Te, joiden vanhemmat riitelitte, kun olitte lapsia, mitä ajattelitte siitä? Toivoitteko, että

Joo toivoin mutta ei eronnut. Toivoin myös että osaisivat elää sovussa.

Siis ketkä riitelivät?

Kyllä toivoin, ja sanoin sen ääneenkin säännöllisesti teini-iästä lähtien. Eivät eronneet, karma hoiti homman ja silloinen lyttääjä on nyt autettava. Riitelevät edelleen. 

Niillä eväillä ja parisuhteen mallilla valitsin ensimmäisen puolisoni ihan väärin, mutta toinen menikin jo nappiin.

Vanhempani olivat nuoria, kun olin lapsi. Alle kolmenkymmenen. Äitini oli nuorena temperamenttinen ja isäni hieman lapsellinen (molemmat ovat itse myöntäneet nämä asiat vanhemmiten), joten sanomista tuli silloin tällöin.

En ikinä ajatellut, saati toivonut, että he eroaisivat. En varmaan edes tiennyt lapsena, että äidit ja isät voivat erota.

Vierailija kirjoitti:

Siis ketkä riitelivät?

Sori, tarkoitin että te, joiden vanhemmat riiteliVÄT. ap

Toivoin, ei päivää ilman riitaa. Erosivat vasta, kun me lapset oltiin jo lukiossa.

En koskaan toivonut heidän eroaan eivätkä he eronneet. Elämä ydinperheen ulkopuolella olisi ollut viikonloppureissaamista toisen vanhemman luokse, oman ajan kapenemista minimiin. Joka toinen viikonloppu olisi mennyt toisen vanhemman luona, viikolla elämä olisi ollut talouden takia kapeampaa kuin ydinperheessä.

Toivoin että eroaisivat. Vaikea sanoa minkä ikäisenä ajattelin tätä ensimmäistä kertaa, kun se tappelu oli jatkuvaa. Tappeluun kuului aina myös väkivallan uhka, vaikka en sitä koskaan nähnytkään niin tiesin että joskus sitä väkivaltaakin oli. Joskus piti piiloutua, jotta oli varmasti turvassa.

Etenkin öisin se oli ahdistavaa kuultavaa.

Kerran he "erosivatkin" eikä sekään tuntunut hyvältä sillä tuntui että vastuu toisesta vanhemmasta siirtyi lapsille, koska hän ei pärjännyt yksin. Ei he sitten oikeasti eronneetkaan, taisi olla pari yötä, jotka viettivät eri asunnoissa. Olin todella pettynyt, kun selvisi että lopullista eroa ei tule vaan sama meno jatkuu. Ja jatkuihan se, lopulta toisen kuolemaan saakka.

Minä pelkäsin lapsena kotona lähes koko ajan. Vanhempien riidat oli hirveitä kuultavaa, sitten sai pelätä, kun isä aloitti viikkojen mykkäkoulut.Vanhemmat eivät eronneet ja olivat lopulta naimisissa 55 vuotta. Äiti sanoi isän hautajaisissa papille, että he eivät koskaan riidelleet. Teki mieli oikaista asia.

Miten tällainen riitely vaikutti teihin? Eli lapsiin?

Mun vanhemmat riiteli paljon, mutta asiat myös aina keskusteltiin läpi ja sovittiin. Inhosin joskus lapsena noitä riitoja, mutta nyt ymmärrän että tuo olisikin parempi kuin se mitä omassa parisuhteessani tapahtuu... meillä ei riidellä vaan kun yritän jostain keskustella tai suutun, mies vaan pitää mykkäkoulua päiviä ja asiat jää selvittämättä. 

Omat vanhempani riitelivät kotona ja se oli ahdistavaa, etenkin kun riitely alkoi yleensä iltaisin. Alkoholi ei ollut kuvioissa, joten riitelivät selvinpäin. Aina sai olla varuillaan, koska isä suuttui jostakin "pikku asiasta". Aloin pelkäämään iltoja, öitä ja viikonloppuja. Iltaisin en uskaltanut nukahtaa, kun kuuntelin riitelyn ääniä. Koko ajan pelkäsin, että tilanne menee pahaksi ja äidille tapahtuu jotakin. Loma-ajat olivat jo ajatuksena kamalia. Onneksi isäni meni usein vanhempiensa luo maalle. 

Kotona oleva tilanne heijastui myös omaan käytökseeni. Minusta tuli arempi, hiljaisempi ja vakavampi, lakkasin mm. hymyilemästä. Edelleenkin saatan jähmettyä ja mennä ns. "paniikkiin", jos joudun tilanteeseen, missä ihmiset riitelevät keskenään. En kestä riitelyä yhtään.

Lopulta äitini lähti ja otti meidät mukaansa.  Olin silloin kolmannella luokalla, veljeni päiväkodissa. Se oli yksi elämäni parhaimmista hetkistä ja olen joskus kiittänyt äitiäni, että hän päätti lähteä ja erota. Eron jälkeen uskalsin taas itsekin elää.  

Muistan, kun oltiin muutettu ja sai pitkästä aikaa mennä illalla turvallisin mielin nukkumaan ja nukahtaa. Ei tarvinnut pelätä, mitä ilta/yö tuo tullessaan. Se tuntui tosi ihanalta.

Mietin sitä yksin huoneessani, kun riitelivät. Mietin kumman luokse minun olisi mentävä enkä ikinä osannut päättää. Pelkäsin sitä. Pidin enemmän toisesta vanhemmastani, mutta tiesin, että hän ei kykenisi huolehtimaan minusta ja toinen oli väkivaltainen minua kohtaan. Pas ka lapsuus.

Riitelivät sillä tavalla että pysyin kaukana.

Riitelemme mieheni kanssa sillä tavalla että lapsi saattaa tulla väliin sanomaan lopettakaa jo.

Tässä se ero.

Alle 12-vuotiaana pelkäsin että he eroaisivat, mutta sen jälkeen aloin toivomaan että ymmärtäisivät erota. Kun olin teini vanhempani riitelivät jatkuvasti. Stressasin asiaa paljon koska se riitely ei ollut pelkkää huutamista vaan välillä tavaroita lenteli ja pahimmillaan tilanne tuntui jo niin kaaottiselta että oli epätodellinen olo kun ei tiennyt minne pääsisi turvaan. Äitini oli hermoheikko ja hän vain väänsi riidan ihan mistä vain ja oli mestari ärsyttämään toisen äärirajoille. Ja pitkä vihainen kun oli niin äitini piti riitaa monta päivää pystyssä. Se oli kamalaa aikaa joten rupesin ymmärtämään että paljon parempi olisi että eroaisivat ja etsisivät paremmat kumppanit jos kerran elämä toistensa kanssa on noin kamalaa. Mutteivät he eronneet. tosin äitini on rauhoittunut näin kuudenkympin jälkeen eikä heillä varmaan enään riitoja ole vaikka sen kyllä näkee että he yhdessä vain koska ero ei ole heille vaihtoehto.

Vierailija kirjoitti:

Miten tällainen riitely vaikutti teihin? Eli lapsiin?

Tulee suru tuosta kysymyksestä, koska jonkun olisi pitänyt kysyä sitä minulta lapsena. Ja pelastaa minut.

Riitelivät välillä. Kuuluhan huonot tunteet elämään. Ei ahdistanut, koska tiesin että riita menee ohi. Kauheampaa olisi ollut jatkuva mielistely.

Meillä riitelivät jatkuvasti ja tosi avoimesti, mutten silti pelännyt enkä toivonut heidän eroaan. Onnistuivat jotenkin oudosti tekemään meille lapsille selväksi, etteivät riidat liity meihin saati johdu meistä. Ovat edelleen yhdessä, jatkavat riitelyään.

Vierailija kirjoitti:

Riitelivät välillä. Kuuluhan huonot tunteet elämään. Ei ahdistanut, koska tiesin että riita menee ohi. Kauheampaa olisi ollut jatkuva mielistely.

Aivan. Tunteet kuuluu normaaliin elämään.

Ei se että ei uskalla tunteita näyttää.

En tiennyt, että vanhemmat voivat erota, toivoin vain että isäni häviäisi. Aina kun hän oli poissa, kotona oli mukava ja helppo olla. Ihan vasta viime vuosina olen ymmärtänyt, että äidillänikin oli osansa heidän väleihin.