Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Uusien ystävien myötä tajusin etteivät vanhat ystävät välittäneet paskaakaan minusta
07.12.2020 |
Olen jo pidemmän aikaa tuntenut outoa jännitettä vanhojen ystävieni kanssa ja tapaamiset ovat harventuneet huomattavasti. Ei tunnu löytyvän enää sitä yhdessä olemisen rentoutta ja mukavaa helppoa tekemistä yhdessä. Kaikkeen liittyy joku outo vaikeustekijä ja negatiivinen tunnetila jota en osaa kuvailla. Olen kuitenkin ajatellut, että tällaista se ystävyys nyt sitten on, en osaa parempaakaan toivoa taikka mistä sitä nyt muutakaan tähän tilalle keksisi. Olen jopa ajatellut, että ehkä olen niin introvertti ettei ystävyys kertakaikkiaan ole minua varten laisinkaan.
Kunnes noin vuosi sitten alkoi harrastusporukkamme tapailla vapaa-ajalla, erään yhteisen projektin merkeissä. Alunperin noin 15 naisen ryhmästä jäljelle jäi 6 hengen naisporukka, osa lopetti ”pääharrastuksen” mutta jäi kuitenkin mukaan tähän vapaa-ajalla tapaavaan porukkaan. Vuoden mittaan meillä on ollut ihan älyttömän hauskaa yhdessä. Olemme projektin parissa puuhaillessa jutelleet kaikkea maan ja taivaan välillä, nauraneet kippurassa ja käyneet jopa pienillä retkillä yhdessä. Jostakin syystä vuoden kuluessa olen alkanut ajatella ystävyydestä ihan eri tavalla. Se ei olekaan sitä, mitä aiemmin luulin. Se ei ole kylmää, etäistä ja teennäistä josta jää pitkäksi aikaa paha mieli.
Uusien kavereiden seura on ollut kevyttä ja mukavaa. On ollut ihana huomata, että en olekaan kamala ihminen tai mitenkään muutenkaan huono, ja minut oikeasti hyväksytään tällaisena kuin olen ja olen tervetullut sydämellisesti mukaan kaikkeen puuhailuun. Minua kuunnellaan, asioistani ollaan kiinnostuneita ja iloitaan kanssani onnistumisista. Surkean hetken tullen tuetaan toisiamme.
Olen todella kiitollinen ja yllättynyt siitä, että näin yli 30-vuotiaana vielä saan kokea näin pyyteettömän ystävyyden voiman, joka todistaa kaikki aiemmin ajattelemani asiat ystävyydestä täysin vääriksi. Vanhat kaverit tuntuvat jotenkin laimeilta ja vihaisilta nyt kun mietin sitä yhteyttä jonka olen saanut paljon lyhyemmässä ajassa muodostettua täysin harrastuksen kautta elämääni tulleiden naisten kanssa.
Vinkkini siis: jos ystävyyssuhteet tuntuu pahoille, ne eivät ole ystävyyttä. Ystävyydestä tulee jäädä onnellinen ja kevyempi olo.
Tätä en olisi itsekään vielä uskonut noin vuosi sitten. Kuvittelin sen olevan ystävyyttä, kun nähdään ja tehdään jotain yhdessä vaikka naama nyrpeänä toisillemme ivaillen ja tiuskien.
Kommentit (13)
Olen iloinen ap:n puolesta. Elämä on tosi lyhyt ja väärien ihmisten kanssa heiluminen on kuin vetäisi rahaa vessasta alas.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen samaa mieltä. Ihanaa että olet löytänyt uusia ystäviä.
Sama pätee parisuhteessa. Molempiin on myös liian helppo jäädä jumittamaan siinä luulossa, että sellainen vain kuuluu asiaan.
Vierailija kirjoitti:
Sama pätee parisuhteessa. Molempiin on myös liian helppo jäädä jumittamaan siinä luulossa, että sellainen vain kuuluu asiaan.
Tämä on niin totta!
Olisi voinut olla kuin omasta kynästä. Opiskelijana hukkasin aikaani huonojen ystävien kanssa koska luulin etten ansaitse enkä löydä parempaa. Sitten lopulta katkaisin välit 3 vuotta sitten, minkä jälkeen olen kääntänyt koko elämäni parempaan suuntaan ympäri. Nyt olen onnellinen ja ilman riippakiviä on kevyt elää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joillekin pitkäaikaisista ystävistä alkaa tulla niin itsestäänselvyyksiä että alkavat kohdella huonosti.
Voi miten mielelläni tulisin teidän "tyttöporukkaan" ap :) Mulla sama tilanne että ystävyyssuhteet ovat laimentuneet viimeisen parin vuoden sisällä lähes olemattomiin. Nyt olen tilanteessa etten enää jaksa olla se ainoa aloitteellinen, joka on johtanut siihen ettei ystäviä enää oikein olekaan. Sinänsä en harmittele, koska tapaamisista tosiaan alkoi jäädä kitkerä jälkimaku, piiloivaa ja kateutta tuntui olevan ilmassa, enkä oikein enää pystynyt olemaan oma itseni, kun aina sai jännittää mitä kannattaa kertoa omista kuulumisista, kun ei tiennyt enää mistä "suutahdettiin".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Joillekin pitkäaikaisista ystävistä alkaa tulla niin itsestäänselvyyksiä että alkavat kohdella huonosti.
Ja vaikka tietää, ettei enää saa ystävyyssuhteesta mitään, se on vain kuormittavaa ja aiheuttaa lähinnä pahaa mieltä, siitä ei uskalla irtautua kun kyseessä kuitenkin on pitkäaikainen ystävyys.
Vierailija kirjoitti:
Olen iloinen ap:n puolesta. Elämä on tosi lyhyt ja väärien ihmisten kanssa heiluminen on kuin vetäisi rahaa vessasta alas.
Täsmälleen! Exä tahtoi olla kaveri vielä eron jälkeen ja kävi sitten loisimassa mennen tullen aina kun ohi kulki. Kämppäni on keskeisellä paikalla. Jos yritin olla vastaamatta, ilmestyi ovelle ja tunki sisään. Olin aivosumussa ja luulin että saan takaisin kaiken mitä hän oli "lainaillut". En tietenkään saanut.
Ei voisi aika enempää hukkaan mennä. Harmittaa vielä paljon jälkeenpäinkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minkä tyyppisestä harrastusporukasta oli kyse (liikunta, musiikki..)? En yksityiskohtaista vastausta utele, mutta kiinnostaa vaan, kun itse oon aina harrastuksissakin aika pintapuolisesti vain kaverustunut ihmisten kanssa.
Samaa fiilistä täälläkin ap:n kaa. Ystävän viesteissä on aina jokin negatiivinen piikki mukana nykyään. Samoin tavatessa, joutuu olemaan varuillaan mitä juttelee, kun hän vääntää ne jotenkin iva/pilkka sävyyn huumorin varjolla, näsäviisaita kommentteja satelee. Sai itse hyvin iäkkäänä perheen ja erosi, katkeruus jäi jäljelle, mutta jotenkin tuntuun että pitääkö se ystäville purkaan noin. Ymmärrän, että elämäntilanteet ovat erilaiset, ystäviä voi silti olla. Luulen, että luonnekysymys tämäkin, jos on hankala luonne, se saattaa voimistua ikääntyessä lisää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyvin tehty, ap - elämä on tosiaan liian lyhyt tuhlattavaksi sellaisten ihmisten kanssa, joiden seurasta ei saa hyvää mieltä ja energiaa!
Huomasin saman, kun muutin lapsuuden kotikaupungistani muualle opiskelemaan. Yläaste- ja lukioajan ystävien kanssa tuli vietettyä monet vuodet, mutta meno oli aina jotenkin tosi ankeaa ja henkisesti kuluttavaa minulle. Myöhemmin olen tajunnut, että kaikilla siinä porukassa oli jotain ongelmia (varsinkin itsetunnon kanssa), ja heitä kiinnostivat lähinnä omat asiansa. Tukea, empatiaa tai onnitteluja ei heiltä koskaan herunut, mieleen on jäänyt muun muassa seuraavat tilanteet:
- kun olin ikionnellinen alkaessani seurustella ensimmäistä kertaa
- kun myöhemmin kävin läpi vaikean eron
- kun vietin ylioppilasjuhlia
- kun pääsin opiskelupaikkaan, josta olin pitkään haaveillut
Reaktio minulle isoihin asioihin näiltä kavereilta oli lähinnä "jaaha" ja puheenaiheen vaihto. Se tuntui loukkaavalta, koska itse toimin tuossa porukassa lohduttavana olkapäänä ja pyrin auttamaan ja tsemppamaan kaikkia. Varsinkin eräs kaveri myös ilkeili ja vähätteli tekemisiäni ja saavutuksiani; sain usein kuulla olevani idiootti, hissukka ja "surkea tekemään omia päätöksiä". Kun kerroin hänelle päässeeni opiskelemaan, hänen vastauksensa oli "no joo, mut sellaiselle hömppäalalle, et mihinkään oikikseen".
Yhteydenpito kuihtuikin näihin kavereihin nopeasti muutettuani muualle, ja vasta opiskeluaikoina huomasin, kuinka ihanaa kannustava, tasavertainen ystävyys onkaan. Nykyisten ystävieni kanssa järjestämme kaikkea hauskaa yhdessä, ja mikä tärkeintä, kuuntelemme ja tsemppaamme toisiamme. Näin omakin itsetuntoni ja -arvostukseni on noussut huomattavasti!
Alue: Aihe vapaa
Moikka ex-ystävä, ei se mitään.
Ette te koskaan jaksaneet myöskään kuunnella. Ettekä kyselleet yhtään mitään minun elämästäni, koska ei teitä kiinnostanut.
Itkin niin monta kertaa teidän takianne, että ei enää ikinä.
Uusien ystävien kanssa käy miten käy, mutta nyt matka sujuu hyvin. En tiedä miksi se ei tällä lämmöllä jatkuisi.
Terveisin Ap