen unelmaelämää. Juuri ennen 41-vuotissyntymäpäivääni tein positiivisen raskaustestin. Raskaus sujui hyvin ja vauva oli niin ihana että pian synnytyksen jälkeen huomasin potevani hurjaa vauvakuumetta ensimmäistä skeittaa ikinä.
Kuopus syntyi 1,5 vuotta myöhemmin.
Olen nyt 50 ja ikionnellinen siitä että meille tuli lapsia. Äitiys on parempaa kuin olisin ikinä osannut kuvitella. Mutta olen myös kiitollinen ettei niitä lapsia tullut nuorempana, ei minusta olisi silloin ollut äidiksi.
Ehkä lastenteko on ollut itsestään selvä oletus, mutta minä en ole sitä huomannut, koska en ole ollut koskaan kiinnostunut lapsista. Ensimmäisen kerran muistan edes ajatelleeni asiaa, kun kaverini joskus 14-15-vuotiaana kertoi minulle päättäneensä tulevien lastensa nimet. Olin vähän häkeltynyt, koska en tajunnut hänen kiinnostustaan. Minulle lapset olivat yhdentekeviä ja ovat edelleen nyt 40 vuotta myöhemmin. En edelleenkään oikein tajua, miksi ihmiset haluavat tehdä elämäänsä uusia, varsin vaivalloisia ihmisiä.
Olen minäkin kuullut kliseen "kyllä se mieli muuttuu" aika monta kertaa. Väitteen esittäjien reaktiot ovat olleet kummallisia. Yksi opiskelukaverini kysyi kauhistuneena, miksi minä vihaan lapsia. YTHS:n keski-ikäinen lääkärimies uteli ehkäisyasioista niin sitkeästi (olin nilkkaa näyttämässä, en muuta), että sai minut provosoimaan itseään, kunnes hermostui ja korotti äänensä. Ja joka ikinen seurustelukumppaniehdokas on olettanut, että totta kai lapsia pitää tehdä; huvittavin oli mies, joka tiuskaisi minulle, että kyllähän sinä sen yhden voit tehdä. Hänen mielestään yksi lapsi ei muuta elämää oikeastaan mitenkään. Yksi minuun silmänsä iskenyt viisikymppinen puolituttu mies aloitti kerran kahvipöytäkeskustelun sanoilla: "Haluaisitko sinä tehdä mulle pojan?" Se ohjus meni maalista kaukaa ohi. :D
Taisin ilmoittaa jo 4-vuotiaana, että minä en sitten ikinä halua lapsia. Koskaan ei ole tullut mieleenkään, että haluaisin. Ei vaan ole mitään syytä, miksi haluaisin. Olen nyt 28-vuotias.