Osaatteko olla vihaisia?

Kaikissa ihmissuhteissani en. Miehelle kyllä pystyn näyttämään tuneetni, tiedän, että hän ei hylkää. Muissa tilanteissa omia rajoja on pitänyt opetella pitämään, ja siinä olen kehittynyt, mutta varsinaisesti vihaa on vaikea näyttää. Tosin, onneksi harvoin on tilanteita, joissa varsinaisesti tuntee VIHAA. Enemmänkin juuri suojelee itseäään yliastumisilta ja hyväksikäytöltä omista rajoista kiinni pitämällä. Omaa lasta kohtaan tunnistan myös, että on vaikeaa olla vihainen, jos tämä  perseilee. Helposti suojelee, ymmärtää ja hyväksyy kaikenlaista, koska epäonnistumisen tunne on sen verran suuri, että ei halua nähdä sitä. Joskus kuitenkin lastakin kohtaan pitäisi saada olla vihainen, jos tämä käyttäytyy todella moukkamaisesti. Ehkä pelkään, että lapsi ei kestäisi sitä? (kyseessä nuori aikuinen)

Enpä oikein, pienen hetken.

Tosin sen jälkeen en mahdollisesti ole enää kyseisen ihmisen kanssa tekemisissä. On ollut ns kavereita jotka ovat tuoneet vain draamaa. En halua sellaista elämääni.

Viha on kuluttava tunne.

En muista koskaan ilmaisseeni vihaisuutta ilman, että olen itkenyt samalla. En osaa ilmaista puhdasta vihaisuutta. Sen takia välttelen konflikteja.

Yksikseni, sisäisinä ajatuksina ja tunteina, vihaisuus ei ole minulle ongelma. En välttele vihaisuutta aiheuttavien asioiden, ilmiöiden ja kokemusteni ajattelua eikä minulle ole vaikeaa myöntää itselleni, jos olen vihainen. En myöskään välttele vihaisien ihmisten tekstejä ja videoita, vihaisuutta käsitteleviä tarinoita jne.

Ongelma on vain se vihaisuuden ilmaiseminen toiselle ihmiselle, konfliktitilanne.

Osaan minä, mutta enää ole syytä, kun ei tarvitse enää töissä käydä.

Mies eikä koira aiheuta vihan tunteita😘

Miehen kanssa kerään sisälleni kylmää raivoa ja sitten loppujen lopuksi se purkautuu niin että huudan ja kiroilen ja heittelen astioita ja muita tavaroita säpäleiksi. En kuitenkaan sanallista miksi olen vihainen. Ennen en osannut ilmaista vihaa ollenkaan.

En todellakaan. Minut on kasvatettu tyypilliseksi alistuvaksi ja mukautuvaksi naiseksi.

Vain miehelleni.  Muiden kohdalla salaan kaikki negatiiviset tunteeni, mikä ei ole hyvä juttu tai mistä ei seuraa hyvää.

En kyllä osaa. Enintään itken ja nikottelen ja sitten hävettää kun käyttäydyn kuin pieni lapsi enkä saa sanottua "lopeta, tuo on ääliömäistä, minua suututtaa" tai mitä nyt ikinä haluaisinkin vihaisesti sanoa.

En osannut kai lapsenakaan. Joko mökötin, sulkeuduin tai lähdin pois. Olen riidellyt vain pari kertaa elämäni aikana ja sekin on ollut sellaista hyyyyvin kevyttä "minä haluan heseen, mutta sinä kiinalaiseen, höh".

Ainoastaan mieheni kanssa osaan joten kuten olla vihainen, silloinkin 9/10 kerroista itken tai en ilmaise ajatuksiani ja olen hiljaa ahdistuneena.

Mutta yleistähän tämä on, ei se tunteiden ilmaisu helppoa ole! Minua auttaa se, että osaan kuitenkin itse itselleni sanoittaa ja selvittää tunteitani. Eikä minulla ole haitallisia selviytymiskeinoja, kuten alkoholi tai katkeruus tms.

Minä olen harvoin vihainen, mutta jos joskus olen, olen yleensä raivoissani eikä siihen tarvita osaamista. Tunne tulee selkäytimestä ja saattaa viedä mukanaan todellisuudentajun.