Suuritarpeisten vauvojen äitejä?

Nyt vasta jälkikäteen olen älynnyt, että meidän esikoinen oli hyvin suuritarpeinen vauva. Ei viihtynyt kuin sylissä ja kantoliinassa, itki etenkin yöt läpeensä 1-vuotiaaksi. Jo ruuanlaitto ja siivous tämän lapsen kanssa oli hankalaa.

Lapsi on nyt 3-vuotias ja nyt uhmaiän aikana myös hyvin suuritarpeinen. Nukkumiset ovat hankalia, lapsi heräilee yöllä uhmaamaan, päivisin uhmaa raivokohtauksillaan.

Onko kellään kokemuksia helpottuuko tällaisen vauvana ja uhmaikäisenä hyvin suurtarpeisen lapsen kanssa elo kun lapsi lähenee kouluikää?

Meillä on selkeä kasvatuslinja ja ainakin kuopus näyttäisi olevan hyvinkin tyyni tyyppi, joten en nyt pelkästään kasvatusta tästä syyttäisi.

"Onko kellään kokemuksia helpottuuko tällaisen vauvana ja uhmaikäisenä hyvin suurtarpeisen lapsen kanssa elo kun lapsi lähenee kouluikää?"

Meillä ainakin helpotti. Tuntui siltä, että kun lapsen elinpiiri iän myötä laajeni ja elämään tuli lisää haasteita, se teki hyvää.

Mahavaivojen vuoksi jätin ruokavaliostani sellaiset ruoat, jotka yleisimmin aiheuttavat vatsavaivoja. Käytimme cuplaton tippoja. Vauva röyhtäytettiin aina kunnolla ja kanniskeltiin paljon mahallaan. En oikein muuta osannut asialle tehdä, kun neuvolassakin sanottiin, että on normaalia ja ohimenevää. Enkä heti edes tajunnut, että kaikki vauvat ei ole tällaisia.

Uniin meillä lopulta auttoi tassu-unikoulu ja omaan huoneeseen siirtäminen 7 kk iässä.

ap.

Ihan oikeasti: terve vauva EI itke koko aikaa.

AP:n vauva kuulostaa ihan omiltani, joilta ensimmäiseltä löydettiin allergiat vasta 1,5v:nä, kun olin uskonut neuvolan vakuuttelut siitä, että "kaikki vauvat itkee"...

ja kuopukselta huomattiin refluksi onneksi jo vähän aikaisemmin. Eli nyt mars tutkimuksiin ja heti niin elämä muuttuu paljon helpommaksi.

[quote author="Vierailija" time="13.05.2014 klo 14:52"]

Ihan oikeasti: terve vauva EI itke koko aikaa.

AP:n vauva kuulostaa ihan omiltani, joilta ensimmäiseltä löydettiin allergiat vasta 1,5v:nä, kun olin uskonut neuvolan vakuuttelut siitä, että "kaikki vauvat itkee"...

ja kuopukselta huomattiin refluksi onneksi jo vähän aikaisemmin. Eli nyt mars tutkimuksiin ja heti niin elämä muuttuu paljon helpommaksi.

[/quote]

Niinpä, meillä tämä jäi mysteeriksi. Ensimmäinen lapsi oli meillä se vaativa. Niitä kuuluisia kokonaisia yöitä sai hänen kohdallaan odottaa lähes kolme vuotta ja jälkeen päin ajateltuna kaikenlaisia allergioihin viittaavia merkkejä oli lähtien siitä, että ruoka tuli suoliston läpi lähes sulamattomana.

Mutta kun on tarpeeksi väsynyt, ei vain pysty enää toimimaan. Kyllä sanoin asiasta neuvolassa ja jossakin yleisessä verikokeessa käytiin, joka ei mitään edes näytä.

Lyhyesti: kolmen kuukauden koliikki, päiväunien rikkoutuminen 2 kk iässä, yöunien huonominen alkaen 4-5 kuukauden iästä pahin vaihe n. 7 kk - 2 vuotta, jolloin herätys vähintään kerran tunnissa ja yön kokonaiskesto 7-8 tuntia aikavälillä klo 20.00-4.00. Järkyttävä eroahdistus ja kiinniroikkuminen äitissä alkaen n. 7 kk iästä. Pahimmillaan myös isää huudettiin koko ilta työn jälkeen. Vierastaminen väheni joskus 2 v.  sille tasolle, ettei äitissä tarvinnut koko aika roikkua.

Rankalta kuulostaa teidän pikkuvauva-aika! Meidän vauvaa ei nyt tuohon verrattuna voi suuritarpeiseksi kutsua, mutta oli meilläkin se, ettei vauva todellakaan hereillä ollessaan istuskellut sittereissä tai köllinyt lattialla. Sylissä piti olla, ja aika paljon piti hytkytellä. Vauva alkoi olla lattialla vasta siinä vaiheessa, kun oppi vähän liikkumaan, eli siinä 7-8 kk:n iässä.

Mutta muuten arki oli erilaista, vauva oli pääsääntöisesti tyytyväinen, nukkui ihan hyvin ja oli helppo ottaa mukaan joka paikkaan.

Mun "vauva" on jo 1v7kk, mutta vastaan, koska ap:n viesti oli kuin meidän vauva-ajasta. Suuritarpeinen vauva siis täälläkin, tosin syitäkin vauvalla oli itkuihin, nimittäin lukuisat allergiat ja refluksi. Ekat puoli vuotta oli yhtä huutoa ja vauva nukkui 15-30 minuutin pätkissä, sylissä. Todella rankkaa aikaa. Hoidin yöt vauvaa yksin, koska mies oli paljon työmatkoilla, enkä tajua, miten oikein jaksoin. Päivisinkin oli tietysti yksin, mutta meillä on kouluikäinen esikoinen, joka auttoi sen verran, että pääsin välillä edes suihkuun.

Puolen vuoden iän jälkeen elämä helpottui hieman, koska allergiat alkoivat olla selvillä ja oireet saatiin sen verran kuriin, että vauva alkoi nukkua öisin jo 1-2 tunnin pätkiä. Päiväunia ei nukkunut edelleenkään ennen kuin 9 kk:n iästä eteenpäin. Yöunet pitenivät tuosta vasta 1-vuotispäivän jälkeen, mutta vielä 1,5-vuotiaanakin taapero heräili jopa viisikin kertaa yössä. Nyt on onneksi jo muutama kokonainen yökin nukuttu, mutta olen vieläkin niin väsynyt, että en tiedä, helpottaako tämä väsymys koskaan :( Lisäksi meillä on ollut riesana lapsen infektiokierre, joka alkoi puolivuotiaana. Kerran kuukaudessa vähintään on lapsi kipeänä. Mutta ehkä tämä tästä vielä helpottuu :)

Tsemppiä ap ja muut suuritarpeisten vanhemmat!

Pakko kysyä ap kun viestissäsi lukee "neuvolassa sanottiin että mahavaivoja"niin mitä teit asialle? Sivuutit nuo mahavaivat kokonaan ja valittelet kun on niin suuritarpeinen? Ainakaan niiden hoidosta et kilometritekstissäsi sanallakaan puhunut.

;Meillä on suurperhe. Kaksi nuorintani on parkunut kaikkialla muualla paitsi sylissä ja sylissäkin hyvin paljon. Toista kannettiin 6kk ja toista 7kk. Ikäeroa heillä on vain 11kk, joten voi kuvitella miten raskaaksi ensimmäiset vuodet kävivät. Kumpikin heräsi 15min-30min välein läpi yön tuonne 3-4 -vuotiaaksi, joten olimme lopulta ihan sekaisin unenpuutteesta ukon kanssa.

Selvisimme kai hengissä vuorottelusysteemillä, eli toinen heräsi yhden lapsen itkuun, toinen nuorimman. Lisäksi vuorottelimme kokonaisten nukkumisöiden kanssa silloin kun alkoi järki lähteä: toinen vain valvoi läpi yön, kun toinen nukkui. Paikkailimme yöunia myös päikkäreillä vuorotellen. Vietimme aikaa sairasteluiden ja tutkimusten takia myös sairaaloissa. Rupesin sen valvomisen myötä mm. kutomaan öisin.

Lasten itkut ja valvomiset alkoivat tasoittua 4-5 -vuotiaina, mutta he ovat aina heränneet hurjan aikaisin unilääkkeestä huolimatta. Yleensä 4.20. Nyt rytmi onkin jo ihan ok, koska nousevat 5.20-6.30 välillä. Kummastakin on kasvanyt hurjan iloisia ja aurinkoisia pieniä koululaisiam, itkukiintiö on täytetty.

No joo, omaa lastani kutsuin vauva-aikana paljon vähemmän korrekteilla termeillä kuin "suuritarpeinen" mutta varmaan tarkoittaa samaa asiaa. ;)  Meillä lapsi oli siis sellainen, että räväytti päivän ikäisen synnärillä suuret silmänsä apposen auki, oikaisi vemmelsäärensä ja alkoi karjua. Ja karjui ekat 9 kuukautta jotain vauvajuttujaan, milloin vatsaa, milloin infektiota ja milloin sitä että tätä lasta on aina potuttanut olla vauva. Mikään ei auttanut, allergioita ei ollut,  ja meillä oli koko suku värvätty kanniskelemaan pientä parkulaista, kun jossain vaiheessa vaan tuntui siltä että omat paukut alkaa olla loppu. Yksivuotiaana alkoi jo eka kunnollinen uhmaikä. Lapsi nukkui ekat 700 yötä (juuh, laskin) niin että joka yö oli vähintään 8 herätystä joista yksi pitempi, jolloin lapsi oli ensin heräteltävä kunnolla ja sitten nukutettava uudelleen, tai sitä levotonta unta ei saanut katkaistua koko loppuyönä.

Ja näin sitä on menty sitten samaa ripeää ja äänekästä tahtia nämä viimeiset kolme vuotta. Lapsi on erittäin voimakastahtoinen ja herkkä, ja myös uskomattoman sinnikäs. Siis sellainen lapsi, jonka kanssa äidin (ja isän) pitää monta kertaa päivässä vetää rauhallisesti henkeä ja laskea kymmeneen, että jaksaa taas opastaa, ohjata, olla jämäkkä ja kuitenkin rakastava ja lempeä. Jos tämä lapsi olisi syntynyt ensimmäiseksi lapseksi, meillä olisi tasan yksi lapsi. :D

Mutta siis, onnea ja menestystä ap sulle. Huumorilla selviää tällaisen lapsen kanssa, ja jos ei selviä, niin ei sekään mikään maailmanloppu ole. Ja toisaalta, usein nämä sinnikkäimmät ja levottomimmat vauvat oppivat nopeasti kaikenlaista ja ovat usein näppäriä ja kokeilevia lapsia.

Meillä on hyvin paljon samankaltaisuutta kuin kutosella. Tosin mun vauva on jo kymmenen vuotias. Ainakin meillä nämä tarpeet eivät ole koskaan vähentyneet, ovat vaan muuttaneet muotoaan. Vauvana oli yöllisiä heräilyjä jopa kymmeniä, nykyisin kun nukutaan hyvin, otetaan matsia sitten päivisin.

Lapsi on erittäin voimakastahtoinen, mutta myös hyvin älykäs ja suhtautuu moniin asioihin erittäin kriittisesti. Lapsi on myös perusluonteeltaan aika negatiivinen, ei suinkaan mikään päivänpaiste. Ja kyllä, meillä on muitakin lapsia, joten vertailukohtaa löytyy.

Tässä sitä yritetään päivästä toiseen jaksaa, välillä vain on hyvinkin raskasta. Lapsuuden infektiokierre ja allergiaongelmat ovat toki tuttuja ja hyvinkin raskaita asioita, mutta eipä se ole kovin helppoa nytkään. Muistan jossain vajaan kahden vuoden iässä lyhyen, muutaman viikon ajanjakson, jolloin lapsi oli hyväntuulinen ja nukkui myös hyvin, mutta siitäkin on jo kahdeksan vuotta aikaa.

Ilman muuta oisin tehnyt enemmän lapsia, jos tämä olisi ollut helpompaa. Masennusoireet ja itsesyytökset, hulluimpana aikana jopa itsetuhoisat ajatukset on läpi käyty. Muutama yksityiskohtaisiin on jäänyt erityisen hyvin mieleen, ihan kuten aloittajallakin.

Kiitos että jaatte kokemuksianne! Omani ovat suht helppoja joten on ihan hyvä lukea toisenlaisesta arjesta. Ei nouse hattuun "hyvä äitiys" vaikka lapsethan ne tässä helppoja ovat. .

Seiska tässä vielä. Kaiken kukkuraksi olen tehnyt työtä ammattikasvattajana 90-luvun lopusta asti ja nähnyt luonnollisesti vaikka minkämoista, kokemuspintaa on siis kertynyt. Silläkin perusteella voin väittää omasta kymmenvuotiaasta, että ei ole ihan helppo tapaus kyseessä.

Mutta kyllä syyllisyys ja epäonnistumisen tunne on aika ajoin ollut musertava, vaikka toisaalta tiedän tehneeni myös paljon oikein, sillä ilman omaa esimerkkiäni en jaksaisi millään uskoa, että lapsi olisi monessa asiassa niin kehittynyt kuin nyt on. Tosin sekään ei aina ole pelkästään positiivinen juttu, minkä olen sekä äitinä että kasvattajana muutenkin huomannut.

Olisin voinut kirjoittaa sun tekstin ap :) Mun vauva oli ihan samanlainen!  Nykyään on älykäs, äänekäs, voimakastahtoinen leikki-ikäinen. Herättelee edelleenkin öisin.

Kylläpä teillä on hankalaa vauvan kanssa. Miehen kanssa mulla oli hankalaa ja ero tulikin muutaman vuoden päästä. Helpotti.

Kaksi mun kolmesta lapsesta on suuritarpeisia, esikoinen ja kuopus. Varsinkin esikoisen kanssa oli rankkaa, koska olin nuori äiti, ja pelkästään ikäni takia kyseenalaistettiin useinkin kykyni hoitaa lastani. Naapuri teki ls-ilmoituksen, koska epäili mun pahoinpitelevän vauvaa, "kun se itkee kaiket yöt ja äitikin on niin nuori", lainaus suoraan ilmoituksesta. Kun kävin lääkärissä vauvan kanssa, koska olin itse huolissani lapsen itkuista, kolme neljästä lääkäristä tokaisi heti, kun kerroin miksi olimme tulleet, että me nuoret äidit olemme niin yliherkkiä, vauvat nyt vaan itkee ja se vaan pitää kestää. Meillä ei ollut eikä ole juurikaan turvaverkostoa ja hoitoapua, joten kahdestaan miehen kanssa hoidettiin, minä enemmän koska miehen piti pystyä tekemään opintoja sekä käymään töissä. Molempien kohdalla 7kk iässä oltiin eron partaalla ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että ainoa tapa saada "lomaa" lapsista olisi ollut ja on edelleenkin se, että vanhemmat asuvat eri osotteissa ja kun lapset ovat toisen luona, toisella on vapaata. Esikoisen kanssa asuimmekin 3kk eri asunnoissa, mutta päädyimme palaamaan yhteen. Kuopuksen kohdalla tätä harkittiin erittäin tarkkaan, mutta kun tajuttiin, ettei käytännössä ole mahdollista molempien asua samalla asuinalueella, isompien lasten kerhot, harrastukset ja koulu olisi sen kauempana asuvan vaikea hoitaa. Ja toisaalta, jos eroon olisi päädytty, tällä kertaa sen olisi todella pitänyt olla lopullinen, koska isompia lapsia ei olisi voinut hämmentää ja sekoittaa edes takas vaivaamisella, muuttamisella ja ollaan-eiolla -touhulla. Niinpä päädyttiin odottamaan, että yöt sujuu nukkuen, ja jos sitten vielä halutaan erota, tehdään se.

Lasten kanssa on ollut raskasta, ja vaikka vauva-ajan touhut on jo mennyttä, ei se suuritarpeisuus ole mihinkään kadonnut. Vielä raskaampaa kaikesta on tehnyt se surullinen tosiasia, ettei tukiverkkoa ole, ja sen lisäksi edes miehen kanssa ei ole pystytty eikä vieläkään pystytä yhteistyöhön. Eletään sovussa rinnakkain, kunhan en vaivaa miestä murheillani, kaipaa tukea tai kannustusta enkä yritä jakaa vanhemmuutta. Mies kyllä hoitaa kotitöitä ja lapset, kun on pakko, mutta emme keskustele ajatuksista, suunnitelmista, toiveista tai mistään muustakaan kauppalistaa isommasta asiasta. Erkaantuminen alkoi esikoisen myötä, ja kuopus taisi lyödä viimeisen naulan tähän arkkuun. Enempää lapsia meille ei tule, mikäli se minusta riippuu.

Tutulta kuulostaa monelta osin. Meiän kuopus täytti juuri 1v, ja edelleen on vaativa tapaus, vaikka onneksi on osaltaan helpottanutkin. Ensimmäinen vuosi on ollut täynnä valvomista, kovaa itkua, kantamista, hyssyttelyä.. Olen ollut aivan poikki, koska vauva ei huolinut lainkaan tuttia tai suostunut syömään tuttipullosta, ja hysteerinen itku rauhottui ainoastaan imettämällä. Vaan onneksi sillä kuitenkin! Vaikka tämä taapero on edelleen nykysin vaativa, niin on myös todella valloittava ja ihana tapaus, mutta enpä muista koskaan olleeni yhtä väsynyt kuin tämän viimeisen vuoden aikana. Hän reagoi tosi voimakkaasti kaikkeen, eikä tosiaan ole suostunut nukkumaan vieraassa paikassa kyläillessämme sitä vähääkään mitä kotona öisin. Päiväunet on onneksi sujuneet aina melko hyvin, mikä on auttanut minua jaksamaan. Luulin, että esikoinen oli aikoinaan suht vaativa ja temperamenttinen vauva/taapero, mutta nyt olen huomannut että eipäs ollutkaan. :) Esikoinen olikin yllättävän mukautuva ja helppo, hänen kanssaan esim. matkustelu sujui loistavasti, eikä unet kärsineet pienistä muutoksista.

Meilläkään ei ole apua isovanhemmista ollut, on kyllä välillä niin ottanut päähän, että eivät ole halunneet olla apuna vaikka väsyttävimpinä aikoina kerroin kuinka väsynyt olen :( ja tietävät kyllä kuinka vaativa vauva meillä on ollut. Onneksi mies osallistuu lastenhoitamiseen sen minkä reissutyöltään ehtii, ja olemme tukeneet toisiamme, vaikka välillä on meinannut parisuhde ratkeilla liitoksistaan tähän parkumiseen, hyssyttelemiseen ja valvomiseen. 

Jaksamisia sinne, ihanaa että teiän arki tuntuu jo helpommalta ja osaat siitä nauttia! Itsekin välillä oikein hämmennyn, kun mietin, mistä sitä onkaan tässä vuoden aikana selvitty, vaikka vieläkään ei arki kovin kevyttä ole. Ihana ja niin rakas lapsi kuitenkin tietysti, se naurun räkätys ja märkä pusu kyllä palkitsee ja auttaa jaksamaan niitä toisenlaisiakin hetkiä! <3

Meillä on nyt toinen suuritarpeinen vauveli, ikää pian 9 kk ja vaikeaa on vieläkin..Esikoinen oli myös, yhtä huutoa jos piti olla lattialla, yöt todella katkonaisia (heräili yli 10 krt/yö 1,5v asti) ja vierasti muita ihmisiä niin, että kiljui itsensä uneen vieraat kasvot nähdessään. Vieläkin hyvin arka ja herkkä, esim kaikki lastentapahtumat hänelle silkkaa paniikkia. Kuopuksemme (nyt siis 9kk) nukkuminen vieläkin vaikeaa, illat venkoilee ja itkee unissaan, päiväunia ei meinaa nukkua millään, 15 min jo luksusta..Välillä mietin, olenko tehnyt jotain itse kasvatuksessani/äitinä väärin, kun molemmat niin haasteellisia. Olen pitänyt syliss ja lohduttanut, jutellut, laulellut ja lorutellut, kannustanut ja kehunut..Luulisin, ettei vuorovaikutuksessamme ole mitään vikaa..Molemmilla oli todella paha koliikki ja kuopuksella todettiin maitoallergia. Olen itse todella poikki ja masentunut, olen hakenut apua jaksamiseeni. Nyt panikoin, kuinka masennukseni vaikuttaa mahdollisesti lapsiin..

Niin tuosta avun hakemisesta vielä. Itse olen hakenut vaativan lapsemme kanssa apua kaksi kertaa, molemmat niistä päätyivät onnettomasti. Neuvolassa vauva-aikana ja lapsen ollessa eskarissa. Neuvolassa en saanut mitään kättä pidempää, allergiaepäilykin ohitettiin "ei voi kyllä olla" -tokaisulla, vaikka loppujen lopuksi kolme vuotiaana todettiin laajat allergiat mm. kaikki kotim. viljat, soija, kananmuna ja maito.

Toisaalta taas eskari-iässä haimme apua perheneuvolasta, jossa meidät otti vastaan parikymppinen vastavalmistunut sosionomi :) Aikoi palata asiaan ja soittikin vuoden päästä sitten uudelleen :) Emme menneet enää. Jotenkin tähän turtuu, siihen tunteeseen, että yhden kanssa on vaikeaa ja hankalaa. Ja se on sitä Aina :(

Seiska

Mulla on jo aikuinen, mutta avasinpa tämän ketjun kun otsikko jo tuntui tutulta. Meilläkin perusruoka-aineallergioita, paljon. On edelleenkin.