Mistä elämänhalua kun ei koskaan ole ollut?

Vierailija kirjoitti:

Kun sanoo tätä ihmisille, niin miksi eivät voi hyväksyä mun tunteemuuksia ja mielipide? Miksi ei uskota kun sanon näin?

Ei uskota, koska on älyttömästi tolloja jotka vain jankkaa "Kaikki nyt jotain haluaa! Jotain päämääriä pitää olla, on varmasti! Pitää vain pyrkiä kohti päämääriään! Pitää vain jatkaa! Sitä se elämä on!"

Valitettavasti 99,9% mielenterveysalan työntekijöistä on tuollaisia tolloja. He eivät ikinä voi uskoa että on täysin elämänhaluttomia ihmisiä, vaikka tälläkin palstalla meitä on vaikka kuinka paljon.

Joku saattaisi sanoa sulle diagnoosiksi vaikkapa ADD tai ehkä ADHD. Sellainen "krooninen motivaation puute" katsotaan usein osaksi ADD:ta. Mielestäni tuo on potaskaa.

Käsittääkseni pitkittynyt stressi voi pysyvästi tuhota aivojen mielihyväjärjestelmän. Tai voihan sen tuhota muullakin tavoin, esim erittäin vahvoilla päihteillä. Mutta joka tapauksessa, kun mielihyväjärjestelmä on syystä tai toisesta tuhoutunut niin eipä sitten enää mikään innosta. Elämä jatkuu mutta mitään hyvää oloa ei enää tule. Tyhjä elämä.

Itse kärsin nuorena tuosta paljon. Yritin vimmatusti saada itseäni taas henkiin. Se oli aivan kamalaa. Mitä enemmän yritin sitä enemmän kärsin. Lopulta olin niin loppuunpalanut että oli vain pakko lopettaa yrittäminen.

Nyt ymmärrän että kun kerran elämänhalu on kuollut niin ei sitä enää henkiin saa, eikä kannata edes yrittää saada. Pitää tehdä juurikin päinvastoin. Tai siis ainakin minä teen päinvastoin ja tähän mennessä tulokset ovat hyviä. Siis, en yritä aktivoida aivojani, en yritä saavuttaa mitään, en yritä saada jonkinlaista elämisen tunnetta sisääni. Vaan päinvastoin: sammutan itseäni, pidän itseäni sammuksissa.

Pidän aivojani sammuksissa, unessa, horroksessa. Aina vain syvemmällä horroksessa, aina vain pidempään. Hitaammin, vähemmän, tyynempää, uneliaampaa, rauhallisempaa.

Taipumus huonotuulisuuteen voi olla ihan synnynnäinen temperamenttipiirre.

Jos terapia on loppu, hakeudu uudestaan. Ehkä tarvitset sen diagnoosin? Ei tarvitse ajatella, ettei enää tarvitse mitään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun sanoo tätä ihmisille, niin miksi eivät voi hyväksyä mun tunteemuuksia ja mielipide? Miksi ei uskota kun sanon näin?

Ei uskota, koska on älyttömästi tolloja jotka vain jankkaa "Kaikki nyt jotain haluaa! Jotain päämääriä pitää olla, on varmasti! Pitää vain pyrkiä kohti päämääriään! Pitää vain jatkaa! Sitä se elämä on!"

Valitettavasti 99,9% mielenterveysalan työntekijöistä on tuollaisia tolloja. He eivät ikinä voi uskoa että on täysin elämänhaluttomia ihmisiä, vaikka tälläkin palstalla meitä on vaikka kuinka paljon.

Joku saattaisi sanoa sulle diagnoosiksi vaikkapa ADD tai ehkä ADHD. Sellainen "krooninen motivaation puute" katsotaan usein osaksi ADD:ta. Mielestäni tuo on potaskaa.

Käsittääkseni pitkittynyt stressi voi pysyvästi tuhota aivojen mielihyväjärjestelmän. Tai voihan sen tuhota muullakin tavoin, esim erittäin vahvoilla päihteillä. Mutta joka tapauksessa, kun mielihyväjärjestelmä on syystä tai toisesta tuhoutunut niin eipä sitten enää mikään innosta. Elämä jatkuu mutta mitään hyvää oloa ei enää tule. Tyhjä elämä.

Itse kärsin nuorena tuosta paljon. Yritin vimmatusti saada itseäni taas henkiin. Se oli aivan kamalaa. Mitä enemmän yritin sitä enemmän kärsin. Lopulta olin niin loppuunpalanut että oli vain pakko lopettaa yrittäminen.

Nyt ymmärrän että kun kerran elämänhalu on kuollut niin ei sitä enää henkiin saa, eikä kannata edes yrittää saada. Pitää tehdä juurikin päinvastoin. Tai siis ainakin minä teen päinvastoin ja tähän mennessä tulokset ovat hyviä. Siis, en yritä aktivoida aivojani, en yritä saavuttaa mitään, en yritä saada jonkinlaista elämisen tunnetta sisääni. Vaan päinvastoin: sammutan itseäni, pidän itseäni sammuksissa.

Pidän aivojani sammuksissa, unessa, horroksessa. Aina vain syvemmällä horroksessa, aina vain pidempään. Hitaammin, vähemmän, tyynempää, uneliaampaa, rauhallisempaa.

Jatkoa...

Ei pidä taistella tuulimyllyjä vastaan, sillä vain satuttaa itseään. On mahdotonta saada itsensä taas henkiin, joten ei tule yrittää. Ei pidä yrittää puskea läpi harmaan kiven.

Sosiaaliset tuliset erittäin elinvoimaiset ihmiset usein taistelevat muita ihmisiä vastaan. Sillä lailla he satuttavat muita. He ovat ristiriidassa muiden kanssa.

Me sisältä sammuneet taistelemme turhan usein itseämme vastaan. Sillä lailla satutamme itseämme. Me olemme ristiriidassa itsemme kanssa.

Älä ole ristiriidassa itsesi kanssa, älä luo sisäistä konfliktia. Sinulla ei enää ole mahdollisuutta sisäiseen elämään. Sisäinen perustilasi on nyt se että olet sammunut. Joten salli itsesi pysyä siinä sammuneessa tilassa, yhä syvemmällä sammuksissa, täysin sammuksissa.

Meidän tulee oppia elämään omana itsenämme. Mielemme perusta on sammunut. Siksi myös ajatustemme, pyrkimystemme, tunteidemme, toimintamme, puheidemme ja kaiken muunkin tulee olla sammuksissa.

Ei tämä toimintaperiaate luo onnea. Mutta se minimoi kärsimyksen. Minimoi tietoisuuden tilastamme.

Itsetietoisuus on kirous. Sinä voit sammuttaa sen. Sinun ei tarvitse tietää että olet sammunut. Sinun ei tarvitse tietää mitään.