Lue keskustelun säännöt.
Me, joiden ei koskaan pitänyt tehdä lapsia
24.04.2014 |
Niin, onko näillä palstoilla sellaisia?
Itse olen monet vuodet vastannut sukulaisten lasten hankitan uteluihin "En tee lapsia koskaan! Inhoan lapsia!" Luultavasti he lentävät selälleen kun kuulevat raskaudestani...
Olen ihan kohta toisella kolmanneksella, ja tämä on niin vahinko kuin olla voi. Tulin siis raskaaksi vaikka käytin e-pillereitä. Pari ystävää tietää asiasta ja ovat iloisia, koska ovat äitejä jo itsekin. Muille en ole kertonut, enkä tiedä koska kerronkaan...kai se pian pitäisi.
Positiivisen testin tehtyäni mietin aborttiakin, mutta vain "muodollisuuden vuoksi", nyt kun sitä jälkikäteen muistelee. Se ei siis kertaakaan ollut oikeesti todellinen vaihtoehto. Huolimatta lapsivastaisuudesta. Tässä iässä ja elämäntilanteessa se olisi ollut "mukavuusabortti", mitä en omalla kohdallani näköjään pysty hyväksymään. Ei olisi ollut tarpeeksi vahvoja perusteita tehdä aborttia.
Vain muutama päivä positiivisesta testistä vuosin hieman verta, ja ensimmäinen ajatus oli "Voi ei, eihän se nyt vain mennyt kesken?!" Mikä yllätti minut myös täysin. Keskenmenonhan olisi luullut olevan helpotus kaikinpuolin. Joku muu olisi tehnyt päätöksen puolestani, ja olisin voinut jatkaa elämääni kuin ennenkin.
Nyt olen kuitenkin valmistautunut ottamaan elämäni suurimman haasteen vastaan pelonsekaisin tuntein. Miehenikään ei ole "lapsi ihmisiä", mutta tukee minua päätöksessäni.
Monet kerrat on minun suustani kuultu "Tuleehan meistä sitten lopulta kuitenkin onnellisia vanhempia?" tai "muuttuuko tämä odotus iloiseksi jossain vaiheessa?" Siihen ei kukaan voi minulle vastata, mutta mies on ollut kannustava ja uskoo että näin tulee käymään. Ainakin viimeistään kun lapsi syntyy.
Vertaistukea? Vai olenko ainoa laatuani maailmassa? Tekevätkö kaikki muut kaltaisieni abortin? Muuttuuko tämä iloksi joskus? Olenko menettänyt oman elämäni lopullisesti ja ikuisiksi ajoiksi?
Kommentit (19)
Moikka! Itse tulin niin nuorena raskaaksi ja äidiksi, että en edes ehtinyt koskaan ajatella haluanko lapsia vai en!
En tiedä onko kokemukseni yhtään samankaltaisia kuin sinulla!
Itselläni oli koko raskausajan tosi epätodellinen olo lapsen saamisesta! En osannut oikeasti kuvitella itseäni äitinä, silti hetkittäin, kun vauva oli ollut masussa pitkään liikkumatta, minut valtasi pelko siitä, että kaikki ei olisi hyvin!
Sitten lapsi syntyi, en aluksi tajunnut EDELLEENKÄÄN olevani äiti! En tuntenut auurta mullistavaa rakkautta ensimmäiseen pariin kuukauteen vauvan kanssa. Minulla oli vain halu pitää siitä pienestä huolta (Ja olihan se tosi söpökin :) )
Pikkuhiljaa rakkaus sitten syntyi! Eli tämän tekstin tarkoitus oli lähinnä vaan kertoa, että mitä tunnetkin, niin kaikki fiilikset on sallittuja! Kannattaa myös neuvolassa puhua avoimesti omista fiiliksistään niin mahdollinen synnytyksem jälkeinen masennus yms voidaan sulkea pois.
Onnea vauvasta, kaikki menee hyvin! :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse olisin tehnyt abortin tuossa tilanteessa hetkeäkään epäröimättä. Näköjään et sitten todella halunnutkaan jäädä lapsettomaksi, kun sinulla ei mielestäsi ollut tarpeeksi hyviä syitä raskauden keskeytykseen. En nimittäin keksi ainuttakaan parempaa syytä kuin sen, ettei missään tapauksessa halua äidiksi.
Olen mies joka ei koskaan halunnut lasta. Kunnes olin 36-vuotias ja koko elämä tuntui tyhjältä ja siltä, että kaikki on jo tehty ja nähty. Perhetuttumme, vanhanliiton lääkäri sanoi "tehkää lapsia, saatte oikeaa sisältöä elämäänne". Pohdin asiaa muutaman kuukauden ja sanoin vaimolleni, että jätetään ehkäisy pois. Niin teimme. Tärppäsi heti ensimmäisellä kierroksella ja nyt meillä on kuusivuotias lapsi. Elämäni paras muutos, huolimatta erittittäin raskaista parista ekasta vuodesta loppumattomine valvomisineen. En ole katunut kertaakaan.
Hyvin samantapainen tarina minullakin. En jaksa kirjoittaa tähän romaania, mutta niin vain kävi, että lapsi toi mukanaan elämäni suurimman ja kestävimmän onnen, ja ylläripylläri, minusta tuli oikein hyvä äiti. Saattaa olla jopa niin, että kun ei ole mitään ruusunpunaisia ennakko-odotuksia ja suuria suunnitelmia, niin saakin kokea pelkkiä iloisia yllätyksiä. Olin mm. luullut, että lapsen seura olisi tylsää, mutta mitä vielä. Kukaan ei ole ravistellut luutuneita ajatuksiani niin tehokkaasti kuin lapseni. Jos on olemassa korkeampia voimia, niin ne osasivat kyllä lähettää luokseni juuri oikean sielun, juuri oikeaan aikaan. Olen kiitollinen.
Kerrankin asiallinen ja hyvä keskustelu, kiitos. En itse osallistu tähän mutta mukava lukea.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No kai sitä on vaikeaa ennustaa, mutta itselläni äitiys on aikamoista tuskaa. Lapsi ei ollut vahinko, mutta ehkä enemmänkin sellainen "on pystyttävä olemaan äiti jos haluaa tulla otetuksi kunnon naisena." :(
Äitiys sinänsä nostikin huonoa minäkuvaani ja itsetuntoani, mutta on minulle niin rankkaa, että on vaikea sanoa ollaanko plussan puolella vai ei.
Äitiyttä ei kuitenkaan voi enää peruuttaa, joten siihen jotenkin kuitenkin sopeutuu. Ikävintä on ollut huomata, että lapsuudessani äitini aiheuttama paha olo, jonka olemassa olon ensin kielsin ja joka sittemmin naamioitui masennukseksi on värittämässä omaa äitiyttäni. Minulla on siis paha olo, eikä siihen ole helppoa eikä nopeaa ratkaisua.
Ilman lapsia tämä paha olo ei olisi ehkä koskaan tullut esille. Oma äitini kärsi pahasta olosta, siirsi sitä minulle eikä nähnyt että teki niin. Toivon koko sydämestäni, etten tee samaa omille lapsilleni.
Ai niin ja parisuhteelle vanhemmuus on koetinkivi. Se dynamiikka siinä muuttuu. Itse olin ennen lapsia saanut paljon tukea mieheltäni, koska kuten kerroin, olin masentunut. Mieheni on lapsirakas (onneksi) ja on paljon lasten kanssa.
Hyvä asiahan se on, mutta silti minun elämäni meni huonompaan suuntaan lasten tultua, ehkä siksikin, että kun luotan paljon mieheen lastenhoidossa mies ikäänkuin sai kaapin paikan perheessä ja välillä tuntui, että kaikki asiat tehdään miehen päätöksillä lasten ehdoilla, ja aikuisia saa rasittaa ihan niin paljon kuin sielu sietää, eikä miestä enää todellakaan kiinnosta "kynttiläillalliset" (lue minun huomioimiseni) tai raivata aikaa kahdenkeskisyyteen tai minulle, koska hänelle lapset ovat kaikki.
Menimme pariterapiaan, koska kävi niin että minä rakastuin erääseen toiseen mieheen (josta ei onneksi kehkeytynyt mitään) ja saimme käsitellä suhdettamme ja kaikkia muutoksia mitä perhe-elämä on siihen tuonut.
Mutta lasten takia halusin toisaalta, että heidän ehdoillaan mennäänkin, jos mies kerran minua tasapainoisempana ymmärtää sen olevan tärkeää, mutta en tykännyt jäädä ilman huomiota. Pariterapia on kuitenkin tähän auttanut, joten nyt ei enää puutu kuin enemmän omaa aikaa itselle ja edes joskus vapautta tehdä mitä minua huvittaa silloin kuin huvittaa ja se, että paha olo, joka itselleni syntyi lapsuudessa, tulisi käsitellyksi ja heitetyksi romukoppaan.
nro 8
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on kaksi lasta ja olen kauhukseni huomannut, että ajattelen toisesta, että kadun häntä. Olen katkera hänelle koska jouduin hänen erityistarpeidensa vuoksi lopettamaan työssäkäynnin ja sairastuin henkisesti myöhemmin. Siinä missä lapsista toinen tuottaa minulle lähes pelkkää iloa, tämä toinen on ikuinen murheenkryyni; käyttäytyy epäsopivasti, on väkivaltainen, ei sopeudu juuri mihinkään, on todella pienen lapsen tasolla monessa asiassa, ei tunnu oppivan sisäsiistiksi...usein oksettaa hänen tekemät asiansa, ja ärsyttää myös, koska olen tehnyt kaikkeni että niitä ei tapahtuisi ainakaan jatkuvasti. Siinä missä toinen lapsi oppii normaalisti ja ikätasoisesti, tämä toinen ei tunnu edistyvän juuri missään ja kaiken lisäksi on epämiellyttävä käytökseltään.
Näitä tunteita on vaikea purkaa muuten kuin anonyymisti, koska pettymyksen tunteille äitiydessä ei näytä löytyvän sijaa. :( Aina pitää vaan auringon paistaa, pitää jaksaa iloita lapsen jokaisesta virheestä suunnilleen ja lelliä kouluikäistä kuin vauvaa ilman vaatimuksia. En ihmettele, että väsyin. Jos olisin tiennyt mitä elämäni tulee olemaan tämän yhden kanssa, olisin varmaan abortoinut hänet.
Onnea paljon. Sulla on aikaa 9 kk ja koet huokeita tunteita tullessasi äidiksi. Elämä alkaa isolla Eellä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="24.04.2014 klo 21:21"]
Onnea paljon. Sulla on aikaa 9 kk ja koet huokeita tunteita tullessasi äidiksi. Elämä alkaa isolla Eellä.
[/quote] anteeksi kirjoitusvirhe, siis huikeita
En ole koskaan sopeutunut tähän, mutta rakastan lastani. Minulle tuottaa tuskaa kaikki se mitä on lapsenhoidon ohella.
Jos nyt olisin ratkaisun edessä en haluaisi lasta koska en kykene olemaan itseni mielestä riittävän hyvä vanhempi. Kuitenkin ajatus, ettei olisi tätä lasta on kauhea. Enemmän minulle tuottaa tuskaa oma huonouteni kuin oma lapseni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole koskaan pitänyt lapsista eikä mun todellakaan pitänyt koskaan tehdä lapsia. Nyt niitä on 4.
Rakastan omiani, mutta en edelleenkään pidä vieraista lapsista!! En halua kavereiden vauvoja syliin enkä halua jutella vento vieraille kersoille kadulla. Ärsyttää suunnattomasti muiden lasten kitinä ja kiukkuilu!
[quote author="Vierailija" time="24.04.2014 klo 21:21"]
[quote author="Vierailija" time="24.04.2014 klo 21:21"]
Onnea paljon. Sulla on aikaa 9 kk ja koet huokeita tunteita tullessasi äidiksi. Elämä alkaa isolla Eellä.
[/quote] anteeksi kirjoitusvirhe, siis huikeita
[/quote]
Oli tässä varmasti myös ajatusvirhe, sillä ainakin minulla oli vain 6kk aikaa valmistautua äitiyteen;)Mutta onpa tosiaan ihana ketju.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyvin samanlainen tarina. Tulin raskaaksi vahingossa, tilasin abortinkin jo. Raskaushormonit tekivät kuitenkin tepposet enkä voinut tehdä sitä. Loppuraskauden olinkin onneni huipulla (kuten aina raskaana, koin tekeväni tärkeää "työtä", olin tarpeellinen), mutta vauvavuosi sai monesti miettimään että valitsin väärin. Luovuin täysin omadta elämästäni ja koin silti, etten ollut tarpeeksi hyvä äiti. Rakkaus lapseen voitti kun synnytyksen jälkeinen masennus väistyi. Olen saanut kaksi lasta vielä lisää ja olen aidosti sitä mieltä, että he ovat elämäni tarkoitus, ja että lapsettomilta jää jokin tärkeä pala puuttumaan. Ja etten mistään lopulta luopunut, elämä vain muuttui täysin.
Minun ei olisi pitänyt tehdä lasta. Käytännössä päivittäin kaduttaa ja hävettää, että muiden painostuksesta tein lapsen, jonka jouduin sitten täysin hylkäämään miehelle, koska hoitaminen oli liian ahdistavaa.
Vahingossa tulin raskaaksi 33-vuotiaana. Ensin olin varma, että abortti on ainoa ratkaisu, mutta niin vain kävi että synnytin lapsen. Hänen pienenä ollessa kaduin ratkaisuani monta kertaa. Rakastan tietenkin lastani, mutta en oikein koskaan ole sisäistänyt äitiyttäni.
Mä olin aina sitä mieltä, etten vaan halua lapsia. Eksavomies halusi ja erottiin. Tapasin puol vuotta myöhemmin uuden miehen, joka hänkään ei tahtonut lapsia koskaan. Mä aloin kuukauden tuntemisen jälkeen halutakkin lasta enemmän kun mitään muuta ja niin mieskin. 4 kuukautta ajateltiin sen lasten haluumis tunteen olevan ohimenevää ja ajateltiin tilannetta järjellä. Päädyttiin kuitenkin 5 kuukauden tuntemisen jälkeen yrittää lasta. 11kk meni kunnes tulin raskaaksi. Nyt 4 vuotta myöhemmin meillä on 2 ihanaa lasta.
luulen, että meidän kohdalla todellisuudessa oli Se, että ei halunnut lapsia kuin sen tietyn kanssa, vaikkei sitä Sillon tiedostanutkaan.
[quote author="Vierailija" time="24.04.2014 klo 21:19"]Minulla on kaksi lasta ja olen kauhukseni huomannut, että ajattelen toisesta, että kadun häntä. Olen katkera hänelle koska jouduin hänen erityistarpeidensa vuoksi lopettamaan työssäkäynnin ja sairastuin henkisesti myöhemmin. Siinä missä lapsista toinen tuottaa minulle lähes pelkkää iloa, tämä toinen on ikuinen murheenkryyni; käyttäytyy epäsopivasti, on väkivaltainen, ei sopeudu juuri mihinkään, on todella pienen lapsen tasolla monessa asiassa, ei tunnu oppivan sisäsiistiksi...usein oksettaa hänen tekemät asiansa, ja ärsyttää myös, koska olen tehnyt kaikkeni että niitä ei tapahtuisi ainakaan jatkuvasti. Siinä missä toinen lapsi oppii normaalisti ja ikätasoisesti, tämä toinen ei tunnu edistyvän juuri missään ja kaiken lisäksi on epämiellyttävä käytökseltään.
Näitä tunteita on vaikea purkaa muuten kuin anonyymisti, koska pettymyksen tunteille äitiydessä ei näytä löytyvän sijaa. :( Aina pitää vaan auringon paistaa, pitää jaksaa iloita lapsen jokaisesta virheestä suunnilleen ja lelliä kouluikäistä kuin vauvaa ilman vaatimuksia. En ihmettele, että väsyin. Jos olisin tiennyt mitä elämäni tulee olemaan tämän yhden kanssa, olisin varmaan abortoinut hänet.
[/quote]
Voisinpa ottaa tuon lapsesi hoitooni ja kasvatettavaksi. Hn kehittyisi varmasti nopeasti sellaiselle tasolle, mikä on hänelle mahdollinen. Lapsesi tietää, että et halua häntä. Se aiheuttaa hänelle niin suurta ahdistusta ja turvattomuutta, etä on mahdotonta sanoa missä hylätyksi tulemisen tunteen aiheuttama oireilu loppuu ja missä lapsen fyysiset tai fysiologiset ongelmat akavat. Minulla on erityislapsi ja on ylittänyt jo kaikki kehitysennusteet ja loppua ei näy. Lasta rakastetaan ehdoitta ja keskitymme aivojen ongelmien hoitoon.
Mä vannoin jo teini-ikäisestä saakka, että en tee ikinä lapsia, en oikein kestänyt sitä lasten sitovuutta tai meteliä ja perässäjuoksemista (pienempien sisarusten), enkä ollut (enkä ole) ikinä tuntenut mitään vauvakuumetta, vaikka olen nähnyt vauvoja tai pitänyt heitä sylissä. Yleisesti ottaen lapset ovat rasittavia ja epäkiinnostavia, varsinkin muiden mukulat, vaikka osaankin käyttäytyä kyllä lasten kanssa ja pidän mietteeni ominani, kukaan ei arvaisi että ajattelen näin, lapset yleensä tykkää musta...
No, tulin sitten siis vahingossa raskaaksi, ja päätin pitää lapsen. Oli kyllä aika vaikea raskausaika, siis henkisesti, mietin ja itkeskelin että elämäni menee pilalle ja kieriskelin itsesäälissä. En kuitenkaan kyennyt aborttiin.
Äidiksi kypsyminen oli itselleni vaikeaa, ja tuntuu että ekoina parina vuotena en oikein osannutkaan olla hyvä äiti, olin ihan liian itsekeskeinen ja kannoin jotain kaunaa lastani kohtaan, kun elämäni oli nyt pelkkää vaipanvaihtoa ja lapsen sotkujen siivoamista ja yövalvomista. Tuskailin toisinaan myös kovasti sen tunteen kanssa, että tiesin että minun pitäisi olla parempi äiti, ja minun kävi lastani sääliksi...
Pitkä ja kivulias tie, mutta tuli minusta sitten hyvä äiti, ja tein muutamien vuosien päästä vielä toisenkin lapsen. Hänelle onkin sitten ollut jo helpompi olla äiti, ja rakastan lapsiani ja pidän heistä hyvää huolta.
Hirveät kasvukivut se vaan vaati. Paljon itsetutkiskelua ja päätöksiä ryhtyä parempaan ja luopua siitä itsekkyydestä ja mukavuudenhalusta, ja ikäänkuin siirsin syrjään sen "oman elämän kaipuun", jonnekin tuonnemmaksi, kun lapset ovat isoja.
Edelleen on hetkiä, jolloin mietin, että minun ei välttämättä olisi todellakaan pitänyt tehdä lapsia, olen hyvin mukavuudenhaluinen nainen, lasten jutut eivät minua niin kauheasti kiinnosta, leikkiminen on ihan tuskaa, hajoan välillä myös kaikkien "oikeiden ongelmien" alle (tuntuu siltä) mitä lapsista aiheutuu, siis että tuskailen joinakin hetkinä sitä, miten he pärjäävät täällä maailmassa, jossa on niin paljon pahuutta yms. Lapset, ja rakkaus lapsiin, niin paljon kuin se iloa tuokin, tuo myös vastuuta ja "pelkoja".
Mutta tsemppiä ap, eiköhän susta hyvä äiti tule, kirjoittelemasi perusteella olet jo paljon pidemmällä äidiksi kypsymisessä, mitä minä olin omana ekana raskausaikanani... ja mustakin tuli kuitenkin sitten ihan riittävän hyvä äiti. Toivon mukaan. :)