Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Mitä kun lapsi ei kestä olla hetkeäkään ilman äidin huomiota
19.01.2021 |
Olen hoitovapaalla joten lapsi saa kyllä joka päivä paljon minulta hyvää huomiota, yhdessä tekemistä, kehuja ym. Lapsi täyttää kohta kolme. Ongelma on että hän ei kestä olla sekuntiakaan ilman 100 % huomiotani. Esim äsken laitoin käsirasvaa eikä siinä mennyt kuin ehkä 10 sek mutta lapsi päätti jo repiä minua siinä reaktiona siihen että tein pienen hetken jotain omaa jossa huomioni ei ollut vain hänessä. Vastaava esim lyöminen tai raapiminen toistuu kun vaikka pesen kädet tai kaadan maitoa mukiin tai mitä vain nopeaa joka ei suoraan liity vain häneen. Tai menee rikkomaan heti jotain jos vaikka vastaan nopeasti puhelimeen. Muulloin lapsi on ihana ja rauhallinen eikä lyö. Mutta tämä alkaa olla todella raskasta kun en voisi tehdä mitään sekuntiakaan itse koskaan. Olen kieltänyt, ohjannut muuhun tekemiseen jne mutta ei vaikutusta. Miten opetan lapsen siihen että äiti välillä vaikka laittaa käsirasvaa eikä sw ole lapselta pois?
Kommentit (16)
Olet opettanut sen tuohon ja nyt siitä on opeteltava pois. Todellakin alat tehdä niitä omia juttujasi entistä enemmän etkä siirrä ongelmaa enää yhtään eteenpäin. Anna sen suuttua ja raivota. Jos hajottaa paikkoja, vie rauhoittumaan turvalliseen paikkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä oli samanlaista, en osaa auttaa, meni ohi kun lapsi oli vanhempi.
Vierailija kirjoitti:
Olet opettanut sen tuohon ja nyt siitä on opeteltava pois. Todellakin alat tehdä niitä omia juttujasi entistä enemmän etkä siirrä ongelmaa enää yhtään eteenpäin. Anna sen suuttua ja raivota. Jos hajottaa paikkoja, vie rauhoittumaan turvalliseen paikkaan.
En ole opettanut. Olen koko lapsen elämän ajan (tietenkin) tehnyt välillä myös omia juttuja, kädenkin pessyt varmaan kymmenen kertaa joka päivä aina. Eikä lapsen huuto tai se että lapsi satuttaa minua ole koskaan saanut minua lopettamaan sitä asiaa jonka siinä hoidan eli en ole koskaan hyppinyt lapsen pillin mukaan noissa tilanteissa. Ap
On ihan ok että lapsi joutuu pettymään. Ja vanhemman pitää pystyä hyväksymään se pettymys eikä sitä saa pelätä. Olet tosiaan itse opettanut lapsen tuohon, luultavasti sillä että olet ollut liiankin paljon vain ja ainoastaan hänelle läsnä.
Tee omiasi enenevässä määrin. Jos lapsi huutaa ja kiljuu anna huutaa ja kiljua. Jos lyö/raapii tmv niin sanot napakasti ettei niin saa tehdä ja jatkat mitä oletkin tekemässä. Et missään nimessä lopeta tekemistä vaikka se olisi jo loppu vaan opetat lasta että äidillä on oikeus olla muutakin tekemistä kuin hän.
Vierailija kirjoitti:
On ihan ok että lapsi joutuu pettymään. Ja vanhemman pitää pystyä hyväksymään se pettymys eikä sitä saa pelätä. Olet tosiaan itse opettanut lapsen tuohon, luultavasti sillä että olet ollut liiankin paljon vain ja ainoastaan hänelle läsnä.
Tee omiasi enenevässä määrin. Jos lapsi huutaa ja kiljuu anna huutaa ja kiljua. Jos lyö/raapii tmv niin sanot napakasti ettei niin saa tehdä ja jatkat mitä oletkin tekemässä. Et missään nimessä lopeta tekemistä vaikka se olisi jo loppu vaan opetat lasta että äidillä on oikeus olla muutakin tekemistä kuin hän.
Tiedän että tärkeä osa vanhemmuutta on opettaa lapsi sietämään pettymyksiä ja itse äitinä kestää niitä pettymyksiä. Ja mielestäni niin teenkin. Kun lapsi pettyy jostain niin puhun hänelle rahoittavasti, mutta en keskeytä tekemistäni tai jos lapsi raapii tai lyö niin kiellän tiukasti, joskus jopa kovaa, mutta lyöminen ei saa minua lopettamaan sitä mitä olin tekemässä. Voi tietenkin olla että olen ollut liikaa vain lapselle läsnä (mies tekee pitkää työpäivää), mutta toisaalta aina kaikkialla käsketäänkin olemaan paljon pienelle läsnä. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On ihan ok että lapsi joutuu pettymään. Ja vanhemman pitää pystyä hyväksymään se pettymys eikä sitä saa pelätä. Olet tosiaan itse opettanut lapsen tuohon, luultavasti sillä että olet ollut liiankin paljon vain ja ainoastaan hänelle läsnä.
Tee omiasi enenevässä määrin. Jos lapsi huutaa ja kiljuu anna huutaa ja kiljua. Jos lyö/raapii tmv niin sanot napakasti ettei niin saa tehdä ja jatkat mitä oletkin tekemässä. Et missään nimessä lopeta tekemistä vaikka se olisi jo loppu vaan opetat lasta että äidillä on oikeus olla muutakin tekemistä kuin hän.
Tiedän että tärkeä osa vanhemmuutta on opettaa lapsi sietämään pettymyksiä ja itse äitinä kestää niitä pettymyksiä. Ja mielestäni niin teenkin. Kun lapsi pettyy jostain niin puhun hänelle rahoittavasti, mutta en keskeytä tekemistäni tai jos lapsi raapii tai lyö niin kiellän tiukasti, joskus jopa kovaa, mutta lyöminen ei saa minua lopettamaan sitä mitä olin tekemässä. Voi tietenkin olla että olen ollut liikaa vain lapselle läsnä (mies tekee pitkää työpäivää), mutta toisaalta aina kaikkialla käsketäänkin olemaan paljon pienelle läsnä. Ap
Huomio se on huonokin huomio. Kun lapsi lyö ja kiellät, niin lapsi saa sinun huomiosi. Vaikka jatkaisitkin sitä omaa tekemistäsi niin lapsi on saanut haluamansa. Eli älä reagoi lapseen niin lapsi lopettaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On ihan ok että lapsi joutuu pettymään. Ja vanhemman pitää pystyä hyväksymään se pettymys eikä sitä saa pelätä. Olet tosiaan itse opettanut lapsen tuohon, luultavasti sillä että olet ollut liiankin paljon vain ja ainoastaan hänelle läsnä.
Tee omiasi enenevässä määrin. Jos lapsi huutaa ja kiljuu anna huutaa ja kiljua. Jos lyö/raapii tmv niin sanot napakasti ettei niin saa tehdä ja jatkat mitä oletkin tekemässä. Et missään nimessä lopeta tekemistä vaikka se olisi jo loppu vaan opetat lasta että äidillä on oikeus olla muutakin tekemistä kuin hän.
Tiedän että tärkeä osa vanhemmuutta on opettaa lapsi sietämään pettymyksiä ja itse äitinä kestää niitä pettymyksiä. Ja mielestäni niin teenkin. Kun lapsi pettyy jostain niin puhun hänelle rahoittavasti, mutta en keskeytä tekemistäni tai jos lapsi raapii tai lyö niin kiellän tiukasti, joskus jopa kovaa, mutta lyöminen ei saa minua lopettamaan sitä mitä olin tekemässä. Voi tietenkin olla että olen ollut liikaa vain lapselle läsnä (mies tekee pitkää työpäivää), mutta toisaalta aina kaikkialla käsketäänkin olemaan paljon pienelle läsnä. Ap
Huomio se on huonokin huomio. Kun lapsi lyö ja kiellät, niin lapsi saa sinun huomiosi. Vaikka jatkaisitkin sitä omaa tekemistäsi niin lapsi on saanut haluamansa. Eli älä reagoi lapseen niin lapsi lopettaa.
Kyllä lasta kieltää täytyy jos lapsi lyö.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On ihan ok että lapsi joutuu pettymään. Ja vanhemman pitää pystyä hyväksymään se pettymys eikä sitä saa pelätä. Olet tosiaan itse opettanut lapsen tuohon, luultavasti sillä että olet ollut liiankin paljon vain ja ainoastaan hänelle läsnä.
Tee omiasi enenevässä määrin. Jos lapsi huutaa ja kiljuu anna huutaa ja kiljua. Jos lyö/raapii tmv niin sanot napakasti ettei niin saa tehdä ja jatkat mitä oletkin tekemässä. Et missään nimessä lopeta tekemistä vaikka se olisi jo loppu vaan opetat lasta että äidillä on oikeus olla muutakin tekemistä kuin hän.
Tiedän että tärkeä osa vanhemmuutta on opettaa lapsi sietämään pettymyksiä ja itse äitinä kestää niitä pettymyksiä. Ja mielestäni niin teenkin. Kun lapsi pettyy jostain niin puhun hänelle rahoittavasti, mutta en keskeytä tekemistäni tai jos lapsi raapii tai lyö niin kiellän tiukasti, joskus jopa kovaa, mutta lyöminen ei saa minua lopettamaan sitä mitä olin tekemässä. Voi tietenkin olla että olen ollut liikaa vain lapselle läsnä (mies tekee pitkää työpäivää), mutta toisaalta aina kaikkialla käsketäänkin olemaan paljon pienelle läsnä. Ap
Huomio se on huonokin huomio. Kun lapsi lyö ja kiellät, niin lapsi saa sinun huomiosi. Vaikka jatkaisitkin sitä omaa tekemistäsi niin lapsi on saanut haluamansa. Eli älä reagoi lapseen niin lapsi lopettaa.
Kyllä lasta kieltää täytyy jos lapsi lyö.
Ja sitten saa kieltää loputtomiin, kun lapsi on keksinyt, että lyömällä saa huomiota. Jos pari kertaa jättää kokonaan huomiotta niin lapsi oppii ettei lyömällä saa huomiota ja lopettaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Huonoon käytökseen ei kiinnitetä mitään huomiota eli ”palkita” sillä huomion antamisella. Hyvää käytöstä/oikein tekemistä kehutaan vastaavasti vuolaasti. Toiminut meillä mieheen, lapsiin ja koiraan.
Miksi täällä ajatellaan heti, että lapsi on opetettu tuollaiseen käytökseen? Lapsissa on synnynnäisiä eroja joille vanhemmat eivät voi mitään, toiset syntyvät esimerkiksi aisti- tai tunneyliherkkinä jolloin heidän hermostonsa reagoi korostuneesti ärsykkeisiin.
En ole alan ammattilainen, mutta työskentelin nuorena apulaisena 1-3-vuotiaiden päiväkotiryhmässä. Siellä oli 3-vuotias tyttö, joka koki erityisen suurta eroahdistusta. Vanhemman lähteminen päiväkotiin tuonnin jälkeen oli hyvin vaikea kestää, tyttö alkoi itkeä usein myös kesken päivän ikävää ja samoin pääsi itku, jos pienten ryhmä ei jonain päivänä ulkoillutkaan samaan aikaan isompien kanssa eikä hän päässyt leikkimään isosiskonsa kanssa. Kaikilla lapsilla esiintyy toki eroahdistusta, mutta tuolla tytöllä se oli aivan eri luokkaa muiden kanssa.
En tietenkään tiennyt tarkemmin tuon tytön perhetaustoista tai kiintymyssuhteista, mutta ainakin hänen molemmat vanhempansa vaikuttivat ulospäin normaaleilta ja välittäviltä vanhemmilta. En siis lähtisi heitä syyttämään vaan pidän todennäköisempänä, että syy on synnynnäisessä yliherkkyydessä. Olen itsekin ollut pienestä lapsesta asti todella kiintyvä ja ripustautunut vanhempiini keskivertolasta enemmän ja sama kiintyvyys ilmenee yhä aikuisena parisuhteissani.
Mielestäni AP:n kannattaisi kääntyä ammattilaisen puoleen, koska jos ja kun lapsi on erityisherkkä niin on myös erityisen merkittävää tulevaisuuden kannalta miten hänen tarpeitaan huomioidaan varhaislapsuudessa. Kaikkiin lapsiin ei tule suhtautua samalla tavalla vaan lapset tulisi huomioida aina yksilöinä ottaen huomioon heidän yksilölliset tarpeensa ja erilaisuutensa, muta tietenkin tuollaisesta ylikiintyvyydestä tulisi myös pyrkiä ohjaamaan vähitellen eroon. Väärällä tavalla toteutettuna se voi kuitenkin aiheuttaa vain traumoja ja hylkäämisen kokemuksia ja pahimmassa tapauksessa johtaa persoonallisuushäiriön kehittymiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksi täällä ajatellaan heti, että lapsi on opetettu tuollaiseen käytökseen? Lapsissa on synnynnäisiä eroja joille vanhemmat eivät voi mitään, toiset syntyvät esimerkiksi aisti- tai tunneyliherkkinä jolloin heidän hermostonsa reagoi korostuneesti ärsykkeisiin.
En ole alan ammattilainen, mutta työskentelin nuorena apulaisena 1-3-vuotiaiden päiväkotiryhmässä. Siellä oli 3-vuotias tyttö, joka koki erityisen suurta eroahdistusta. Vanhemman lähteminen päiväkotiin tuonnin jälkeen oli hyvin vaikea kestää, tyttö alkoi itkeä usein myös kesken päivän ikävää ja samoin pääsi itku, jos pienten ryhmä ei jonain päivänä ulkoillutkaan samaan aikaan isompien kanssa eikä hän päässyt leikkimään isosiskonsa kanssa. Kaikilla lapsilla esiintyy toki eroahdistusta, mutta tuolla tytöllä se oli aivan eri luokkaa muiden kanssa.
En tietenkään tiennyt tarkemmin tuon tytön perhetaustoista tai kiintymyssuhteista, mutta ainakin hänen molemmat vanhempansa vaikuttivat ulospäin normaaleilta ja välittäviltä vanhemmilta. En siis lähtisi heitä syyttämään vaan pidän todennäköisempänä, että syy on synnynnäisessä yliherkkyydessä. Olen itsekin ollut pienestä lapsesta asti todella kiintyvä ja ripustautunut vanhempiini keskivertolasta enemmän ja sama kiintyvyys ilmenee yhä aikuisena parisuhteissani.
Mielestäni AP:n kannattaisi kääntyä ammattilaisen puoleen, koska jos ja kun lapsi on erityisherkkä niin on myös erityisen merkittävää tulevaisuuden kannalta miten hänen tarpeitaan huomioidaan varhaislapsuudessa. Kaikkiin lapsiin ei tule suhtautua samalla tavalla vaan lapset tulisi huomioida aina yksilöinä ottaen huomioon heidän yksilölliset tarpeensa ja erilaisuutensa, muta tietenkin tuollaisesta ylikiintyvyydestä tulisi myös pyrkiä ohjaamaan vähitellen eroon. Väärällä tavalla toteutettuna se voi kuitenkin aiheuttaa vain traumoja ja hylkäämisen kokemuksia ja pahimmassa tapauksessa johtaa persoonallisuushäiriön kehittymiseen.
Kiitos tästä viestistä. Mielelläni otan asiantuntijoihin yhteyttä ja pytdän apua kunhan keksin mistä. Neuvolassa olen kolmelle eri työntekijälle jutellut meidän arjesta mutta siellä on käsketty vain reipastamaan lasta tai ei ole kommentoitu mitenkään. Koen että en ole saanut sieltä mitään apua. Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi täällä ajatellaan heti, että lapsi on opetettu tuollaiseen käytökseen? Lapsissa on synnynnäisiä eroja joille vanhemmat eivät voi mitään, toiset syntyvät esimerkiksi aisti- tai tunneyliherkkinä jolloin heidän hermostonsa reagoi korostuneesti ärsykkeisiin.
En ole alan ammattilainen, mutta työskentelin nuorena apulaisena 1-3-vuotiaiden päiväkotiryhmässä. Siellä oli 3-vuotias tyttö, joka koki erityisen suurta eroahdistusta. Vanhemman lähteminen päiväkotiin tuonnin jälkeen oli hyvin vaikea kestää, tyttö alkoi itkeä usein myös kesken päivän ikävää ja samoin pääsi itku, jos pienten ryhmä ei jonain päivänä ulkoillutkaan samaan aikaan isompien kanssa eikä hän päässyt leikkimään isosiskonsa kanssa. Kaikilla lapsilla esiintyy toki eroahdistusta, mutta tuolla tytöllä se oli aivan eri luokkaa muiden kanssa.
En tietenkään tiennyt tarkemmin tuon tytön perhetaustoista tai kiintymyssuhteista, mutta ainakin hänen molemmat vanhempansa vaikuttivat ulospäin normaaleilta ja välittäviltä vanhemmilta. En siis lähtisi heitä syyttämään vaan pidän todennäköisempänä, että syy on synnynnäisessä yliherkkyydessä. Olen itsekin ollut pienestä lapsesta asti todella kiintyvä ja ripustautunut vanhempiini keskivertolasta enemmän ja sama kiintyvyys ilmenee yhä aikuisena parisuhteissani.
Mielestäni AP:n kannattaisi kääntyä ammattilaisen puoleen, koska jos ja kun lapsi on erityisherkkä niin on myös erityisen merkittävää tulevaisuuden kannalta miten hänen tarpeitaan huomioidaan varhaislapsuudessa. Kaikkiin lapsiin ei tule suhtautua samalla tavalla vaan lapset tulisi huomioida aina yksilöinä ottaen huomioon heidän yksilölliset tarpeensa ja erilaisuutensa, muta tietenkin tuollaisesta ylikiintyvyydestä tulisi myös pyrkiä ohjaamaan vähitellen eroon. Väärällä tavalla toteutettuna se voi kuitenkin aiheuttaa vain traumoja ja hylkäämisen kokemuksia ja pahimmassa tapauksessa johtaa persoonallisuushäiriön kehittymiseen.
Kiitos tästä viestistä. Mielelläni otan asiantuntijoihin yhteyttä ja pytdän apua kunhan keksin mistä. Neuvolassa olen kolmelle eri työntekijälle jutellut meidän arjesta mutta siellä on käsketty vain reipastamaan lasta tai ei ole kommentoitu mitenkään. Koen että en ole saanut sieltä mitään apua. Ap
Olen pahoillani puolestasi, ettet ole saanut kaipaamaasi apua asiaan. Itse yrittäisin päästä juttelemaan lastenpsykologille, mutta jos neuvolassa ei oteta asiaa vakavasti niin en sitten tiedä miten sellaiselle pääsisi ellei itse maksa käyntejä. Minulla ei ole omia lapsia enkä tiedä neuvoloiden toiminnasta, mutta siellä ei välttämättä ole niin asiantuntevia työntekijöitä että heillä olisi ammattinsa puolesta edes valmiuksia ymmärtää syvemmin lasten erityisiä tarpeita ja poikkeavuuksia vaan tuputetaan vain ohjeita, jotka keskivertolapselle toimivat.
Toki netistäkin löytyy varmasti tietoa aiheesta, jos jaksaa itse paneutua asiaan. Jos englanti sujuu niin vielä paljon enemmän ja ehkäpä voisi googletella josko joku muukin olisi kysellyt samasta asiasta. Ehkä netin kautta voisi myös saada ammattilaisilta vastauksia joltain psykologia-aiheiselta foorumilta? Tosin ei tuo lapsesi tilanne sinänsä mielestäni mitenkään kovin akuutilta kuulosta ja voi hyvin olla että on vain itsestään ohi menevä vaihe, joka liittyy lapsen tämänhetkiseen kehitysvaiheeseen. Huolestuisin enemmän jos alkaa näkyä muunkinlaisia oireita, esim. yökastelua, syömis- tai ruoansulatusvaikeuksia, erityistä itkuisuutta tai huolestuttavaa käytöstä joka ilmenee muulloinkin tms. Lapsilla psyykkiset ongelmat ilmenevät usein psykosomaattisesti.
Mutta tosiaan en ole mikään asiantuntija, olen vain perehtynyt jonkin verran itse psykologiaan, mutta enemmän muihin osa-alueisiin kuin kehityspsykologiaan. Voimia kuitenkin sinulle ja toivottavasti löydät apua ja lapsen tilanne helpottuu, ihanaa kun välität näin paljon lapsestasi!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Alat käyttämään sanoja "odota", "ei", "en ehdi nyt" ja teet ne asiat mitä olet tekemässä, jos tenava itkee ja huutaa tästä syystä niin älä kiinnitä huomiota, jos hän lyö tai muuta vastaavaa komenna häntä, vie vaikka huoneeseensa rauhoittumaan tai mikä sitten on teillä käytäntönä.
Tuo takiaisvaihe kuuluu ikään, mutta älä rupea silti olemaan jatkuvasti lapsessa kiinni, juuri omia rajoja hän etsii ja testaa mitä aikuiset ovat valmiit hänen ehdoilla tekemään.
Alue: Aihe vapaa
Up