Ajatusleikki korona-ahdistusta vähätteleville

Kuvittele tilanne, jossa aseistettu terroristijoukko on hyökännyt Suomeen. Puolisosi, lapsesi, vanhempasi, lähimmät ystäväsi on ammuttu. Olet jäänyt yksin tähän maailmaan. Uuden terrori-iskun pelossa hallitus kieltää kokoontumiset, sulkee yhteiskunnan, ja suosittelee kaikkia pysymään kotona. Työssäkäynti jatkuu ja käyt ruokakaupassa, mutta muun ajan olet kotonasi ja muistelet mennyttä elämääsi. Siitä ei ole enää mitään jäljellä. Tilanne jatkuu kuukausia, etkä tiedä ollenkaan milloin se loppuu, vai loppuuko koskaan. Onko sinulla koskaan enää mahdollisuutta saada kokea sellaista, että joku hymyilee sinulle, tuletko enää koskaan pitämään ketään kädestä, nukkumaan koskaan kenenkään vieressä, saatko enää koskaan edes vetää raivareita siitä, että roskapussi on viemättä ja lattia lelujen peitossa, vai onko tulevaisuudessa pelkkää yksinäisyyttä ja hiljaisuutta. Alat tiedostaa, että et tule ehkä enää ikinä kokemaan asioita, joista olit onnellinen ja jotka tekivät sinut iloiseksi. Aika kulkee, ja muistot entisestä haalenevat. Voit vain tehdä työtä. Mitään muuta ei enää ole jäljellä. Ei ole enää mitään mitä odottaa.