Sinä joka olet tehnyt abortin

Asia ei oikein tunnu miltään. Olin nuori ja erittäin vastuuton. Ei kaduta.

Ei harmita enkä juurikaan mieti sitä. Tein abortin koska ei siinä elämäntilanteessa olisi pystynyt elättämään lapsen, koulu kesken ja suht nuori ikä. En kadu koska minulla tuskin olisi tutkintoa ja töitä.

Lapsi olisi nyt 16 vuotias. Nyt on yksi kohta 11 vuotias.

Hyvä näin.

Ei kaduta.
Jos olisin synnyttänyt lapsen siinä tilanteessa olisin varmasti joutunut antamaan sen adoptioon koska en olisi voinut olla sille lapselle äiti.
Jos se lapsi olisi syntynyt, en olisi nyt äiti maailman ihanimmille lapsille.

Abortti vaivasi mua todella paljon sen jälkeen kun sellaiseen nuorena päädyin. Tiesin loogisesti ajatellen, että se oli paras ratkaisu sillä hetkellä, mutta kesti tosi kauan päästä asian yli. Murhetta tunsin asiasta monta vuotta.

Sitten kun tulin raskaaksi 8 vuotta abortin jälkeen ja etenkin kun vauva oli syntynyt, ei abortti ole tuntunut enää niin kamalalta. Tietenkin mielessä on käynyt, että tällainen lapsi siitäkin olisi kasvanut, mutta ei se enää sureta juurikaan.

Nyt keskityn täysillä vain tähän nykyiseen ihanaan elämääni, enkä murehdi turhaan menneitä.

Jouduin tekemään sen miehen (ja muutaman sukulaisen) painostamana viikolla 8. Mies ei halunnut missään nimessä lasta ja muutaman sukulaisen mielestä en ollut tuolloin kykeneväinen kasvattamaan yksin lasta. Tuolloin myöskin asuntoni oli pieni, hieman huonokuntoinen vuokra-asunto (yksiö) hissittömän talon ylimmässä kerroksessa ja minulla oli lapsiin tottumaton koira, joka olisi voinut olla ainakin samassa pienessä asunnossa vaaraksi vauvalle. Olin myös juuri hakenut uutta työpaikkaa.

Mies painosti tosiaan aborttiin voimakkaasti ja uhkasi jättää minut sekä hylätä omalta osaltaan lapsensa. Pelkäsin hieman myös oman mielenterveyteni puolesta ja olin paniikissa, sillä ajattelin, että perusasioiden pitäisi olla jo valmiiksi kunnossa, jos on saamassa lapsen. Kavereita ja ns. turvaverkkoa oli vähän: yksi kaveri, joka ei pidä lainkaan lapsista sekä hieman alkoholisoituneet vanhempani.

Jälkikäteen ajatellen olisin selviytynyt tilanteesta yksinkin ja kadun syvästi aborttia varmaan koko lopun ikäni. Itse kuitenkin olin/olen raitis ja empaattinen ja mulla kuitenkin oli työpaikka, kohtalainen koulutus ja asunto (vaikkakin huonohko). Tekoni oli mielestäni anteeksiantamaton, mutta en saa sitä tekemättömäksi ikinä.

Ei kaduta yhtään. En ole koskaan muutenkaan ollut niitä ihmisiä, jotka pitäisivät aborttia murhana.

Minun kohdallani ehkäisy petti joitakin kuukausia kestäneessä tapailusuhteessa, jolla ei olisi ollut minkäänlaista tulevaisuutta. Miehellä oli ennestään kaksi lasta edellisestä liitosta ja tapailimme ainoastaan aikana, jona lapset olivat äidillään. Kumpikaan ei missään nimessä halunnut uusperheviritelmää ja minä olin muuttamassa parin kuukauden päästä ulkomaille töihin, eikä suhdetta ollut tarkoitus jatkaa sen jälkeen.

Olen itse kasvanut isättömänä, enkä koskaan synnyttäisi lasta tilanteeseen, jossa kaksi aikuista ja toisiaan rakastavaa ihmistä eivät yhdessä lasta toivo. Mies ei olisi halunnut lasta, minä en halunnut hänen kanssaan lasta ja lapsen syntymä olisi vaikuttanut myös miehen jo entuudestaan pahasti avioerosta ja vanhempiensa huonoista väleistä kärsiviin lapsiin. Koen ratkaisuni olleen ainoa oikea siinä tilanteessa.

Nykyisin minulla on kaksi ihanaa lasta miehen kanssa, jota rakastan syvästi. Perheemme tuntuu kokonaiselta juuri näin.

[quote author="Vierailija" time="09.05.2014 klo 19:51"]Asia ei oikein tunnu miltään. Olin nuori ja erittäin vastuuton. Ei kaduta.

[/quote]

Sama.

Ei kaduta. Mulla oli jo lapsi, kun tein abortin. Elämäntilanne ja olosuhteet oli sellaiset, että abortti oli todellakin ainoa ja järkevä vaihtoehto.

Sain myöhemmin toisen lapsen.

Ei tunnu enää miltään, silloin kun tein abortin, surin sitä todella paljon. Tein sen siksi etten halunnut koskaan lapsia. Ei kaduta, kaduttaa lähinnä se, että tein lapsia.

Ekan abortin tein 16-vuotiaana, 20-vuotiaana sain lapsen, toisen abortin tein kun erosin avomiehestä jonka kanssa olin ollut jo silloin 16-vuotiaana, mies oli alkoholisti, olin 25-vuotias. Nykyisen aviomieheni tapasin 26-vuotiaana, sain keskenmenon 29-vuotiaana ja 34-vuotiaana sain kaksoset. Miehellä ei ollut omia lapsia kun mentiin yhteen, ja yhteistä lasta alettiin heti toivoa, mutta tosiaan vuosia meni ennenkuin onnistui. Viisi raskautta ja kolme lasta, en ole koskaan katunut mitään, aina olen tehnyt lasten ja itseni kannalta parhaat ratkaisut.

Ei lapsia kannata tehdä silloin kun ajankohta on epäsopiva, minun lapseni ovat kaikki olleet erittäin toivottuja, ja ne kaksi jotka eivät olleet, eivät ole siitä joutuneet kärsimään. Jokainen syntyvä lapsi ansaitsee syntyä toivottuna tähän pahaan maailmaan.

Oli alaikäinen, ei kaduta en kunnolla edes muista asiaa. Ei kaduta pätkääkään, mies oli väärä ja nyt ihana ydinperhe.

Ei kaduta. Syy oli terveydellinen.

Ei kaduta. Olisi ollut väärä ratkaisu pitää sikiö silloin. Jos nyt haluaa syyllistämään ryhtyä, niin aina kun on kuukautiset, yksi munasolumme kuolee. Tämä nyt sattui olemaan hedelmöitynyt.

Ei kaduta, kun ei ollut vaihtoehtoja.

Minulla diagnosointiin syöpä ja sikiö ei olisi kestänyt hoitojani.